Ensimmäisellä kerralla se on Leipuri.
Olen kenties kolmentoista, kun astun vanhempieni kanssa sisään naantalilaiseen pizzeriaan. Muistan elävästi uuden kesämekkoni: se on liukuvärjättyä, liukaskankaista lilaa, vähän liian lyhyt. Päivän on oltava lämmin. Rannassa on kävelty, asuntoauto on jätetty kadulle. Leipuri luo minuun katseen, josta ei voi erehtyä. Se on röyhkeä ja suora, tunkeutuu kankaan lävitse lanteille ja alavatsaan.
Seuraavalla kerralla olen jo kahdeksantoista. Luen pääsykokeisiin, päivät ovat sateisia eikä kukaan käy museossa. Lokinpoikaset rytmittävät hitaita päiviä, pyrkivät sisään ovesta harmaina, hellyttävinä höyhenpalleroina. Pihan lävitse on juostava sateenvarjo pään suojana, jotta emon nokka ei löydä hiusten verhoamaa päänahkaa. Pomo haluaa, että lokkiperhe ammutaan. Veren mahdollisuus ja hätääntyneet kirkaisut hermostuttavat häntä. Kuvittelen, kuinka lokinpoikaset porisevat padassa, ja Pomon jakkupukuun ommellaan uudet, untuvaiset sulkakoristeet. On kuitenkin päiviä, jolloin tirisen odotuksesta ja levottomuudesta. Ehkä Graafikko tulee taas käymään. Hänellä on mustat, lyhyet hiukset ja valkea iho. Hän käy museolla tekemässä graafikkoasioitaan, keskustelee Pomon kanssa ja ajautuu kanssani yhä pidemmiksi käyviin keskusteluihin. Hänestä pilkistää esiin ystävällisyys ja jokin, joka saa kasvojeni ihon kuumenemaan. Kun hän on läsnä, sydämeni kauhoo riemuissaan turkoosia vettä, eikä nyt olla uima-altaassa. Nyt polskitaan valtameressä, heittäydytään korkeaan aallokkoon.
Vain muutaman kilometrin päässä halujen taistelukentästä poikaystäväni, tuo umpimielinen tylsimys, leimaa itsensä sisään ja aloittaa oman työpäivänsä. Rakastuminen ei enää tunnu missään. Kavahdan hänen kosketustaan, käyn kaunaiseksi ja sietämättömäksi ja kyllästyneeksi. Sinä inhotat minua, rakkaani. Sitten Graafikko kutsuu minut teelle työhuoneelleen ja minä ajattelen: "Nyt!" Nyt? Mitä nyt? Aukeavatko aisti-ilot, karkaanko hänen kimppuunsa? Tapaaminen perutaan kertaalleen, mutta kun aika viimein koittaa, olen hermostunut ja solmussa. Tiedostan kiusallisen painavasti, kuinka nuori ja kokematon olen. Miksi Graafikko haluaisi jotakuta sellaista kuin minä? Miksi hän haluaisi koskettaa farkkuhameen verhoamaa reittäni, hivellä sifongin läpi värisevän neitsyen olkapäitäni? Minusta ei saa Lolitaa tekemälläkään. Siemailen jäykästi teetä, koetan epätoivoisesti keksiä jotakin sanottavaa, ilmastointi puhkuu ja puhaltaa huoneesta kaiken kuuman pois.
Kun astun pihalle, haluan ajaa jonnekin kauas. Haluan käydä verenlämpöiseksi, vaihtaa meriveden ruumiinnesteisiin.
Olen kenties kolmentoista, kun astun vanhempieni kanssa sisään naantalilaiseen pizzeriaan. Muistan elävästi uuden kesämekkoni: se on liukuvärjättyä, liukaskankaista lilaa, vähän liian lyhyt. Päivän on oltava lämmin. Rannassa on kävelty, asuntoauto on jätetty kadulle. Leipuri luo minuun katseen, josta ei voi erehtyä. Se on röyhkeä ja suora, tunkeutuu kankaan lävitse lanteille ja alavatsaan.
Seuraavalla kerralla olen jo kahdeksantoista. Luen pääsykokeisiin, päivät ovat sateisia eikä kukaan käy museossa. Lokinpoikaset rytmittävät hitaita päiviä, pyrkivät sisään ovesta harmaina, hellyttävinä höyhenpalleroina. Pihan lävitse on juostava sateenvarjo pään suojana, jotta emon nokka ei löydä hiusten verhoamaa päänahkaa. Pomo haluaa, että lokkiperhe ammutaan. Veren mahdollisuus ja hätääntyneet kirkaisut hermostuttavat häntä. Kuvittelen, kuinka lokinpoikaset porisevat padassa, ja Pomon jakkupukuun ommellaan uudet, untuvaiset sulkakoristeet. On kuitenkin päiviä, jolloin tirisen odotuksesta ja levottomuudesta. Ehkä Graafikko tulee taas käymään. Hänellä on mustat, lyhyet hiukset ja valkea iho. Hän käy museolla tekemässä graafikkoasioitaan, keskustelee Pomon kanssa ja ajautuu kanssani yhä pidemmiksi käyviin keskusteluihin. Hänestä pilkistää esiin ystävällisyys ja jokin, joka saa kasvojeni ihon kuumenemaan. Kun hän on läsnä, sydämeni kauhoo riemuissaan turkoosia vettä, eikä nyt olla uima-altaassa. Nyt polskitaan valtameressä, heittäydytään korkeaan aallokkoon.
Vain muutaman kilometrin päässä halujen taistelukentästä poikaystäväni, tuo umpimielinen tylsimys, leimaa itsensä sisään ja aloittaa oman työpäivänsä. Rakastuminen ei enää tunnu missään. Kavahdan hänen kosketustaan, käyn kaunaiseksi ja sietämättömäksi ja kyllästyneeksi. Sinä inhotat minua, rakkaani. Sitten Graafikko kutsuu minut teelle työhuoneelleen ja minä ajattelen: "Nyt!" Nyt? Mitä nyt? Aukeavatko aisti-ilot, karkaanko hänen kimppuunsa? Tapaaminen perutaan kertaalleen, mutta kun aika viimein koittaa, olen hermostunut ja solmussa. Tiedostan kiusallisen painavasti, kuinka nuori ja kokematon olen. Miksi Graafikko haluaisi jotakuta sellaista kuin minä? Miksi hän haluaisi koskettaa farkkuhameen verhoamaa reittäni, hivellä sifongin läpi värisevän neitsyen olkapäitäni? Minusta ei saa Lolitaa tekemälläkään. Siemailen jäykästi teetä, koetan epätoivoisesti keksiä jotakin sanottavaa, ilmastointi puhkuu ja puhaltaa huoneesta kaiken kuuman pois.
Kun astun pihalle, haluan ajaa jonnekin kauas. Haluan käydä verenlämpöiseksi, vaihtaa meriveden ruumiinnesteisiin.
3 kommenttia:
Voi kun miekin osaisin kirjoittaa yhtä vaikuttavasti kuin sinä! En osaa muotoilla heränneitä ajatuksiani sanoiksi, mutta hieno kirjoitus jälleen! :)
Tämä teksti oli mulle itse asiassa aikamoista hakemista. Se lojui tynkänä ja vähän kiusallisena luonnoksena iät ja ajat eikä suostunut yhteistyöhön. Lopulta päätin vain julkaista sen sellaisenaan, hieman rikkonaisena tunnelmapalana. Hauskaa, että sait siitä jotakin irti. :)
Mä en kestä enää
Lähetä kommentti