maanantai 19. maaliskuuta 2007

Irtiottoja

Kuinka paljon minussa vielä onkaan sitä pientä tyttöä, joka haluaa kirmata äidin ja isin luokse. Näyttää heille hyvän todistuksen; katsokaa, kuinka kiltti ja pätevä ja hyvä minä olen! Tämä on se sama tyttö, joka suhtautuu kuolemanvakavasti seurapeleihin ja tuntee kohisevan värin kasvoillaan, kun on käveltävä ruokalan lävitse. Katse harhailee pitkin pöytiä ja tuoleja etsien tuttuja kasvoja. Minä olen niin paljas. Pelko runtelee ruumistani, kun kuljen kohti työpaikkaa, jossa toimin järjestelmän kunnollisena raajana. Leimataan ääni, voitte sulkea sen kuoreen. Kuinka paljon voi ihminen pelätä? Jännitys on ollut aina hallinnassa, kunnes vuoden kaksituhattaviisi syyskuussa se purskahtaa ulos verenkierrostani puhtaana kauhuna. Nyt kauhu on kesytetty hampaattomaksi pikku lurjukseksi, kohta jo puolentoista vuoden verran.

Voinko elää koskaan ilman lääkkeitä? Työnnän ensimmäisen pillerin suuhuni ja ajattelen ottavani askeleen, jonka jälkeen ei ole enää paluuta entiseen. Kai sinä lääkitsisit itseäsi, jos sinulla olisi syöpä tai hiv tai kuppa, minä toitotan yhä uudelleen ja uudelleen heille, jotka kohentavat häiriöitään pilvellä ja viinalla. Mutta ei, lääkkeidenkään tie ei ole helppo. Saan todeta sen eräänä talvisena päivänä, kun lääke on yhtäkkiä loppunut ja minua huimaa ja hikoiluttaa. Ajatella! Kärsin vieroitusoireista, minä! Kävelen levottomana lumisessa Töölössä, ja vastaanottohuoneessa pillahdan suureen itkuun. Onneksi on Joanna Newsom Pikku-Myyn äänineen: Enough of this terror! We deserve to know light.

Olen ollut ihan hiljakseen. Hiljaisuudesta on noussut ajatus: minun ei ole pakko enää rypeä tässä kaikessa.

9 kommenttia:

--KATA-- kirjoitti...

Minusta yksi elämän hienoimmista olotiloista on juuri se hetki, jolloin tajuaa, että minunhan ei ole pakko olla tässä, minähän voin mennä minne vaan. Tuon "olla" ja "mennä" verbin voi korvata myös esim. "tehdä" sanalla tai valitse minkä vain haluat.
Ja parasta kaikessa on se, että sen kokee usein, koska sen myös välillä unohtaa.

Lupus kirjoitti...

*käpälänkosketus*

Tiia kirjoitti...

Voi kyllä. Nuo lääkevieroitusoireet on tulleet tutuksi täälläkin. Mulla on oireina pienehköt putoamisentunteet, käsien kihelmöinti ja fiilikset, kuin joku nykisi niistä pienesti alaspäin parin minuutin välein.

Yritettään jaksaa, pakkohan tämän on joskus paremmaksi tulla.

Halizoja.

Siren kirjoitti...

Kata, nimenomaan! Ihan kuin olisin kokenut pieniä valaistumisia ja tajunnut, että minulla on oikeasti vapaus valita ja tehdä elää aivan omaa elämääni. Olin unohtanut sen pitkäksi aikaa.

Lups, käps.

Tiia, putoamisentunne on itse asiassa tosi hyvä sana kuvaamaan sitä tunnetta. Vähän kuin pieniä adrenaliiniopurkauksia; kuin pelästyisi ja putoaisi. Huh, ei kivaa.

Ja joo, kyllä tää vielä paremmaksi muuttuu. :)

Siren kirjoitti...

Äh, siis "tehdä JA elää".

DorianK kirjoitti...

Itse olen kokenut hieman samankaltaisia tuntemuksia ja jopa satunnaisia heräämisiä, vaikkakin kovin paljon kevyempien asioiden kanssa. Mielestäni kuvauksesi nimittäin kuulosti aika paljon tyypilliseltä "sitten, kun" -elämältä, johon kovin usein itse syyllistyn.

Lääkkeiden sijasta minä vain väännän itselleni kaltereita joskus opiskelusta, joskus jostakin muusta.

Foxy kirjoitti...

jotkut vetää viinaa, toisten on pakko syödä tabuja, että jaksaa.

ei siinä o mitään pahaa, Siren my dear

purrrrina kirjoitti...

Pillerit ovat purrrrinan mielestä monta kertaa mahdollisuus, ei vankila.

Siren kirjoitti...

Dorian, minun "sitten, kun" -elämäni on ollut kai sellaista, etten ole uskonut voivani tehdä tietynlaisia juttuja ja että olen kuvitellut olevani riippuvainen asioista, jotka ovat sittenkin omia valintojani. En ole ottanut vastuuta omasta elämästäni vaan olen jäänyt roikkumaan johonkin aikuisen ja lapsen välitilaan, josta yritän nyt puskea pois.

On ylipäätään hämmästyttävää alkaa kyseenalaistaa niiden asioiden mielekkyyttä, joita on aikaisemmin pitänyt itsestäänselvyyksinä. Että tämähän on minun elämääni, eikä minun ole pakko tehdä asioita näin. Se on aika vapauttava oivallus. Vielä kun uskaltaisi toteuttaa itseään sillä tavoin vapaasti.

Purrr ja Voxi, niin minä syön oikein mielelläni nyt lääkkeitä. Toivon toki voivani joskus jättää ne taakseni, mutta näen kyllä lääkkeet hyvin olennaisena osana tätä prosessia, jota käyn lävitse. Kyllä lääkkeet ovat pelottaneetkin, ja yritin kai tässä kirjoituksessa käsitellä sitä. Mutta ennen kaikkea sitä, että alan voida paremmin.