Suffer Little Children

Kävin tänään Sally Mannin upeassa ja kiehtovassa taidenäyttelyssä Tennispalatsin taidemuseossa. Mannin kuvat herättivät suurta kohua 1990-luvun Yhdysvalloissa, jossa varsinkin konservatiiviset kristityt leimasivat hänen Immediate Family -valokuvasarjansa (1985 - 1994) lapsipornoksi. Mann kuvasi alastomien lastensa ruumiita tavalla, joka tulkittiin hyvin provokatiiviseksi. Näyttelyssä on esillä myös unenomaisen kaunis maisemakuvasarja Deep South (1997). Mannin uusimmassa teossarjassa What Remains (2005) on puolestaan läsnä lahoavan ihmisruumiin estetiikka.

Mannin kuvat herättivät minussa hämmennystä, riemua, ihmetystä ja hermostuneisuutta. Millainen on se katse, jolla tarkastelen näitä kuvia? Mitä minä näen? Mitä viisivuotiaan Jessien asento ja puku viestittävät? Entä Candy Cigarette? Young Venus after School?

(Sally Mann: Immediate Family)

Porno Academy

Pornoakatemia järjesti 18.-19.10. kansainvälisen symposiumin Porno Academy - International Symposium on Pornography, Sexual Representations, Obscenity and Desire. Suomalaisten tutkijoiden lisäksi symposiumissa luennoivat kulttuurikriitikko Laura Kipnis, homopornoa tutkiva Tim Dean, performanssitaiteilija Tim Stüttgen ja sukupuolten sekä seksuaalisuuksien rajoja häivyttävä taiteilija Del LaGrace Volcano.

Symposiumin kiinnostavinta antia olivat paitsi tietyt luennot, myös niiden tiimoilta käydyt keskustelut. Antu Soraisen ansiokas ja kriittinen analyysi suomalaisesta pedofiliadiskurssista kirvoitti yleisöstä kommentteja, jotka havainnollistivat oivallisesti teeman kiihdyttävyyttä ja räjähdysherkkyyttä: jotkut kokivat Soraisen analyyttisen lähestymistavan "kylmäksi" ja "etäiseksi", olihan hänen esityksensä "all facts and figures". Omasta mielestäni hänen luentonsa oli paitsi asiallinen ja kiihkoton analyysi, myös tärkeä ja kiinnostava kontribuutio pedofiliasta ja lastensuojelusta käytävään yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Seminaari oli opettavainen myös erilaisten pornotrendien suhteen. Harri Kalha luennoi yhdysvaltalaisessa homopornossa jalansijaa saaneesta esinahkafetisismistä. Kymmenen vuotta sitten yli kahdeksankymmentä prosenttia valkoisista yhdysvaltaisista miehistä oli ympärileikattuja, ja esinahka onkin saanut monenlaisia merkityksiä aina likaisesta, smegmaisesta (blue cheese) anomaliasta aidon, luonnollisen maskuliinisuuden kiihottavaan symboliin. Esinahan kaipuu on kaupallistettu pornoteollisuudessa elokuviksi kuten Foreskin Frenzy, Foreskin Fiesta ja Foreskin Gump (!). Tim Dean luennoi puolestaan niin sanotusta bareback-pornosta, jossa homomiehet harrastavat suojaamatonta seksiä. Bareback-porno on herättänyt vastustusta homopiireissä, joissa kondomin käyttämistä pornoelokuvissa on pidetty tärkeänä roolimallina HIV:in ja sukupuolitautien leviämisen estämiseksi. Se ei kuitenkaan estä pornoelokuvan korskean orhen vaatimusta: "Another load, Jesse!"

Jenny Kangasvuo käsitteli japanilaista naisille suunnattua yaoi-homopornoa. Livia Hekanahon tutkimuskohde on puolestaan fem dom, jossa hän lähestyy sadomasokismia maskuliinisen masokistisen halun kautta. Luennon visuaalinen anti käsitti muun muassa stilettikorkoisia naisia seisomassa possunpunaisten miestenvatsojen päällä sekä peribrittiläistä elämää farmilla. Keskustelussa nousi esiin hämmentäviä kommentteja maskuliinisesta halusta sadomasokistisen seksin (ainoana?) subjektina ja keskipisteenä. Millainen on sadistinen (nais)subjekti? Onko dominatrix vain masokistisen miehen fantasioiden toteuttaja? Millainen on hänen nautintonsa? Millä tavoin sadistista halua on teoretisoitu? Esittämäni kysymykset ovat tietenkin heteroseksuaalisessa kontekstissa.

Sanna Härmän luento afroamerikkalaisesta rap-pornosta hämmensi varsinkin luentoa seuraavassa keskustelussa tai pikemminkin "keskustelussa", jossa Härmä ei kyennyt vastaamaan kysymyksiin rap-pornon tuotannosta tai siitä, millaiselle yleisölle se on suunnattu tai millainen on sen kuluttajayleisö. Lisäksi Härmä ilmoitti eksplisiittisesti, ettei hän ole kiinnostunut tutkimuksen kohteidensa intentioista ja käsityksistä. Hän väitti esittäneensä luennossaan ainoastaan ehdotuksia rap-pornon katsominen tavoiksi, mutta esitti kuitenkin selväsanaisia tulkintoja esimerkiksi naispuolisten rap-tähtien pukeutumisesta ja liikkeestä "voimauttavina" ja "stereotypioilla leikkivinä". Herää kysymys, mistä Härmä oikeastaan tekee tutkimusta. Millä tavoin hän perustelee tutkimuksensa? Myös Tulta syöksevä lintu jupisee aiheesta kommenttilaatikossaan.

Pornosymposiumin ehdoton kohokohta oli Del LaGrace Volcano, jonka persoona, taide ja poliittinen projekti koskettivat minua syvällä henkilökohtaisella tasolla. Kävin tänään hänen luennollaan Corpus Queer - Bodies of Resistance, joka ansaitsisi kokonaan oman kirjoituksensa. Tilan ottamisen problematiikka oli monella tapaa läsnä hänen puheessaan ja se on jotakin, joka on tällä hetkellä hyvin keskeistä myös omassa elämässäni: kuinka ottaa tilaa ihmissuhteissa, taiteen tekemisessä, sosiaalisessa vuorovaikutuksessa - jopa omassa blogissa! Olen ollut kirjoittamatta monista syistä, joita ehkä käsittelen täällä, tai sitten en. Avaus metodiselle kirjoittamisen harjoittelulle on tässä.

(Del LaGrace Volcano: Hermaphrodite Torso, 1999)

Terrible Angels

Pieni, valkoinen koira nuuskii bussissa varpaitani. Tuoksuukohan niissäkin kuukautisveri ja kohtuuttomasti valuva hiki? Haistaako koira minusta paniikkikohtauksen jäljet? Jään pois Hakaniemessä, jossa mies karjuu kadulla eläimentuskaansa: "Mun äiti on kuollu! Tekee pahaa!" Samaan aikaan toisaalla mies sulkee silmänsä lasisessa kopissa, antaa pehmeän ihmiskudoksen taipua kiskojen alle. Veri ja sisäelimet muuttuvat pumpuliksi. Yhdeksän lempeää hymyä, yhdeksän kauhistunutta henkäisyä.

Night and day I dream of making love to you now baby.

Flow-festivaaleilla CocoRosie ja yötaivas. K-Hole, Beautiful Boyz ja Werewolf; liekehtivä rytmi ja savupiippujen okra tähtiä vasten. Vieressä himoittava keho laulaa suloista tanssiinkutsua.

(Dave McKean: Moon)

Sudenlauluja

Carterin novellissa väkevä susi löytää Punahilkasta vertaisensa, kuten niiden laumassa voimakkaalla parilla on fyysinen suhde. Tekee mieleni väittää, että ainoa uhkaava kuolema on petite.

Tulta syöksevä lintu reflektoi blogissaan kauniisti luomiskertomustani.

Elokuva-arkistossa pyöri pari vuotta sitten brittikauhuun keskittyvä English Gothic -sarja. Wicker Manien ja Hellraiserien joukosta poimin Neil Jordanin lumoavan teoksen The Company of Wolves (1984). Elokuva pohjautuu Angela Carterin novelliin Sudet tulevat (1975), jossa kirjailija kujeilee kiehtovasti Punahilkka-sadun seksuaalisilla konnotaatioilla. Nukkuva tyttö piehtaroi levottomana vuoteessaan; punainen hilkka ja maalatut huulet viettelevät aistimaan kuukautisveren tuoreen tuoksun ja supussa olevan hävyn aukeamisen. Katso minua sutena, kivimäessä, kuuta päin. Elokuvan Rosaleen on rohkea ja voimakas, eikä hän kavahda metsän Liebestodia.

Poiketaan polulta, astutaan kylän räkänokkien ja sudenkammoisten metsästäjien sijaan suden suuhun. Äiti hyvästelee Rosaleenin omalla tavallaan, eikä susien vyörymistä nukkuvan tytön huoneeseen voi estää. Vaietaanko aidan yli karanneista iäksi, kuten Lucile Hadzihalilovicin upeassa feminiinisen klaustrofobian ja seksuaalisuuden kuvauksessa Innocence?

Taidenautintoni jälkeen en ole voinut olla unelmoimatta olennoista, joiden kulmakarvat ovat kasvaneet yhteen.

"Oh, ils sont en train de me toucher..."

Nilkutan haavoittuneen jalkani kanssa kauppaan ostamaan suklaata. Makeanhimoni on loistanut oudosti poissaolollaan yllättävän kauan, mutta nyt olen sairaslomalla ja alakuloinen ja jämähtänyt ja tiedän, että matka päihdyttävän Geisha-suklaan luo käy valoakin nopeammin. Jolkotan siis luimistellen ohi terassin, jossa miehet puhuvat pillusta ja saan hillitä itseäni, etten repisi tuttua käärepaperia auki jo hississä. Lohturuoka tunnesyöminen pullaterapia, kaikki tuttuakin tutumpia tyytymättömyyden karkottajia. Muistan salaa syömisen synnillisen nautinnon ja tyhjät karkkipaperit koulurepussa. Paheellisesti hykerrellen ahdan suuni täyteen suklaata ja hedelmäkaramelleja tuntien lopulta suloisen pahoinvoinnin autuuden. Syömiseen liittyi samanlaista häpeää ja nautintoa kuin vesisuihkun paineeseen ja omien käsien salaisiin, pidättyväisiin hipaisuihin. Joskus myöhemmin uusi kaupunki humalluttavine tuoksuineen johdattaa minut yökioskille hankkimaan karamelleja, jotka ovat sweet ja sour. Kuuntelen aamuyöllä bussien raivostuttavaa surinaa ja Dream Brotheria ja työnnän makeisia suuhuni niin, että taju lähtee.

Suklaalevy on jo kadonnut, tartuttanut taivaallisen jälkensä makunystyröihini ja jättänyt jälkeensä kirsikkapuunkuoren. Siemailen väljähtänyttä viiniä ja kaipaan maailmanpyörään. Olen näet ottanut opikseni Virginialta ja asuttanut oman huoneen, jossa soivat Beirutin ja pianon lisäksi myös riemupuiston kiljahdukset. Ilta-aurinko silpoo tummia huonekaluja ja tekee tilaa hikipisaroille. Lähtisin kävelylle, mikäli koipeni sallisi. Alakulo on versonut vatsassani koko päivän, mutta olen kirjoittanut hiljakseen ja tarkastellut Manaran ja Serpierin naisia. Olen imenyt itseeni Druunaa, turpeita huulia ja täydellisen muotoisia takamuksia. Oletteko huomanneet, että Blogistan on täynnä seksikkäiden nuorten naisten blogeja? Ei liene sattumaa, että erästäkin niistä (nyt jo multiin painunutta) kuvittivat Manaran aistillista voihketta kaikuvat maalailut. Tiedättekö, olen joskus tuntenut suurta alemmuudentunnetta ja kateutta näiden sensuellien olentojen vierellä. He eivät ainoastaan katso, heitä katsotaan. Hoikat varret murskaantuvat suklaapalojen alle, kiinteät reidet päällystetään kraaterimassoilla. Loputtomia leivoskestejä lähikonditoriassa, takapuolen peittämistä säkkien alle. Kyllä sinä meille kelpaat, mutta tuolla menolla et kenellekään muulle. Ainaisia saarnoja syömisestä ja lopulta pistokoe laukkuun, joka on muuttunut menehtyneiden karamellipaperien hautausmaaksi. Eikä kukaan muista, kuinka olen seurannut vuosikausia teidän laihdutusrumbianne, mättämisiänne ja fanaattisia urheiluprojektejanne.

Eron jälkeen makeanhimo ja ylensyönti ovat kutistuneet käsiteltäviksi ja monella tapaa vähemmän kaoottisiksi, ymmärrettävämmiksi käyttäytymismalleiksi. Muistanko tämän yhä, kun alan voida huonosti?

Ja hetki sitten minua verrataan Manaran, Bourgeonin ja Comèsin naisiin. Eläimenloikkaus virtaan vaatteitta, alastomana.

(Kuva: Milo Manara)

Nach mir die Flut nach mir Tornados

Juuri terapiakesälomalla kaikki tuttuudet ja tottumukset räjähtävät kappaleiksi: "rohkea ja kova teko", sanoo isä. Erotaan, pakataan oma tila rönsyilevään matka-arkkuun ja lähdetään pois juuri sen ihmisen luota, joka on ollut niin rakas ja hyvä. Ja kuitenkin minun on hyvä jossakin muualla. Lähtemällä luotasi altistan itseni kaipuulle, mutta jäämällä olisin alkanut kaivata itseäni. Synkistellään, nahistellaan, törmätään penseyteen ja yllättyneisiin kulmakarvainkohotuksiin. Makustellaan lääkeannoksen pienentämistä, pohditaan omistetuksi tulemista ja omistamista. Olen huomannut, että kadotan itseni rakkaudessa tukahduttavalla tavalla. Millainen on minun haluni? Onko se, mitä olen kuvitellut rakkaudeksi rakkautta ensinkään? Eikö rakkaus voisi olla suurta vapautta?

On lopetettava yletön hyväksynnän etsiminen. Nautin öisistä hetkistä kiipeilytelineessä, aistin yllättävän vapauden tunteen. Silti minussa on vielä paljon surua ja ahdistusta: olen ymmärtänyt olevani yksin. Näen omat esteeni niin selvästi, että heikottaa. Olen väsynyt ja kääntynyt sisäänpäin. Entä, kun on levittänyt itsensä ja elämänsä ja reitensä toisen eteen, mutta ei ole sittenkään tullut nähdyksi? Huomaan, etten ole kuunnellut. Valppauteni katosi uneliaaseen uiskenteluun turvallisissa, rajatuissa altaissa.

She's been everybody else's girl ja niin edelleen. Mieluiten en olisi kenenkään tyttö.

Sukellus pöljyyteen

Vesikuperkeikkojen ja paarmanpuremien lomassa tulee kova tarve kirjoittaa. En kaipaa tietokonetta, mutta isoan tyhjän paperin lumousta. Voitteko kuvitella, mihin kesälomani on kadonnut? En minäkään, se on liian noloa. Mutta juuri tällä hetkellä minä olen tässä ja nyt. Olen lukenut Ralf Königin riemukasta (ja seksististä) Lysistrate-versiointia ja uppoutunut Anthony de Mellon Havahtumiseen. Kaikki ovat lukeneet de Melloa; nyt viimein minäkin, hidas ja vastahakoinen kun olen. Olen niin vastaanottavainen nyt, niin hereillä. Vastaanottavaisuuteni on valikoivaa, mutta teen sijaa avoimuudelle ja pelottomuudelle - oikeasti. De Mello on vielä kesken, mutta joistakin vastalauseistani huolimatta koen hänen ajatuksensa hyvin inspiroiviksi ja eläväisiksi juuri tässä hetkessä. Ystäväni suositteli minulle de Melloa, sukellusta yhteiseen pöljyyteemme. Minä olen pöljä ja sinä olet pöljä, kuinka vapauttavaa!

On hetkiä, kun ymmärtää onnekkuutensa ja iloisuutensa ja sen, että ympärillä on ihmisiä, joiden kanssa voi jakaa herkkyytensä ilman, että on pelättävä pistoja ja nokkaisuja. Minä ja eräs ystäväni olemme syyllisyyden mestareita, mutta voimme laskea siitä makaaberia leikkiä. Tuon toisen kanssa riitelemme aina, jos olemme eksyneet sisään Tuomiokirkkoon, mutta muuten käymme niin hyvin yksiin. Eivätkä nämä ystävyydet ole sitä hymistelyä, johon olen joskus tottunut. Alkuviikosta toinen ystäväni puhuu varjon kanssa flirttailusta, tietynlaisista hypyistä omiin pimeyksiin. Hän puhuu omista riippuvaiksuuksistaan, jotka ovat joskus olleet, mutta menneet pois tietyn pisteen jälkeen. Hän on vapautunut näistä riippuvuuksistaan. Kun on vieraillut varjossa tarpeeksi kauan, tulee oivallus, jonka jälkeen ei enää halua eikä kaipaa. Onko elämä näin yksinkertaista? Onko luopuminen lopulta helppoa? Onko minut ohjelmoitu, kuten de Mello asian ilmaisee?

Olen pohtinut omia riippuvuuksiani ja niiden aiheuttamaa itseinhoa. Minä ja ruoka, me olemme ongelmainen pariskunta. Tiedättekö sen tunteen, kun on vain pakonomaisesti syötävä, vaikka ei ole nälkä tai on jo huono olo? Syöminen on yhtäaikaa tuttu ja kummallinen pakokeino ahdistuksesta: se on lohtu, joka muuttuu lopulta vain kierteeksi ja tympeäksi pyörremyrskyksi. Ja minä raukka ajattelen, etten voi päästää siitä irti. Totta kai minä voin! Olen myös riippuvainen imarteluista ja haluttavuuden tunteesta samalla tavoin, kuin en voi antaa loukkauksienkaan mennä koskemattomina lävitseni. Miellyttämisentarpeeni on ollut yksi suurimmista riippuvuuksistani, josta olen alkanut opetella pois vasta häviävän pienen ajan suhteutettuna omaan historiaani. Olen siis toisinaan töksäyttelevänkin rehellinen ja voi luoja, reflektoin niin kovasti, että menen vesikelloille. On kuitenkin ihmisiä, joita minä pelkään niin paljon, että muutun hiirulaiseksi. Miksi?

Kielteiset tuntemukset ja loukkaantumiset ovat aina sinussa, sanoo de Mello. En voi olla ajattelematta keväistä terapiaistuntoa, jolloin olin ensi kertaa VUOSIIN tuntematta vihaa. Kaiken vihan ja suojautumisen vuoksi olin ja en ollut unohtanut oman vastuuni, ja se kuristi minua. On kammottavaa kohdata omat vinoon menneet ajatuksensa ja kaiken sen naurettavuuden, jolta on yrittänyt parhaansa mukaan välttyä. Ne ovat toki ymmärrettäviä, mutta ne on todella tiedostettava kipeimmänkin kautta. (Olen hirvittävä terapiakirjoittaja, mutta sallittakoon se nyt minulle.) Sinä teit väärin hölmöyttäsi ja nuoruuttasi ja kokeaksesi vallan tunnetta, mutta minä olin a traitor of kind. Sinusta tuli kaikkien epävarmuuksieni ja kipujeni ruumiillistuma, vaikka ne ovat kaikki minussa. Ja vain häviävän pieniä hetkiä sitten minä kohtaan sinut kaupan karamelliosastolla ja ymmärrän, että sinussakin on yhä jotakin kaunista. On itse otettava vastuu itsestään, on havahduttava.