Torjunnasta

Rakkauden kaipuu on lujassa, se työntää juurensa hämmästyttävän syvälle, ja sen lukemattomat hiusjuuret ulottuvat sydänaineeseen asti. (Michel Houellebecq, Halujen taistelukenttä)

Harhailen ystäväni kanssa ympäri vuorotellen kylmää ja kuumaa Helsinkiä. Katupöly lempii kenkiämme, istahdamme puistoon. Kaupungin ylle on laskeutunut loma-ajan eksotiikka, vaikka vain sitten tämän yhden päivän ajaksi. Tytöt potkivat palloa, nuoret piukeat miehet vaeltelevat hihattomissa paidoissaan; kesän oras. Keskustelemme torjutuksi tulemisesta, muistelemme niitä vaivalloisia hetkiä, kun jokin jäinen on noussut esiin maan sisältä, kieltäytynyt koskettamasta paljastuneen ihon orvaskettä. Niihin hetkiin liittyy voimakas häpeän tunne, ällistys siitä tylyydestä, jolla avoimuus toisinaan otetaan vastaan. Kuinka on mahdollista, että on lukenut tuon toisen ihmisen aivan väärin? Miksei hän syleile tietoista ponnistustani avata jotakin, heittäytyä, olla kerrankin rohkea? Tuossa aivan silmieni edessä hän sulkeutuu ja sitten minäkin sulkeudun, nieleksin tahmaista nolouttani, vetäydyn korvat luimussa pois. Yritän rauhoittua, hengittää, kertoa itselleni, että näin voi käydä. Ei tarvitse hävetä; hän on vain tehnyt toisenlaisen valinnan kuin minä. Silti häpeä tuntuu sydänaineessa asti. Sen ylitse on käytävä metodisesti, harjoituksenomaisesti.

Toisinaan minusta tuntuu siltä, että ihmiset ovat sietämättömän arkoja ja pelokkaita. Olen sellainen usein itsekin, mutta toisaalta olen myös yhdistelmä ujoutta ja suorasukaisuutta. Jotkut kokevat sen puoleensavetäväksi, toiset kavahtavat sitä. Äitini mielestä minun olisi hyvä olla varovaisempi ja suhtautua ihmisiin epäluuloisemmin, vähemmän luottavaisesti. Se tuntuu hassulta, koska olen monella tavoin varautuneisuuden perikuva. Varautuneisuuden vierellä käy kuitenkin myös jokin muu, kenties joku toinen, joka haluaa heittäytyä alttiiksi vaaroille ja kosketuksille. Se haluaa paljastaa itsestään kaiken, riisuutua, maalata epävarmuutensa, halunsa ja tarvitsevuutensa akryyliväreillä. Ehkä äitini näkee minussa tuon tuntemattoman kaksoisolentoni ja pelkää, että se saattaa minut vaikeuksiin. Mutta kaksoisolento ei ole enää vieras. Se on minusta tehty, kylkiluistani rakennettu. "Not all doubles are bad news", todetaan kirjassa, jota parhaillaan luen. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin altistaa itsensä uudelleen ja uudelleen, pyrkiä kömpelösti ja vaivalloisesti kohti metamorfoosia.

Olen lukenut viime aikoina paljon kirjallisuutta, jossa käsitellään torjutuksi tulemisen kokemusta. Houellebecqin Halujen taistelukentässä (1994) epäonninen Tisserand ei saa koskaan naista. Sitten on myös lihava tyttö, Brigitte Bardot, jota kukaan ei halua. Ihmiset kurottautuvat toisiaan kohti, mutta ei ole ketään, joka haluaisi koskettaa näitä ihoja. Kreetta Onkelin romaanissa Beige — Eroottinen kesä Helsingissä (2005) on jotakin hyvin surullista ja tunnistettavaa. En lue teosta tragikomediana, kuten jotkut. Sen sijaan näen Vapussa tytön, joka minusta olisi voinut tulla. Pelko, halu, mukautuvuus, klaustrofobinen näkymättömyyden tunne. Ja silti kaiken alla kokemus ruumiista, joka on kaikin tavoin sopimaton ja liian näkyvä: "Olin unohtanut vartaloni. Muistin sen taas. Ristin kädet rinnuksille ja kävelin kumarassa saliin. Vartalo oli mahdoton unohtaa, koska se herätti keskustelua. Minun vartaloni. Ei muiden." Lopulta Vappu katoaa ja sulautuu. Hänet nielaistaan ammottavaan, beigeen hirviönsuuhun, joka on hänen omansa.

Mutta Sinebrychoffin puistossa minä ja ystäväni emme katoa. Näemme toisemme, tunnistamme toisemme. Iltapäivän syli, turvallinen läheisyys. Tähyilemme kerrostalojen katoille, nauramme homon näköiselle koiralle. On niin hyvä, että itkettää.