"Sä olet jotenkin muuttunut", sanoo ystävä, jota olen nähnyt viimeisen vuoden aikana vähän. "Sä oot noin iloinen, vaikka et olekaan kännissä", hän jatkaa häkeltyneenä. En voi olla nauramatta hänen hämmennykselleen ja sille, että tänä aamuna minua kuvaillaan "mongoloidisen iloiseksi". Ystäväni on oikeassa: olen muuttunut. Helsingissä viettämieni vuosien aikana en ole ollut koskaan yhtä onnellinen ja hyvinvoiva kuin nyt. Syön yhä lääkkeitä, käyn terapiassa ja ahdistun säännöllisesti, mutta voin sittenkin paremmin kuin aikoihin. Olen alkanut lukea uudelleen kaunokirjallisuutta. Olen rohkeampi, suorempi ja sosiaalisempi. Jännitän yhä monenlaista sosiaalista kanssakäymistä ja esiintymistilanteita helvetisti, mutta toisinaan voin jo sanoa entä sitten. Joudun mitä todennäköisemmin tuskailemaan näiden samojen kysymysten kanssa enemmän tai vähemmän koko loppuelämäni ajan, mutta kenties asian avoin myöntäminen ja hyväksyminen onkin helpottavaa. Uskon siihen, että kykenen luopumaan jossakin vaiheessa lääkityksestä. On kummallista ajatella, miltä elämä tuntuu ilman kemiallista turvaverkkoa.
Olen lueksinut viime päivinä omaelämäkerrallisia tekstejä, joiden selkeys ja suoraviivaisuus hämmentävät minua loputtomasti. Anne ja John Paulk kirjoittavat kilvoittelustaan kristittyinä homoseksuaaleina kirjassaan Love Won Out (1999). He kutovat kertomusta "rikkonaiseen" seksuaali- ja sukupuoli-identiteettiin kasvamisesta ja niistä elämässään tapahtuneista interventioista, jotka ovat saaneet aikaan kristillis-psykoanalyyttisen eheytysliikkeen piirissä homoseksuaalisuudeksi kutsutun kehityshäiriön. Kausaalisuhde seksuaalisen hyväksikäytön kokemisen ja homoseksuaalisuuden välillä on yksinkertainen ja kyseenalaistamaton. Aikuisen seksuaalisuuden näkeminen ja varhainen pornoon tutustuminen ovat estäneet Paulkeja kasvamasta eheään, heteroseksuaaliseen seksuaali-identiteettiin. Kathryn Harrison puolestaan kuvaa omaelämäkerrallisessa romaanissaan Suudelma (1997) seksuaalis-romanttista suhdetta isäänsä, jonka hän kohtaa kolmannen kerran elämässään nuorena aikuisena. Millaista omaelämäkertaa olen rakentanut (ja rakennan) omissa, julkisissa teksteissäni, joita olen lähettänyt bittiavaruuteen pian kolmen vuoden ajan? Ajattelenko omaa elämääni samanlaisena kausaalisuhteiden ketjuna, kuin vaikkapa Paulkin pariskunta ja Harrison, joka kirjoittaa anoreksiastaan ja hyväksynnän hakemisestaan? Heidän tekstiensä epäsuorasti innoittamana muistan yhtäkkiä erään kokemusten sarjan vuosien takaa.
Kun olen viidentoista, käyn katsomassa teatterisovituksen Vigdís Grímsdóttirin romaanista Nimeni on Isbjörg: olen leijona. Lavalla tuttuja näyttelijöitä intensiivisinä ja uhkaavina. Näytelmästä tarttuu minuun outo pelko, jota yritän parsia umpeen käymällä katsomassa sen toistamiseen. Pelko tuntuu vatsassa ja kosketuksen välttämisenä. Jollakin kummallisella tavalla tämä taide-elämys lihallistaa pelkoni ruumistani ja seksuaalisuuttani kohtaan. Näytelmä kummittelee mielessäni kuukausien ajan. Kokemus on ahdistava. Teatteripiireissä teinityttöys on haluttua kamaa: "Mä haluan kusta sun suuhun", ilmoittaa känninen, paksu näyttelijä ystävättärelleni teatteriväen pikkujouluissa. Samaan aikaan ravintolan vessassa saippuoidaan komean näyttelijän penistä. En muista, mitä ajattelen näistä aikuisten leikeistä. Olen kenties hämmentynyt, mutta haluan pysyä itsepintaisesti tässä, imeä nämä boheemit ihmiset itseeni. Teatteriharjoituksissa tumma, vanhempi näyttelijä iskee minulle silmää ja nostelee kulmakarvojaan merkitsevästi. Luovun projektista ja lopulta teatteristakin. Minulla on hoitamaton masennus. Vuosia myöhemmin alan voida huonosti. Mikä on johtanut mihinkin?
Olen lueksinut viime päivinä omaelämäkerrallisia tekstejä, joiden selkeys ja suoraviivaisuus hämmentävät minua loputtomasti. Anne ja John Paulk kirjoittavat kilvoittelustaan kristittyinä homoseksuaaleina kirjassaan Love Won Out (1999). He kutovat kertomusta "rikkonaiseen" seksuaali- ja sukupuoli-identiteettiin kasvamisesta ja niistä elämässään tapahtuneista interventioista, jotka ovat saaneet aikaan kristillis-psykoanalyyttisen eheytysliikkeen piirissä homoseksuaalisuudeksi kutsutun kehityshäiriön. Kausaalisuhde seksuaalisen hyväksikäytön kokemisen ja homoseksuaalisuuden välillä on yksinkertainen ja kyseenalaistamaton. Aikuisen seksuaalisuuden näkeminen ja varhainen pornoon tutustuminen ovat estäneet Paulkeja kasvamasta eheään, heteroseksuaaliseen seksuaali-identiteettiin. Kathryn Harrison puolestaan kuvaa omaelämäkerrallisessa romaanissaan Suudelma (1997) seksuaalis-romanttista suhdetta isäänsä, jonka hän kohtaa kolmannen kerran elämässään nuorena aikuisena. Millaista omaelämäkertaa olen rakentanut (ja rakennan) omissa, julkisissa teksteissäni, joita olen lähettänyt bittiavaruuteen pian kolmen vuoden ajan? Ajattelenko omaa elämääni samanlaisena kausaalisuhteiden ketjuna, kuin vaikkapa Paulkin pariskunta ja Harrison, joka kirjoittaa anoreksiastaan ja hyväksynnän hakemisestaan? Heidän tekstiensä epäsuorasti innoittamana muistan yhtäkkiä erään kokemusten sarjan vuosien takaa.
Kun olen viidentoista, käyn katsomassa teatterisovituksen Vigdís Grímsdóttirin romaanista Nimeni on Isbjörg: olen leijona. Lavalla tuttuja näyttelijöitä intensiivisinä ja uhkaavina. Näytelmästä tarttuu minuun outo pelko, jota yritän parsia umpeen käymällä katsomassa sen toistamiseen. Pelko tuntuu vatsassa ja kosketuksen välttämisenä. Jollakin kummallisella tavalla tämä taide-elämys lihallistaa pelkoni ruumistani ja seksuaalisuuttani kohtaan. Näytelmä kummittelee mielessäni kuukausien ajan. Kokemus on ahdistava. Teatteripiireissä teinityttöys on haluttua kamaa: "Mä haluan kusta sun suuhun", ilmoittaa känninen, paksu näyttelijä ystävättärelleni teatteriväen pikkujouluissa. Samaan aikaan ravintolan vessassa saippuoidaan komean näyttelijän penistä. En muista, mitä ajattelen näistä aikuisten leikeistä. Olen kenties hämmentynyt, mutta haluan pysyä itsepintaisesti tässä, imeä nämä boheemit ihmiset itseeni. Teatteriharjoituksissa tumma, vanhempi näyttelijä iskee minulle silmää ja nostelee kulmakarvojaan merkitsevästi. Luovun projektista ja lopulta teatteristakin. Minulla on hoitamaton masennus. Vuosia myöhemmin alan voida huonosti. Mikä on johtanut mihinkin?
10 kommenttia:
Siren hei! Sinut on haastettu meemiin.
Nuo kuvaamasi aikuisten boheemileikit kuulostavat siltä, että siinä ei juuri kunnioiteta toista ihmistä/partneria.
Kai niissä on kyse senkin ymmärtämisestä, että ei tarvitse mennä mukaan mihinkään muuhun, kuin mihin itse tahtoo.
Tahtomisen tietäminen taas voi olla tajuttoman vaikea juttu.
Aikuisilla saattoi olla keskenään enemmän tai vähemmän hauskaa: ehkä he jopa kunnioittivat toisiaan, en tiedä. Suhtautuminen meihin nuoriin tyttöihin ei kuitenkaan aina ollut sellaista.
Koen teatteriaikani monella tapaa tärkeänä ja merkityksellisenä, ja aikuisten ilmaisemat seksuaaliset vihjeet jäivät ainoastaan viitteellisiksi. Uhkaavilta ne kuitenkin tuntuivat, niin teatterissa kuin muuallakin. Ehkä yritin kysellä tekstissäni, mikä yhteys kokemuksillani on mihinkin. Onko tämä se sama ahdistus, joka joskus oli. Mihin hoitamaton masennus johti?
Minulla kesti aika pitkään ymmärtää, ettei tarvitse tehdä mitään, mitä ei itse halua. Se on varmasti yksi niistä syistä, miksi aloin lopulta voida huonosti.
Niin ja Pauliina, katsotaan josko tartun syöttiin.
Olin nuorena, yläasteikäisenä teatteriporukoissa. Suurin osa meistä oli nuorisoa ja koko homma nuorisotoimen valvonnassa. Yksi näytelmäproggiksen staroista oli kuitenkin keski-ikäinen mies, jonka poikakin oli mukana esiintymässä. Tämä äijä hypylöi ja kähmi ja ehdotteli kaikille tytöille aivan siekailematta. Rooleihimme kuului, että istuimme näytelmän alussa yleisössä hetken aikaa vierekkäin. Mies laittoi aina käden reidelleni ihan luontevasti ja hinkutteli siinä. En muista edes pitäneeni hommaa mitenkään epänormaalina, häpesin vain ja ajattelin että nyt se tuntee, kuinka paksut reidet mulla on. Erästä 14-vuotiasta avustajatyttöä se äijä pani ensi-illan jälkeen autossaan juotettuaan sen ensin känniin ja dumppasi sen autosta lopulta moittien hammasraudoista. Skitsointa tuossa hommassa oli, ettemme me mitenkään reagoineet asiaan (lähinnä naureskelimme äijän "lentävälle luonteelle") eivätkä nuoriso-ohjaajatkaan puuttuneet asiaan. Vasta myöhemmin olen tajunnut kuinka ällöttävää touhu oli, etenkin sille avustajatytölle jota muutenkin pidettiin jonkinlaisena riepunukkena ja ressukkana jota saattoi ohimennessään tölväistä tai nusaista. Joskus toivon, että aikuinen minäni palaisi siihen käsireidelle-hetkeen, nykyään tulisi toimittua asiassa aivan toisin ja varmistettua hyvinkin pontevasti, ettei äijä jatkaisi limasteluaan.
50% masentuneista ja paniikkihäiriöisistä pääsisi oireistaan jos pidättäytyisivät kokonaan kofeiinista.
Hei,
tulin ja luin ja halusin sanoa, että minäkin olen parantunut siinä määrin, että voin taas jälleen vihdoin lukea kaunokirjallisuutta. Ja se on ihanaa!
Kupliva malja elämälle ja parantumiselle. :)
hei, moi, musta olet rohkea, kun ajattelet julkisesti. mäkin yritän, ja perehdyn sitten samalla tähän sun vuosien työhön. ja täytyy sanoa, että mulla on soinut nightcrawlersin push the feeling on vaikka kuinka kauan päivässä, enkä ole jaksanut muistaa, mikä se on ennen tota sun yhtä postausta. eli jee :D
t. yks tiukkapipohetero, joka ei tee enää yhtään queer-etnografiaa ja yrittää uskaltaa tulla bileisiin vaikka pelkää vieraita ihmisiä
Minä virtuaalimojautin sinua patsaalla.
Kiitti kaikille ihanille kommenteista, pysteistä ja maljoista!
Vzio, käyn tutustumassa oitis blogiisi.
Anonyymi, oot vähän hassu.
Lähetä kommentti