maanantai 15. toukokuuta 2006

Ja sisällään kasvaa puu

Kolmen sukupolven naiset pöydässä; äidille shampanjaruusuja ja mummolle kortti, jossa on silkkinen rusetti. Äiti on kutsunut Viljankin. Olisipa mummon takapihan juonikas kattikin täällä, se, joka vaani minua pensaassa ja luikki tiehensä juuri, kun luulin saavani hyppysiini kehräävää, pehmoista kissankarvaa. Missä vaiheessa minusta tuli äidin miellyttävä tytär, josta kaikki vanhemmat rouvashenkilöt pitävät? Viljakin kutsuu minua pikkupirpanakseen, vaikka en näytäkään enää kovin viattomalta. Olen juhlinut olkapäät paljaina, suudellut boolin kostuttamin huulin ja kompastellut sandaaleissa, jotka saivat taannoisena kesänä varpaani vuotamaan verta. Se oli muutenkin kummallista aikaa. Paljon kuolemista.

Ruokapöydässä velloo iloinen puheensorina, ja pöydän antimet saavat veden kielelle: savustettua lohta, herkkusienipalleroita, perunoita ja salaattia. Minä soitan pianoa ja laulamme yhdessä vanhoja, vanhoja säkeitä, jotka kaikki osaavat. Äitiä ja minua naurattaa mummon ja Viljan eripura. Ja pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu / jää punajuova / kauneuden voimaton kaipuu. Yksi on kuitenkin joukosta poissa. Ajattelen mummoa, joka nukkui pois syksyllä 2001. Aikaisemmin samana vuonna tapahtuneen poismenon vuoksi mummon kuolema jäi utuisen verhon taakse johonkin tavoittamattomiin. Se oli lempeä ja käsittämätön, kuljin eteenpäin sumussa, en jaksanut ottaa suru-uutisia vastaan.

Eräänä päivänä isä antoi minulle mummolan avaimet ja minä astuin sisään punaisesta ovesta. Vihreät seinät sulkivat minut syliinsä ja veivät itkunlämpimälle matkalle lapsuuteen, kun leikin tuolla samalla lattialla merta ja saaria ja majakoita mummon maustepurnukoilla. Talossa tuntuu vahvasti hänen läsnäolonsa. Hänen vihreä villatakkinsa ja työn kovettamat kätensä. Raudanharmaiksi taittuneet hiukset, jotka olivat joskus tummat kuin yö. Tapasimme istua vastakkain pöydän ääressä pelaamassa korttia. Joskus samoilimme mansikkamaalla ja jokirannassa ja metsäpolulla, sielläkin, missä äiti ja mummo juoksivat karkuun vauhkoontunutta hevosta. Mummon puutarha oli ihmeellinen paikka, jota asuttivat valtavat rupisammakot, ikivanhat omenapuut ja loputon kasvimaa. Vilkas ajokoira heilutti häntäänsä ja haukahteli kopissaan, kunnes eräällä metsästysreissulla se jäi auton alle ja raahautui takaraajat ruhjoutuneina pihaamme. Maisa oli vaarin lemmikki eikä mummo pitänyt siitä ollenkaan. Hän tuhahteli ja kutsui Maisa-parkaa rakiksi. Kun Maisa lepäsi vaarin sylissä vanhalla narisevalla nahkanojatuolilla, hiivin vintille isän vanhaan huoneeseen ja luin salaa lipastoon jääneitä rakkauskirjeitä. Mummo viittasi kintaalla romantiikalle ja muille hömpötyksille, mutta oli aina läsnä ja suora omalla tavallaan. Kun hän joutui ensi kerran sairaalaan, oli jouluaatto.

Mummo tuoksui korvapuusteille ja työlle ja kuluneille vaatteille, ja hän oli minulle läheisin kaikista neljästä, joista enää yksi on jäljellä. Oliko se hyvä kuolema? Ei ollut. Hän kuihtui sairaalavuoteeseensa, kunnes hänen kasvonsa olivat kiristyneet kuolevan naamioon. Hän pelkäsi viimeiseen asti eikä halunnut luopua. Se olikin kenties kaikkein pelottavinta ja ahdistavinta. Mummo muuttui vieraaksi naiseksi, jota en enää tunnistanut enkä pelkuruuttani tahtonut tavata. Olisinpa ollut enemmän läsnä.

Voi kuinka lohdullista voisikaan olla se kuolemankulttuuri, joka joskus oli. Meidän laitoskuolemamme pakottaa kuolevan näkymättömään steriiliyteen. Ja kuitenkin me olemme lihallisia ihmisiä, tässä ja nyt.

Vihreiden seinien sisäpuolella oli yhtä lämmintä kuin ennenkin. Sinun juuriltasi versoo uusi puu.

7 kommenttia:

Veloena kirjoitti...

Voi sinua. Ja mummoja. Ajattelen usein, millainen mummo olen. Toivoisin, että samanlainen kuin omani, kivitavaraa nurkkaan räks jos siltä tuntuu, ja rakkautta liikaa.

Muistan viimeiset tapaamiset: sairaalasängyn, ensin toinen jalka amputoituna, isoäiti itkee, silitän punaisia hiuksia, sitten seuraavan, isoäiti koomassa, molemmat jalat amputoitu, äiti on ostanut isoäidille huivin, jolla sivelee poskea, sairaanhoitaja käy kertomassa äidille, että tämän äiti on tajuton eikä siten koskettelua tunneta, mutta äiti itsepäisenä väittää huomaavansa isoäidin reagoivat kosketukseen. Seison ikkunan luona, sälekaihtimet, ulkona morsiusangervo kukkii ryöppyinä.

Ajattelen, osaanko itse silittää sitten joskus.

Foxy kirjoitti...

aih, minuun koski eniten ajokoira, joka raahautui viimeisen kerran kotiin kahdella jalalla. voi sen eläimenkärsimystä --.

Tortoise kirjoitti...

Huh, huh, kylläpä kosketti. Olin itsekin lapsuusvuosina läheinen isoäitini kanssa, mutta teini-ikäisenä "erkaannuin" hänestä ja lopulta tuntui vain velvollisuudelta käydä tietyin väliajoin häntä katsomassa vanhainkodissa. Kunnes kuolema korjasi satoaan... Nyt harmittaa :( Mutta onneksi on nuo muistot.

Arawn kirjoitti...

Minulle tulee isovanhemmista mieleen kuolema - ei pelottava, ikävä kuolema vaan kaivattu, tavoittamaton kuolema. Se kuolema, jota ei anneta, koska länsimainen systeemi haluaa pitää kasvinkin hengissä, jos vain kykenee eivätkä sukulaiset halua irroittaa otettaan ennen kuin sydän todella halkeaa. Ymmärrän kyllä sukulaisia, tietenkään rakkaista ei haluta luopua, mutta toisaalta, eikö luopuminen voisi olla rakkauttakin? Että antaa kärsivän lopulta kuolla ja saada rauhan.

Ei tämä päde kaikkiin vanhuksiin, mutta liian moneen. Omakin isoäitini melkein itki loppuaikoina sairaalassa, kykenemättömänä kävelemään tai käymään itse edes WC:ssä. Yöllä hän joutui makaamaan tunteja märkänä, sillä hoitohenkilökuntaa oli liian vähän. Äly ja muisti pysyivät terävinä loppuun saakka, mikä ilmeisesti suurensi kidutusta.

Tulee mieleen, että ehkä niiden pohjoisten kansojen tavat surmata vanhus (joko vanhus velvoitti sukulaisensa itse tai oli jopa kunniavieras hautajaisissaan - esim) olivat kuitenkin kohtuullisen inhimillisiä.

Eikä tämä tarkoita, että haluaisin ylipäätään vanhoista ihmisistä eroon. Olisi vain hyvä, että halutessaan saisi kuolla. Tästä päästäisiin tietysti eutanasiaan, mikä on aika hankala kysymys...

alkmene kirjoitti...

juuh.. mikä rikkaus se onkaan, että voi olla läheinen isovanhempiensa kanssa.

isoisäni kuoltua mietin oikeasti hetken, että olisi ollut helpompaa, jos ei olisi ollut niin läheinen. tietysti sekunnin päästä ajattelin, että en ikinä olisi halunnut menettää sitä, mitä meillä oli.

suru on yhtä helvettiä, jylhää ja jähmeää, eikä sen läpi voi kävellä yhtään nopeammin, kuin se vaatii. se on elettävä läpi.

Anonymous kirjoitti...

Isäni äiti päätti itse kuolevansa. Veritankkaus olisi pitänyt hengissä pidempään, mutta sen riskinä oli leukemia ja mummo sanoi että sitä verta tarvitsevat nuoremmat. Vaikea surra ihmistä joka päättää itse lähteä. Olin muistaakseni jossain 13-14 hujakoilla? Ainoa jäljellä oleva isovanhempani, mummi alkaa pikku hiljaa dementoitumaan, no on jo yli 90. Viimeiset kolme vuotta olen toivonut että hän kuolisi kesällä omalla mökillään rakkaassa paikassa. Nukkuisi pihakeinuun tai omaan sänkyyn, kesällä rauhassa. Ehkä tänä kesänä.

Siren kirjoitti...

Kiitos koskettavista kommenteistanne. Vastaaminen tuntui hankalalta.