Perjantaiaamuna uni ja todellisuus sekoittuvat, kun torkahtelen katkonaisesti muiden lähdettyä töihin. Olen kuulevinani viereisestä huoneesta kuorsausta ja askeleita eteiskäytävällä. Ne pysähtyvät huoneeni ovelle ja joku tuijottaa minua, kun makaan vatsallani vuoteella. Olen selin ovelle ja pakokauhu salpaa hengen. Joku kuiskailee minulle, vasemmasta korvastani kuuluu outo ujellus, ja sitten havahdun. Olen tismalleen samassa asennossa kuin unessa. Muutaman minuutin päästä kello soi. Ikkunasta avautuu luminen näkymä ja pakkanen puraisee poskeani. Palaan vuosia taaksepäin juostessani bussiin. Minulla on liian ohuet sukkahousut. Maisema on kaunis, eikä talven tulo enää tunnu yhtä vastenmieliseltä. Juna-asemalla on paljon tuttuja kasvoja. Palaan tyhjään asuntooni, eikä minulla ole mitään hyvää sanottavaa. Tämä päivä on läpeensä ahdistava. Olen kaikkialla yksin: asunnossani, seurassa, missä tahansa. Illalla putoan lasin läpi monta kerrosta alaspäin.
Lauantai on hirvittävän tuulinen päivä, ja teen retken meren rantaan. Iloitsen tästä paikasta. Jos vain onnistaisi. Pelkään hetken aikaa junassa, että henkeni salpautuu. Sydän hakkaa ja kädet hikoavat. Yllättäen pelastuksekseni koituu kaksi miestä, jotka keskustelevat kanssani koko matkan. Ruskeasilmäinen puoli-insinööri on kaikessa humalaisuudessaankin hurmaava. Hän on yksinäinen, nukkavieru ja sarkastinen, ja havahtuu läsnäolooni vasta puolessa matkassa. Hän tekee minusta kummallisen tarkkoja huomioita. Keskustelemme Kauko Röyhkästä ja Ismo Alangosta. Käyn ruskeasilmäisen kanssa hetken yhtä matkaa, ja hän ehdottaa minulle tapaamista baarissa. Ihan kiva, mutta beibi, hädin tuskin pysyt pystyssä. Ystäväni luona on lämpöistä ja hämärää, ja olen niin helpottunut hänen läsnäolostaan, että itkettää. Elokuva seuraa toistaan ja minä tiedän, että olen tällaiseen aivan liian herkkä. Syön niin paljon makeaa, että oksettaa. Totean, että Mitch Brenner on runkannut liikaa ja sen vuoksi linnut yrittävät nokkia siltä käden irti. Viehättävä huumorintajuni kerää rutkasti uusia ystäviä: "Elämä päättyy linnunpaskaan ja orgasmiin!" Ruumiini on taas aivan lukossa. Menen kolmen aikaan nukkumaan ja herään jossakin vaiheessa siihen, kun joku ryömii viereeni. Uneksin elokuvien naisista.
Sunnuntaiaamu kietoo ahdistavan lenkin kaulani ympärille. Isä hakee minut kotiin; mummo on käymässä. On huvittavaa, kuinka hyvin nykyään tulemme toimeen. Hän ei juurikaan pidä lapsenlapsistaan, mutta minuun hän on jostakin syystä kiintynyt. Oksennan ajatuksiani ulos tekstiksi, käyn saunassa, puhun peloistani. Jään yöksi ja edellisen illan kauhuelokuvat pyörivät silmieni edessä kuin valkokankaalla. Jossakin vaiheessa antaudun unelle.
Olen irti arjesta. Miksen kestä vapaaviikkoja?
Lauantai on hirvittävän tuulinen päivä, ja teen retken meren rantaan. Iloitsen tästä paikasta. Jos vain onnistaisi. Pelkään hetken aikaa junassa, että henkeni salpautuu. Sydän hakkaa ja kädet hikoavat. Yllättäen pelastuksekseni koituu kaksi miestä, jotka keskustelevat kanssani koko matkan. Ruskeasilmäinen puoli-insinööri on kaikessa humalaisuudessaankin hurmaava. Hän on yksinäinen, nukkavieru ja sarkastinen, ja havahtuu läsnäolooni vasta puolessa matkassa. Hän tekee minusta kummallisen tarkkoja huomioita. Keskustelemme Kauko Röyhkästä ja Ismo Alangosta. Käyn ruskeasilmäisen kanssa hetken yhtä matkaa, ja hän ehdottaa minulle tapaamista baarissa. Ihan kiva, mutta beibi, hädin tuskin pysyt pystyssä. Ystäväni luona on lämpöistä ja hämärää, ja olen niin helpottunut hänen läsnäolostaan, että itkettää. Elokuva seuraa toistaan ja minä tiedän, että olen tällaiseen aivan liian herkkä. Syön niin paljon makeaa, että oksettaa. Totean, että Mitch Brenner on runkannut liikaa ja sen vuoksi linnut yrittävät nokkia siltä käden irti. Viehättävä huumorintajuni kerää rutkasti uusia ystäviä: "Elämä päättyy linnunpaskaan ja orgasmiin!" Ruumiini on taas aivan lukossa. Menen kolmen aikaan nukkumaan ja herään jossakin vaiheessa siihen, kun joku ryömii viereeni. Uneksin elokuvien naisista.
Sunnuntaiaamu kietoo ahdistavan lenkin kaulani ympärille. Isä hakee minut kotiin; mummo on käymässä. On huvittavaa, kuinka hyvin nykyään tulemme toimeen. Hän ei juurikaan pidä lapsenlapsistaan, mutta minuun hän on jostakin syystä kiintynyt. Oksennan ajatuksiani ulos tekstiksi, käyn saunassa, puhun peloistani. Jään yöksi ja edellisen illan kauhuelokuvat pyörivät silmieni edessä kuin valkokankaalla. Jossakin vaiheessa antaudun unelle.
Olen irti arjesta. Miksen kestä vapaaviikkoja?
4 kommenttia:
Nyt on kyllä sanottava, että olen lukenut tämän merkinnän ihan varmasti aikaisemminkin. Aikoja sitten, jossain. En sano, että kyse olisi kopipaste-kopiosta jostain muualta, vaan että huh huh: olen ehkä kokenut valtavimman deja vun elämässäni juuri 2 minuuttia sitten. Kun jokainen lause tuntui jo tutulta.
Luin tekstiä, ja mitä pidemmälle pääsin, sitä pystympään nousivat niskakarvani. Miten sitä voikaan moisesta mistälie-aivosähkö-ilmiöstä tulla näin epätodellinen olo.
Mutta hieno entry, oli se sitten edellisistä elämistämme tai tältä päivältä :)
Sitäpaitsi.. blogisi nimi ja kuvaus otsikon alla sopivat aika hyvin yhteen pelottavimmista unistani: http://www.wickedchild.net/unet ja tarina otsikolla Sudenpäät.
Hui!
Hui! Selkäpiitäni karmii. Kokemuksesi kuulostaa aika voimakkaalta. Aivot nyrjähtävät, kun koettaa miettiä sitä, mistä tällaiset tuntemukset johtuvat. Sinusta siis nimenomaan tuntuu siltä, että olet lukenut tekstin aikaisemmin, ei siltä, että olisit kokenut jotakin vastaavaa?
Unesi oli kiehtova myöskin. Minullakin on elävässä muistissa joitakin lapsuuden painajaisia. Olen pitkään suunnitellut alkavani kirjoittaa uniani ylös, mutta en ole koskaan saanut aikaiseksi tehdä näin (joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta). Näin viime yönä unta peililabyrintista ja kuopasta, johon oli haudattu kirjoja Marilyn Monroesta. Kummaa.
Joo, nimenomaan tuli fiilis, että olen lukenut tämän aiemminkin. Tarkistin päivämäärän useaan otteeseen ja surffailin ees taas, että onko tässä blogissa jotain vikaa, kun heittää vanhaan entryyn :) huh huh.
Unia on mukava kirjoitella muistiin.. laiskistuin vain sen harrastuksen kanssa muutama vuosi sitten, pitäisi ehkä herätellä tapa uudelleen. Parasta oli aina kirjoittaa unenpöpperössä yksityiskohtia vihkoseen niin nopeasti kuin pystyi, ennen kuin unohtaa suurimman osan, ja lukea näitä merkintöjä jälkeenpäin kun ei enää muistanut puoliakaan.. teksti tuntui hämmentävän vieraalta. Hui.
Lähetä kommentti