sunnuntai 11. huhtikuuta 2010

Sinusta mä pidän, näytät eläimeltä

Kuuraan unessa puhtaaksi punatukkaisen ystäväni valkeaa vatia, hinkkaan ja puunaan irti pinttynyttä likaa. Kuona alkaa elää käsieni alla ja kohoaa kuplivaksi liejuksi. Kiljun inhosta, kun vadin pohjalta mönkii esiin kaksi limaista etanaa. Pienet kiiltävät torahampaat välähdellen etanansuut avautuvat kammottavaan huutoon. Etanat paisuvat suuriksi ja kummallisiksi otuksiksi, jotka jahtaavat toisiaan halki keittiön, yli ikkunalaudan. Sitten outo metamorfoosi: toisen etanan ruumis vääntelehtii rajusti, ja sen kuori paukahtelee. Siitä tulee ihmismies, Jumalan synnyttämä.

Tunnistan miehen hartiat. Olen nähnyt ne jossain ennenkin, toisessa ajassa ja paikassa.

Otan hänet rakastajakseni, aina ja iankaikkisesti. Valtavassa puutalossa piiloudumme lempimään ullakolle. Pieni etana seuraa miestä kaikkialle kuin sitkeä painajainen, mutta tänne se ei tule. Täällä rakkautemme on koskematon.