keskiviikko 31. joulukuuta 2008

I'm gonna marry agent Cooper, he'd be good as a wife!

Olen kevytkenkäinen ja kova ihastumaan, joten aion nyt luetella heitukkamaisesti fiktiivisiä henkilöitä, jotka ottaisin rakastajikseni koska tahansa. Koska olen myös utelias ja ahne, panen alulle meemin: tee lista valkokankaan (myös tv-sarjat lasketaan) hahmoista, joihin olet ollut tavalla tai toisella ihastunut. Haastan meemiin kaikki kiinnostuneet sekä Alcinoen, Tulta syöksevän linnun, Arawnin ja Pinkin Baretin. Aion jatkaa meemiä mahdollisesti jossakin vaiheessa myös kirjallisilla hahmoilla. Listani todistaa aukottomasti, että kaikki naiset rakastavat väkivaltaisia, vaarallisia miehiä. (Huom! Lista ei ole paremmuusjärjestyksessä.)


1. Dale Cooper (Twin Peaks)


















Yliluonnollisen intuitiivinen, älykäs ja vastustamattoman hörhö Cooper on niin vetovoimainen, etten ole pysyä pöksyissäni.


2. Sawyer (Lost)






















Niin vaarallinen. Niin seksikäs. Sawyer saisi huijata vähät roposeni minulta koska tahansa, jos vain saisin hänet hetkeksi omakseni.


3. Heathcliff (Humiseva harju)













Ralph Fiennesin
ruumiillistama Heathcliff on julma ja kaunis ja täynnä pidäteltyä intohimoa.


4. Al Swearengen (Deadwood)





















En ole vielä varma, mihin suhteeni Swearengenin kanssa on kehittymässä, mutta hänen karismaattisuuttaan, päämäärätietoisuuttaan ja älykkyyttään on mahdotonta olla ihailematta. Toisaalta Al on myös huoratalon omistaja ja väkivaltainen paskiainen, mutta ehdottomasti eräs tv-historian mehevimmistä hahmoista. Cocksuckers!


5. Ricky Fitts (American Beauty)






















Ehkä huumediileriyttä lukuun ottamatta tosi hot, tai oikeastaan aika viileä. Mahtavat kulmakarvat, lumoava poika.


6. Céline (Rakkautta ennen aamua)
















Hurmaava, älykäs ja henkeäsalpaavan kaunis.


7. Wolverine (X-Men)






















Läpeensä esineellistettävä karvaturri, jota olisi harvinaisen kiva kynsiä ja kutitella.


8. Miles (Sideways)






















Ei-depressiivisinä hetkinään erittäin charming.


9. Rick Deckard & Rachel (Blade Runner)


















Blade Runner
on ollut eräs vaikuttavimmista elokuvaelämyksistäni koskaan, ja sitä ovat myös Rick ja Rachel. Ooh, mikä pariskunta!


10. Harold Smith (Twin Peaks)












Ihmisiä kammoava, ahdistunut Harold on hivenen creepy, mutta varsin suloinen. Donnana olisin jättänyt tomppeli-Jamesin niille sijoilleen ja ottanut Haroldin omakseni.


11. Severus Snape (Harry Potter)






















On se vaan, on se vaan niin ihana ja edelleen too sexy. Ja niin on kyllä Alan Rickmankin.

lauantai 27. joulukuuta 2008

Kertomuksia puberteetista

It was one of those days when it's a minute away from snowing and there's this electricity in the air, you can almost hear it. And this bag was, like, dancing with me. Like a little kid begging me to play with it. For fifteen minutes. And that's the day I knew there was this entire life behind things, and... this incredibly benevolent force, that wanted me to know there was no reason to be afraid, ever. Video's a poor excuse, I know. But it helps me remember... and I need to remember... Sometimes there's so much beauty in the world I feel like I can't take it, like my heart's going to cave in.
Katsomme jouluaattona sadannen kerran American Beautyn (1999), jota seuralaiseni kommentoi osuvasti elokuvaksi, joka muistuttaa jostakin tärkeästä, sellaisesta, jonka haluaisi olevan jatkuvasti läsnä omassa elämässä. Ja sitten sen kuitenkin unohtaa, toisinaan pitkäksikin aikaa. American Beauty on ollut pitkään eräs lempielokuvistani. Muistan vieläkin, kuinka kävin katsomassa sen ensimmäistä kertaa vuosia sitten kotikaupunkini elokuvateatterissa äitini kanssa. Elokuvan alkaessa katsoimme epäuskoisen merkitsevästi toisiamme: Kevin Spaceyn suihkussa runkkaava roolihahmo muistutti ulkonäöllisesti kovasti isääni. Muistan yhä puhtaan lumoutumisen tunteen, jonka elokuva minussa herätti. Lester Burnhamin heräämistä on riipivän riemukasta seurata, ja Ricky Fittsin kauneus saa veren virtaamaan vailla esteitä. Tällä kertaa kiinnitän kuitenkin enemmän huomiota Thora Birchin esittämään Janeen, jonka tyttöys muistuttaa minua jostakin, jota en enää aktiivisesti ajattele. Janessa ruumiillistuu koko teini-ikäni klaustrofobinen näkymättömyyden tunne. Epätoivoinen nähdyksi tulemisen halu, joka manifestoituu lauluina akvaarioista, kaksikymmentäyksi sekuntia kestävistä puhelinkeskusteluista, ihmisjoukoista, raivosta kaikkia näitä ihmisiä kohtaan. Kuudentoista ikäisenä puberteetti rantautuu minuun uudelleen ja olen koko ajan vihainen. Olen tuskallisen tietoinen seksuaalisesta epäkelpoudestani, tahrasta, jota en näe, mutta joka minussa on pakko olla.

Elokuvassa Ricky Fitts kuitenkin näkee Janen. Jane riisuu ikkunassa paitansa ja paljastaa rintansa Rickyn videokameralle. Nähdyksi tuleminen vaatii todisteen, jota ajattelen tarvitsevani, mutta jota en dramaattisesti usko koskaan saavani. Elokuvan ruusuveden valelema enkeli-Angela on nemesikseni: inhoan kauniita, kepeitä vaaleahiuksisia tyttöjä, jotka nostattavat esiin halun silkalla olemassaolollaan. Minunkin ympäristössäni on sellainen tyttö. Hän on minun ystäväni, mutta vihaan häntä salaa. Kadehdin, myrkytyn, tulehdun. En ajattele olevani toivottoman ruma, mutta ruma kuitenkin. Joskus, kun olen kihartanut hiukseni, pidän itseäni hetken aikaa kauniina. Fantasiamaailmassani olen kätketty kukka, salattu elokuun kruunu. Unelmissani tapaan jonkun sellaisen kuin Ricky Fitts; jonkun, jonka katse ulottuu lian, rääsyjen ja pelon tuolle puolen. Sitten tapaan pikkukaupungin Kravitzin, mutta pikkukaupungin Kravitz ei ole mikään Ricky Fitts eikä minun epäkelpouden tunteeni katoa alkuunkaan.

Luulen, että olisin ilahtunut teini-iässä myös Edward Cullenin tapaamisesta. Edward on älykäs, taiteellinen ja fyysisiltä ja henkisiltä kyvyiltään ylivoimainen. Hänkin näkee tytön, jota muut eivät ole huomanneet. Luin koko syksyn lähinnä feminististä filosofiaa ja pakkomielteisesti Luupäitä, mutta joulun alla tartuin Stephenie Meyerin hehkutettuun teinikirjasarjaan, jonka pauloihin jouduin ensi silmäyksellä. Olen salaa fiksoitunut sekä vampyyreihin että amerikkalaiseen high school -maailmaan, joten uhriutumiseni ei ollut mikään yllätys. Meyerin hengentuotteet vetoavat muihinkin. Lueksin hiljattain keskustelua, jossa haltioituneet tytöt ja nuoret naiset ylistävät sarjan loistokkuutta. Keskustelussa on kuitenkin mukana myös riitasointuja: kolmekymppiseksi kirjallisuustieteilijäksi itseään tituuleeraava nimimerkki on tuohtunut siitä, että teinitytöille suolletaan yhä sarjan kaltaista "höttöä". Muissakin kriittisissä kommenteissa kiinnitetään huomiota nimenomaan sarjan päähenkilön, teini-ikäisen Bellan, toimijuuteen. Bella on a damsel in distress, ja häntä komentelee ja kontrolloi todellista ulkonäköään rutkasti vanhempi vampyyripoika. Kirjoittajien kritiikillä on luonnollisesti yhtymäkohtia tietynlaiseen feministiseen diskurssiin. Itse olen kuitenkin nauttinut häpeilemättömän röyhkeästi paitsi Meyerin kädenjäljestä ja hänen taidostaan käyttää kliseisiä(kin) populaarikuvastoja, myös tavasta, jolla hän kuvaa teini-ikäisen tytön kokemusta. Ulkopuolisuuden tunne, tavanomaisuuden pelko ja epävarmuus omasta ruumiista ovat Bellassa läsnä tavalla, joka on hyvin tunnistettava.

Hymyilyttää, tekee hieman kipeääkin.

(Theodor Kittelsen: Nokken)

Le Corps Mince de Françoise

Jouluista iloa tursuten jaan kanssanne jälleen uuden musiikillisen löytöni, jonka aika monet muut ovat löytäneet jo minua aiemmin. Le Corps Mince de Françoise on suomalaisten tyttönaisten riemukas musiikkiprojekti, joka on herättänyt hysteriaa ihan ulkomaita myöten. Ja kyllä, minäkin haluan leikkiä heidän kanssaan!

perjantai 5. joulukuuta 2008

Kirkollinen iltapala

Seurasin taannoisena iltana Akateemisessa kirjakaupassa Johannes Ojansuun ja isä Mitron keskustelua lankeemuksesta. Itse keskustelu oli melkoisen mielenkiinnotonta pölvästeilyä, mutta minun on nyt paljastettava sen huippukohta. Keskustelun tiimellyksessä Ojansuu syleili vitutusta positiivisena, ihmisen liikkeelle panevana voimana ja ehdotti, että kirkkokin omaksuisi "vitutuksen" käsitteen omakseen. Tähän isä Mitro, tuo nokkela törkimys, vastasi: "Kohtahan se tulee ihan kirurgin veitsellä."