2000-luvun erotiikka

Reiska on tylsä rakastaja, joulukuusen alla on hässittävä vaikka ei haluaisi, lapsi askartelee pornonukkeja ja Malmin munasta tarttuu sukupuolitauti. Suomalaisten naistaiteilijoiden kirjoittamassa novellikokoelmassa 2000-luvun Decamerone (2007) lutkutetaan taukoamatta kikkeliä ja sukelletaan elähtäneen avioseksin kuivahtaneisiin onkaloihin. Kirjaa on mainostettu kansitekstejä myöten eroottisena teoksena ja "rakkauden, intohimon ja eroottisen kaipuun runsaudensarvena", mutta 2000-luvun naiserotiikka ei valitettavasti saa ainakaan minua kostumaan. Arkirealismilla haluttomuuksineen, väsymyksineen ja tuttuuksineen suorastaan mässäillään uuvuttavuuksiin asti. Uskalletaan melkein, mutta ei aivan. Työnnetään, lykitään ja puuskutetaan, mutta ei kuitenkaan. Novelleissa käsitellään toki seksuaalisuutta, mutta en parhaan tahtonikaan mukaan kykene pitämään suurinta osaa kirjoituksista eroottisina. Olen pettynyt tarinoiden ennalta-arvattavuuteen ja tavanomaisuuteen: onko tässä todella kaikki, mitä taiteilijanaisilla on sanottavanaan himosta?

Miksei kukaan taiteilija lähesty halua vaikkapa fantasian tai tieteiskirjallisuuden keinoin? Miksi ihmisnaisen halun objekti on aina ihmismies? Kirjan radikaaleinta antia tässä suhteessa lienee Minna Koskelan novelli Muutos, jossa mies saa yllättäen kulkustensa tilalle häpyhuulet: humorisesti, totta kai. Teoksessa on laajasti edustettuna suomalaisen kirjallisuuden kentän nuori naissukupolvi, jolta olisin odottanut vähintäänkin kiehtovasti tihkuvaa lemmen nektariinia. Vaan kuinka kävikään? Sofi Oksanen viittaa omalle hahmolleen tyypillisesti kevytfetisismiin, kun taas Neiti Narunakin tunnettu, SM-piireissä vaikuttanut Outi Alanne kirjoittaa rakastelun epämukavuudesta metsän vuoteessa ja auton konepellillä. Insestiä vavahduttavasti On rakkautes ääretön (2001) -romaanissaan kuvannut Maria Peura akrobatisoi vähemmän vaikuttavasti arki- ja orgiamaailman rajalla. Riikka Pulkkisen teksti alkaa lupaavasti viisivuotiaan ensimmäisestä masturbointikokemuksesta, mutta päätyy uuvuttavaan parikymppisen tanssijattaren vatvomiseen siitä, kuinka tuo tuossa on minä, mutta myös jokin muu. Häpeä on vahvasti läsnä pikkuvanhan viisivuotiaan ajatuksissa, ajatteleehan hän tekevänsä jotakin, mitä viisivuotiaan ei vielä pitäisi tehdä. Nousin heti vastalauseeseen: onko lapsella pakko olla tällainen tietoisuus? Tai jos on, niin miksi?

Lempinovellikseni nousi lopulta Tuuve Aron kuvaus 13-vuotiaan tytön aistikkaasta kokemuksesta kolmikymppisen naisen kanssa. Myös Katja Kettu hätkähdyttää tekstillään torahampaisesta erektioassistentista, jonka tehtävänä on saattaa pornoelokuvan miespääosan esittäjän nahkea jöllikkä juhlakuntoon. Pelkään kuitenkin, että eroottisen luettavan puutteessa kannattaa tarttua pikemminkin jopa Regina-lehden naisten unelmiin kuin 2000-luvun Decameroneen. Miksi kummassa novellikokoelman nimessä ylipäätään viitataan Boccaccioon?

"Hän nurkan takana meitsiä kyttää: nähdäkseen, ja itseään lypsää..."

Saako aikuinen ihminen masturboida katsellessaan lasten kuvia? Saako lapsista fantasioida eroottisesti? Onko alastoman lapsen vartalon esittämisessä väistämättä jotakin arveluttavaa?

Suuri online-taideyhteisö deviantART on tehnyt kaikessa poikkeavuudessaan ja dekadenttiudessaan virallisen linjauksen, jonka mukaan yhteisön jäsenet eivät saa esittää sivustolla valokuvia alastomista, alaikäisistä lapsista. Jopa vastasyntyneiden sukuelinten näkyminen kuvissa on kiellettyä, kuten myös yli kaksivuotiaiden tyttöjen esiintyminen kuvissa "rinnat" paljaana. Alle kaksivuotiaan lapsen paljaiden pakaroiden näyttämisestä voidaan kuitenkin neuvotella, mikäli penis tai vagina jäävät katseen ulottumattomiin. Lisäksi linjauksessa vaaditaan, etteivät teini-ikäiset yhteisön jäsenet saa tuottaa sivustolle eroottista taidetta. En ole varma, pitääkö kielto sisällään ainoastaan valokuvauksen vai myös esimerkiksi maalaustaiteen, ja millaisista elementeistä "eroottinen" taide lopulta koostuu. Varmaa on kuitenkin se, että esimerkiksi Sally Mannin taide olisi deviantARTissa mustalla listalla. Tehtiinhän Suomessakin tutkintapyyntö hänen viimesyksyisestä näyttelystään "ihmisarvon vastaisena".

DeviantARTin mukaan linjauksen taustalla ovat "lastensuojelulliset kysymykset" ja etenkin eräiden vanhempien huoli siitä, kuka katsoo heidän lastensa kuvia ja millaisella katseella. Kyseessä on siis "- - the very sickening subject of online pedophiles and predators". Vaikka sivuston ylläpitäjät myöntävät, ettei lasten kuvia metsästävien petojen lukumäärä lienekään todellisuudessa niin valtava, kuin mitä mediassa toisinaan myllytetään, on deviantARTin ensisijainen tehtävä kuitenkin tarjota turvallinen yhteisö, joka pyrkii pitämään ei-toivotun aineksen poissa.

En voi olla pohtimatta, millaisesta asenneilmapiiristä ja suhteesta seksuaalisuuteen deviantARTin sensuurivaatimukset kertovat. Mielestäni on ensinnäkin arveluttavaa, että miljoonien käyttäjien vapautta tuottaa taidetta tai vähintäänkin esittää sitä julkisesti rajoitetaan vetoamalla "poikkeaviin", "sairaisiin" yksilöihin, jotka "saattavat" levittää iljettävää petotautiaan silkan katseen voimalla. Tragikoomisinta linjauksessa on kuitenkin tapa, jolla deviantART itse seksualisoi lapsen ruumiin ja tekee siitä jotakin häpeällistä ja likaista: yli kaksivuotiaan lapsen ruumiissa on jotakin kiusoittelevaa ja kutsuvaa, joka on kätkettävä aikuisten halukkailta katseilta. Lastensuojelun sijaan (tai vähintäänkin sen rinnalla) voitaisiin puhua myös aikuisten suojelemisesta. On lisäksi hämmentävää, millä tavoin linjauksessa suhtaudutaan yli kaksivuotiaiden tyttöjen nänneihin.

On kiinnostavaa pohtia, millaisena lapsen seksuaalisuus nähdään konservatiivisessa diskurssissa, jonka mukaan lapsia on suojeltava paitsi alastomuuden ja seksuaalisuuden näkemiseltä, myös aikuisten katseilta. Ajatellaanko lapsia seksuaalisuuden ulkopuolelle jäävinä ruumiittomina olentoina vai haisevatko he päinvastoin niin voimakkaalta aistillisuudelta, että heiltä on varjeltava myös ympäristöä? Lueskelin syksyllä Elina Haavio-Mannilan ja Osmo Kontulan tutkimusta "Matkalla intohimoon: nuoruuden hurma ja kärsimys seksuaalielämäkertojen kuvaamana" (1995), jossa aikuiset ihmiset muistelevat lapsuutensa ja nuoruutensa seksuaalisia kokemuksia. Kertomukset ovat herkullisen lihallisia ja saivat minut muistelemaan omaa lapsuuttani. Muistan unelmoineeni alle kouluikäisenä turkiksiin verhoutuneesta, alastomasta jättiläisnaisesta, jonka ruumiin poimuihin ja kätköihin tein pesän. Haaveilin myös mustaan asuun verhoutuneesta kissanaismaisesta naisesta ja Batman-tyylisestä miehestä, jotka piileksivät musiikkiopiston kellarissa olevissa vessoissa. Fantasiani olivat kiistämättömän aistillisia ja mieltä kiihottavia. Seksuaalisuus ja kiinnostus ruumiiseen olivat läsnä myös oikeissa leikeissä: leikin ystävättäreni kanssa hävyttömiä barbileikkejä, joissa kaikki nussivat kaikkia. Teimme eroottisia kuunnelmia, kärsimme "suklaahimosta" ja pohdimme, onko oikea sana "orgasmi" vai "organismi". (Minä olin väärässä.) Halusimme ja himoitsimme, vaadimme ja kaipasimme. Jo silloin.

Tiedän toki, että on olemassa aikuisia ihmisiä, jotka suostuttelevat ja pakottavat lapsia ja nuoria seksiin tai johonkin muuhun. Sukulaismieheni olisi halunnut kopeloida tissejäni, kun olin yhdeksän. Ryyppyremmiin kuuluneet miehet jahtasivat sukulaisnaiseni "pientä lintua", kun hänen isänsä oli sammunut. Tuttavaani käytettiin seksuaalisesti hyväksi, kun hän oli lapsi. Näitä kertomuksia voisi jatkaa loputtomiin, mutta kuinka on seksuaalisten kuvastojen laita? Vahingoittavatko perhealbumien ja taiteen kuvastot vai pitäisikö huomio kiinnittää sittenkin yksilöihin, jotka vahingoittavat?

Lukekaa tämä erinomainen kirjoitus aiheesta.

(Sally Mann: Emmet, Jessie, Virginia 1989)