Akateemista pornoa ja lepakkoleidejä

DTM:n punahehkuinen valaistus loi sopivan synnillistä tunnelmaa eilisessä Vinokinon keskustelutilaisuudessa, jossa Pornoakatemian tutkijat rupattelivat lesbopornosta ja provosoivat yleisön käymään keskustelua, joka ei liittynyt mitenkään aiheeseen. Tilaisuuden avasi saksalaisen Manuela Kayn lesbopornofilkka Airport (1994), joka oli lesboilta lesboille suunnatun pornon pioneeriteoksia. Olimme herättäneet ystäväni kanssa runsaasti pahennusta lähipiireissämme osallistumalla moisiin seksikekkereihin ja katsoimmekin parhaaksi ottaa pari rohkaisuryyppyä ennen kuin antautuisimme kollektiiviselle pornon katselulle. Mieliämme varjostivat ajatukset 1970-luvun hikisistä pornoteattereista, joissa vierustoverin käsi saattaisi löytyä sopimattomista paikoista heti, kun silmä välttäisi. Päätimme kuitenkin uhrautua jalosti tieteen alttarilla ja astuimme sisään.

Puolituntinen Airport jätti jälkeensä mielikuvia vessoihin viehtyneistä lentoemännistä, S/M-nahkalesboista ja omituisista vaateviritelmistä. Elokuva oli tehty puolittain kieli poskessa eikä se herättänyt ainakaan minussa juurikaan kiihottuneisuutta: pikemminkin oli kiinnostavaa katsoa naiselta naiselle tehtyä pornoa, jonka naiskuvat olivat hyvin erilaisia kuin mainstream-heteropornon. Toki elokuvassa kierrätettiin tyypillisiä pornokliseitä anaalidildoista ryhmäseksiin ja purukumin jauhamiseen (!), eikä se sinänsä poikennut pornon klassisista konventioista. (Olen ilmeisesti jäänyt jostakin paitsi, koska en ole aikaisemmin tiennyt, että saksalaisten pornoelokuvien karva-Horstilla on taipumus mässyttää purkkaa aktin aikana.) Kirjoitin joskus aikaisemmin omasta suhteestani pornoon enkä ole sittemmin tullut hullua hurskaammaksi aiheen suhteen. Miksi lesbopornon on oltava poliittista? Voiko se tähdätä silkkaan nautintoon? Onko mainstream-pornosta poikkeaminen väistämättä poliittista? Manuela Kay ei käsittääkseni pyrkinyt tekemään poliittista pornoa, mutta silti lesbopornon katsominen on kuin tekisi päivän hyvän työn, niin kuin Jatulintarhan Jenny Kangasvuo totesi puheenvuorossaan.

Oli erinomaisen kiinnostavaa tutustua akateemiseen pornotutkimukseen ja -diskurssiin, vaikka Antu Soraisen johtama keskustelu jäikin hieman lyhykäiseksi ja suppeaksi. Paikalla olivat lesbotutkija Tuula Juvonen, pornotutkija Susanna Paasonen ja jo mainitsemani Kangasvuo. Erityisen harmillista oli, että yleisökeskustelulle jäi hyvin vähän aikaa ja senkin valtasivat pääosaksi äänekkäät häiriköt. Pohdimme ystäväni kanssa sitä, miksi joka paikassa on oltava taho, joka kysyy, miksi nuoret tytöt "kääntyvät" tai "joutuvat" lesboiksi. Tämänkin kysymyksen esittäjä oli saapunut paikalle ensimmäisten joukossa reilusti etuajassa ilmeisesti tirkistelemään lesbopornoa ja paheksumaan erilaisia seksuaalisuuksia. Voi hyvää päivää, sanon minä. Kun odottelimme ystäväni kanssa ratikkaa pakkasesta paukkuvalla kadulla, totesimme keskustelutilaisuuden olleen jopa jollakin tapaa terapeuttinen. Tutkijat käsittelivät pornoa monipuolisesti ja kriittisesti, mutta eivät sillä tavoin, että se olisi väistämättä jotakin likaista ja pahaa. Oli vapauttavaa seurata keskustelua, jossa porno oli suorasukaisesti esillä ilman mystistä kielletyn huntua.

Lopuksi vielä Vinokino-mainos: kaikki lesbo- ja homoelokuvista kiinnostuneet, mars mars Ateneumiin ja Andorraan! Omassa ohjelmassani ovat ainakin Naiskooste ja edellisen polkkaukseni opettajateemaa jatkava Loving Annabelle.

Once I was a serene teenage child

Filosofian opettajalla oli kummallinen päärynävartalo ja vaappuva askel. Hän vaikutti kireältä ja tiukalta, mutta hän oli myös äärimmäisen älykäs ja sivistynyt ja oudolla tavalla puoleensavetävä. Aivan varmasti yksinäinen, ei naista, ei lasta, tuskin miestäkään, kirjoitin puolihuolimattomasti vihreään muistivihkooni tarkkaillessani opettajan levotonta käyskentelyä liitutaululta piirtoheittimelle ja taas takaisin. Tämä on 16-vuotias minä. Leveät lahkeet, pitkäpitkä tukka ja ylimielinen kiukku tätä paikkaa ja typeriä ihmisiä kohtaan. Näettekö: tuolla minä ja ystäväni kikatamme koulun liikuntasalissa, kun opettaja on pukeutunut pikkutakkiin ja näyttää melkein komealta. "Aivan kuin sillä olisi hartiat!", joku huudahtaa. Älykäs punatukkainen tyttö on tarkkaillut filosofian tunnilla opettajan haaroväliä ja raportoi sen olevan pullea. Katsomme Olympiaa ja opettaja kertoo meille Leni Riefenstahlista. On estetiikan kurssi ja minä pohdin, olenko opettajan mielestä viehättävä.

Riikka Pulkkisen esikoisteos Raja (2006) herättää monenlaisia ajatuksia rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja kuolemasta. Romaanin päähenkilöt kirjallisuuden professorista kuusivuotiaaseen tyttöön ovat kaikki kiinnostavia, mutta väkevimmäksi tarinassa muodostuu 16-vuotiaan Marin ja hänen äidinkielenopettajansa Julianin suhde. En tiedä, miksi opettajien ja oppilaiden väliset suhteet ovat aina kiehtoneet minua tavattomasti. Ehkä kyse on epätasapainoisesta ja kiihottavasta valta-asetelmasta ja jatkuvasta rajankäynnistä sallitun ja kielletyn utuisassa maastossa, missä sääntöjä venytetään ja otetaan peruuttamattomia askelia tyhjyyteen. Mari viiltelee itseään ja leikkii kuolemaleikkiä ja pelkää haisevansa, ja minä pohdin, olinko minäkin tuollainen 16-vuotiaana: lapsi. Muistan, kuinka uuden vuoden suloisen humalan jälkeen Tiinu kuolee. Ehkä se on lapsuuden loppu, tai sitten ei. Olen lapsi, joka on surullinen ja hukassa ja vihainen. Maalaan Saaran luona muistivihkoani vesiväreillä ja kuuntelen punahiuksista naista, joka laulaa I'm a water colour stain. Ajattelen kuolemaa, kun pikajuna kiitää ohitse; minä ja Eija vilkaisemme toisiamme, kummallakin on sama ajatus. Selitän filosofian opettajalle poissolojani eikä hän sano mitään. Ehkä hän ymmärtää. Myöhemmin opin Marin lailla, että on käytettävä taitavasti suutaan ja singottava savupiipun läpi taivaalle, jos aikoo selvitä. On koettava ensimmäiset kömpelöt seksikokemukset, kun poika näykkii saunassa rintoja ja avaa vetoketjunsa. "Ottaisitko, voisitko imeä? poika kysyy käheästi." Toisin kuin Mari, minä lähden pois.

Minä en koskaan ihastunut opettajiin, vaikka filosofian opettaja olikin kiinnostava. Kaupungissa juoruttiin, että toisen lukion nuorella liikunnanopettajalla oli suhteita oppilaiden kanssa. Ehkä se ei ollut totta. Rajassa opettajan nimi on Julian Kanerva. Voitteko kuvitella mitään harlekiininkatkuisempaa nimeä? Hänen mielestään kaikki valta on Marilla. Lukiolaiset ovat oikeastaan jo aikuisia eikä oikean ja väärän selkeitä määritelmiä ole olemassa. Mari on ahnas pikku narttu, jonka sisäreiden syntymämerkkiä kenenkään käsi ei ole vielä koskettanut. "Muusaa ei pidä jättää huomiotta." Julian kaipaa palvojaa, ja kuka olisikaan omistautuneempi ja varauksettomampi ihailija kuin teini-ikäinen tyttö? Se, mikä on aikuiselle miehelle kevyttä leikkiä, on nuorelle tytölle kuolemanvakavaa. On annettava vartalonsa miehen käyttöön, koska mies haluaa sitä koko ajan. On tuijotettava ruumistaan ulkopuolelta ja välinpitämättömänä, vaikka rakasteleminen on "vähän inhottavaa". Vihdoinkin joku antaa sille rajat!

Pulkkisen hahmot ovat välillä hieman paperisia ja pulmallisia, mutta on helppo ottaa nuoren naisen hämmennys omakseen ja peilata sitä omaan minään, joka on joskus ollut ja jota kantaa yhä mukanaan. Vaikka ei ole koskaan viillellyt ihoaan eikä tuntenut aikuisen miehen kosketusta, tunnistaa kuitenkin ulkopuolisuuden tunteen ja jatkuvan kaipuun johonkin. Lukekaa tämä Frida Hyvösen teksti. Mielestäni se kuvaa erinomaisesti Rajassakin lihallistuvaa teemaa, jossa seksuaalinen hyväksikäyttö ja oma halu ovat kietoutuneet hämmentävästi yhteen: the feeling of power was intoxicating, magic. Ja kuitenkin rajansa on piirrettävä itse.