Ja sisällään kasvaa puu

Kolmen sukupolven naiset pöydässä; äidille shampanjaruusuja ja mummolle kortti, jossa on silkkinen rusetti. Äiti on kutsunut Viljankin. Olisipa mummon takapihan juonikas kattikin täällä, se, joka vaani minua pensaassa ja luikki tiehensä juuri, kun luulin saavani hyppysiini kehräävää, pehmoista kissankarvaa. Missä vaiheessa minusta tuli äidin miellyttävä tytär, josta kaikki vanhemmat rouvashenkilöt pitävät? Viljakin kutsuu minua pikkupirpanakseen, vaikka en näytäkään enää kovin viattomalta. Olen juhlinut olkapäät paljaina, suudellut boolin kostuttamin huulin ja kompastellut sandaaleissa, jotka saivat taannoisena kesänä varpaani vuotamaan verta. Se oli muutenkin kummallista aikaa. Paljon kuolemista.

Ruokapöydässä velloo iloinen puheensorina, ja pöydän antimet saavat veden kielelle: savustettua lohta, herkkusienipalleroita, perunoita ja salaattia. Minä soitan pianoa ja laulamme yhdessä vanhoja, vanhoja säkeitä, jotka kaikki osaavat. Äitiä ja minua naurattaa mummon ja Viljan eripura. Ja pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu / jää punajuova / kauneuden voimaton kaipuu. Yksi on kuitenkin joukosta poissa. Ajattelen mummoa, joka nukkui pois syksyllä 2001. Aikaisemmin samana vuonna tapahtuneen poismenon vuoksi mummon kuolema jäi utuisen verhon taakse johonkin tavoittamattomiin. Se oli lempeä ja käsittämätön, kuljin eteenpäin sumussa, en jaksanut ottaa suru-uutisia vastaan.

Eräänä päivänä isä antoi minulle mummolan avaimet ja minä astuin sisään punaisesta ovesta. Vihreät seinät sulkivat minut syliinsä ja veivät itkunlämpimälle matkalle lapsuuteen, kun leikin tuolla samalla lattialla merta ja saaria ja majakoita mummon maustepurnukoilla. Talossa tuntuu vahvasti hänen läsnäolonsa. Hänen vihreä villatakkinsa ja työn kovettamat kätensä. Raudanharmaiksi taittuneet hiukset, jotka olivat joskus tummat kuin yö. Tapasimme istua vastakkain pöydän ääressä pelaamassa korttia. Joskus samoilimme mansikkamaalla ja jokirannassa ja metsäpolulla, sielläkin, missä äiti ja mummo juoksivat karkuun vauhkoontunutta hevosta. Mummon puutarha oli ihmeellinen paikka, jota asuttivat valtavat rupisammakot, ikivanhat omenapuut ja loputon kasvimaa. Vilkas ajokoira heilutti häntäänsä ja haukahteli kopissaan, kunnes eräällä metsästysreissulla se jäi auton alle ja raahautui takaraajat ruhjoutuneina pihaamme. Maisa oli vaarin lemmikki eikä mummo pitänyt siitä ollenkaan. Hän tuhahteli ja kutsui Maisa-parkaa rakiksi. Kun Maisa lepäsi vaarin sylissä vanhalla narisevalla nahkanojatuolilla, hiivin vintille isän vanhaan huoneeseen ja luin salaa lipastoon jääneitä rakkauskirjeitä. Mummo viittasi kintaalla romantiikalle ja muille hömpötyksille, mutta oli aina läsnä ja suora omalla tavallaan. Kun hän joutui ensi kerran sairaalaan, oli jouluaatto.

Mummo tuoksui korvapuusteille ja työlle ja kuluneille vaatteille, ja hän oli minulle läheisin kaikista neljästä, joista enää yksi on jäljellä. Oliko se hyvä kuolema? Ei ollut. Hän kuihtui sairaalavuoteeseensa, kunnes hänen kasvonsa olivat kiristyneet kuolevan naamioon. Hän pelkäsi viimeiseen asti eikä halunnut luopua. Se olikin kenties kaikkein pelottavinta ja ahdistavinta. Mummo muuttui vieraaksi naiseksi, jota en enää tunnistanut enkä pelkuruuttani tahtonut tavata. Olisinpa ollut enemmän läsnä.

Voi kuinka lohdullista voisikaan olla se kuolemankulttuuri, joka joskus oli. Meidän laitoskuolemamme pakottaa kuolevan näkymättömään steriiliyteen. Ja kuitenkin me olemme lihallisia ihmisiä, tässä ja nyt.

Vihreiden seinien sisäpuolella oli yhtä lämmintä kuin ennenkin. Sinun juuriltasi versoo uusi puu.

Pervoja mediatäkyjä

Kahden viikon hiljaisuuden jälkeen lienee paikallaan tarjota hieman maistiaisia pervoista riennoistani. Kävin nimittäin Suomen queer-tutkimuksen seuran järjestämässä Yöpervonen-seminaarissa, jonka teemana oli tänä vuonna queer ja media. Paneelikeskustelun "provokaattoreina" toimivat Nelosen vastaava tuottaja Mikko Silvennoinen, Salkkari-käsikirjoittajat Tatiana Elf ja Teemu Salonen, Z-lehden päätoimittaja Sari Virtanen sekä Outi Heiskanen Suomen elokuva-arkistosta. Kiinnostavasta aiheesta huolimatta seminaarista jäi suuhun sangen turhauttava maku: akateeminen diskurssi loisti poissaolollaan ja queer-teema typistyi yllättäen silkkaan homo- ja lesbopuheeseen. Lisäksi seminaarin osanottajat ja Sari Virtanen äityivät rasittavan pitkään kädenvääntöön Z-lehden laadusta ja tarkoituksesta. Virtasen puolustuspuheet olivat laveita, mutta hän jaaritteli lähinnä aiheen vierestä. Paneelin puheenjohtaja Annamari Vänskä olisikin saanut minun puolestani ohjata keskustelua suorastaan diktaattorimaisesti olennaisemmille urille. Seuraavaksi kuitenkin otteita alustuksista ja seminaarissa käydyistä keskusteluista.

Seminaarin kantaviksi teemoiksi nousivat median homobuumin laimeneminen ja toisaalta lesbojen näkymättömyys mediassa. Mikko Silvennoinen ennusti, että homoseksuaalisuuden shokkiarvo on jo kulutettu televisiossa loppuun. Seuraava hitti onkin kuulemma Big Love -tyyppinen rajojen rikkominen, jossa pyhää, monogaamista heteroavioliittoa ravistellaan oikein olan takaa. Silvennoinen kartoitti televisiosarjojen homomiesten historiaa aina Melroce Placen "kiintiöhomo" Mattista Queer Eye for the Straight Guy -formaattiin asti. Puheenvuoroissa tuli vahvasti esiin ristiriitaiset tunteet homojen näkyvyydestä mediassa: yhtäältä näkyvyyttä pidettiin positiivisena, toisaalta taas median tarjoamat homorepresentaatiot rajoittuvat usein stereotypioihin, joista on lopulta riisuttu sekä seksi että politiikka.

Fiksusti ja kiinnostavasti argumentoinut Outi Heiskanen puolestaan totesi, että naisten Brokeback Mountainia tai laadukkaita lesboindiepätkiä on turha odottaa valkokankaalle, koska Hollywoodissa ei juurikaan oteta riskejä ja indie-elokuva on jonkinlaisessa kriisissä. Ja niin - raha on maskuliinista. Mainstream-elokuvien ja tv-sarjojen kuva lesbosta on hyvin yksiääninen: hän on nuori, kaunis, feminiininen nainen à la L-koodi - keski-ikäinen nainenhan ei ole kovin mediaseksikäs puhumattakaan ulkonäöltään maskuliinisesta naisesta. Käsittämätöntä on sekin, että lesbosuhteet ovat vaiettuja jopa elokuva- ja kirja-arvosteluissa: niissä puhutaan usein naisten välisestä ystävyydestä, kun kyse on aivan jostakin muusta. Silvennoinen horisi naisten näkymättömyydestä keskusteltaessa jälleen "shokkiarvosta", jota toisiaan suutelevassa naisparissa ei kuulemma ole. Yeah, right. Lisäksi hän väitti, että (hetero)naisia kiinnostavat pikemminkin somat ja karskit homocowboyt kuin naisten välinen rakkaus. Hetkinen! Nelosen tuottajana Silvennoisen pitäisi olla tietoinen siitä, että esimerkiksi L-koodi on kerännyt laajan naisyleisön. Ei siis voida väittää, että ohjelmatarjonta korreloisi suoraan kuluttajien tarpeisiin, kuten Silvennoinen tuntui väittävän. Keskustelussa unohdettiin sitä paitsi tyystin muuan teollisuus, jossa lesbinen rakkaus on suorastaan kiitettävän hyvin esillä.

Tatiana Elf ja Teemu Salonen turinoivat lesbohahmon rakentamisesta Salkkareihin kansanvalistuksellisesta näkökulmasta, joka tahtoo sanoa, että lesbot ovat ihan tavallisia ihmisiä siinä missä muutkin. Toisenlaisten seksuaalisuuksien ja sukupuolten (tässä tapauksessa transvestiittimiehen) näkymisen televisiossa Salonen tyrmäsi täysin: hänen intelligenssiä puhkuva väitteensä oli, että "tavallinen" kansa ei a) ymmärrä "transuilua", b) halua ymmärtää sitä tai c) vaikka ymmärtäisi, ei siltikään ymmärrä. Salosen edesottamuksissa saattaa toki olla perääkin, mutta kuinka typerinä mediaihmiset todella pitävät yleisöään? Viimeinen väite on niin ylimielinen, etten tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Käsikirjoittajien näkemykset siitä, mitä televisiossa voi näyttää, olivat hyvin selkeästi rajattuja ja jättivät ulkopuolelleen paljon.

Lopuksi on todettava, että myös seminaarin yleisö (joka vaikutti aika sisäpiirimäiseltä) sai niskaansa kylmän suihkun: queer-yleisö on huonoa ja epäaktiivista. Se haluaa ainoastaan positiivisia representaatioita eikä kestä pervouteen liittyviä kärsimysteemoja. Se ei mene katsomaan SEA:n lesbo- ja homoelokuvasarjoja. Se valittaa ja mouruaa loputtomasti, eikä mikään ole koskaan hyvin. Tässä yhteydessä allekirjoittanut jatkaa mouruamista (vaikka onkin kaikenlaisten sisäpiirien ulkopuolella) ja perää ensi vuoden Yöpervoseen taitavampaa puheenjohtajaa, tutkijoiden puheenvuoroja ja huolellisesti valmisteltuja alustuksia, ettei kenenkään tarvitsisi puolustella puhettaan sillä varjolla, että tämä nyt oli hieman juosten kustu. Paremman organisoinnin avulla tämän vuoden Yöpervonenkin olisi voinut palvella monipuolisemmin ja täsmällisemmin sinänsä kiinnostavaa aihettaan.