"Oh, ils sont en train de me toucher..."

Nilkutan haavoittuneen jalkani kanssa kauppaan ostamaan suklaata. Makeanhimoni on loistanut oudosti poissaolollaan yllättävän kauan, mutta nyt olen sairaslomalla ja alakuloinen ja jämähtänyt ja tiedän, että matka päihdyttävän Geisha-suklaan luo käy valoakin nopeammin. Jolkotan siis luimistellen ohi terassin, jossa miehet puhuvat pillusta ja saan hillitä itseäni, etten repisi tuttua käärepaperia auki jo hississä. Lohturuoka tunnesyöminen pullaterapia, kaikki tuttuakin tutumpia tyytymättömyyden karkottajia. Muistan salaa syömisen synnillisen nautinnon ja tyhjät karkkipaperit koulurepussa. Paheellisesti hykerrellen ahdan suuni täyteen suklaata ja hedelmäkaramelleja tuntien lopulta suloisen pahoinvoinnin autuuden. Syömiseen liittyi samanlaista häpeää ja nautintoa kuin vesisuihkun paineeseen ja omien käsien salaisiin, pidättyväisiin hipaisuihin. Joskus myöhemmin uusi kaupunki humalluttavine tuoksuineen johdattaa minut yökioskille hankkimaan karamelleja, jotka ovat sweet ja sour. Kuuntelen aamuyöllä bussien raivostuttavaa surinaa ja Dream Brotheria ja työnnän makeisia suuhuni niin, että taju lähtee.

Suklaalevy on jo kadonnut, tartuttanut taivaallisen jälkensä makunystyröihini ja jättänyt jälkeensä kirsikkapuunkuoren. Siemailen väljähtänyttä viiniä ja kaipaan maailmanpyörään. Olen näet ottanut opikseni Virginialta ja asuttanut oman huoneen, jossa soivat Beirutin ja pianon lisäksi myös riemupuiston kiljahdukset. Ilta-aurinko silpoo tummia huonekaluja ja tekee tilaa hikipisaroille. Lähtisin kävelylle, mikäli koipeni sallisi. Alakulo on versonut vatsassani koko päivän, mutta olen kirjoittanut hiljakseen ja tarkastellut Manaran ja Serpierin naisia. Olen imenyt itseeni Druunaa, turpeita huulia ja täydellisen muotoisia takamuksia. Oletteko huomanneet, että Blogistan on täynnä seksikkäiden nuorten naisten blogeja? Ei liene sattumaa, että erästäkin niistä (nyt jo multiin painunutta) kuvittivat Manaran aistillista voihketta kaikuvat maalailut. Tiedättekö, olen joskus tuntenut suurta alemmuudentunnetta ja kateutta näiden sensuellien olentojen vierellä. He eivät ainoastaan katso, heitä katsotaan. Hoikat varret murskaantuvat suklaapalojen alle, kiinteät reidet päällystetään kraaterimassoilla. Loputtomia leivoskestejä lähikonditoriassa, takapuolen peittämistä säkkien alle. Kyllä sinä meille kelpaat, mutta tuolla menolla et kenellekään muulle. Ainaisia saarnoja syömisestä ja lopulta pistokoe laukkuun, joka on muuttunut menehtyneiden karamellipaperien hautausmaaksi. Eikä kukaan muista, kuinka olen seurannut vuosikausia teidän laihdutusrumbianne, mättämisiänne ja fanaattisia urheiluprojektejanne.

Eron jälkeen makeanhimo ja ylensyönti ovat kutistuneet käsiteltäviksi ja monella tapaa vähemmän kaoottisiksi, ymmärrettävämmiksi käyttäytymismalleiksi. Muistanko tämän yhä, kun alan voida huonosti?

Ja hetki sitten minua verrataan Manaran, Bourgeonin ja Comèsin naisiin. Eläimenloikkaus virtaan vaatteitta, alastomana.

(Kuva: Milo Manara)

Nach mir die Flut nach mir Tornados

Juuri terapiakesälomalla kaikki tuttuudet ja tottumukset räjähtävät kappaleiksi: "rohkea ja kova teko", sanoo isä. Erotaan, pakataan oma tila rönsyilevään matka-arkkuun ja lähdetään pois juuri sen ihmisen luota, joka on ollut niin rakas ja hyvä. Ja kuitenkin minun on hyvä jossakin muualla. Lähtemällä luotasi altistan itseni kaipuulle, mutta jäämällä olisin alkanut kaivata itseäni. Synkistellään, nahistellaan, törmätään penseyteen ja yllättyneisiin kulmakarvainkohotuksiin. Makustellaan lääkeannoksen pienentämistä, pohditaan omistetuksi tulemista ja omistamista. Olen huomannut, että kadotan itseni rakkaudessa tukahduttavalla tavalla. Millainen on minun haluni? Onko se, mitä olen kuvitellut rakkaudeksi rakkautta ensinkään? Eikö rakkaus voisi olla suurta vapautta?

On lopetettava yletön hyväksynnän etsiminen. Nautin öisistä hetkistä kiipeilytelineessä, aistin yllättävän vapauden tunteen. Silti minussa on vielä paljon surua ja ahdistusta: olen ymmärtänyt olevani yksin. Näen omat esteeni niin selvästi, että heikottaa. Olen väsynyt ja kääntynyt sisäänpäin. Entä, kun on levittänyt itsensä ja elämänsä ja reitensä toisen eteen, mutta ei ole sittenkään tullut nähdyksi? Huomaan, etten ole kuunnellut. Valppauteni katosi uneliaaseen uiskenteluun turvallisissa, rajatuissa altaissa.

She's been everybody else's girl ja niin edelleen. Mieluiten en olisi kenenkään tyttö.

Sukellus pöljyyteen

Vesikuperkeikkojen ja paarmanpuremien lomassa tulee kova tarve kirjoittaa. En kaipaa tietokonetta, mutta isoan tyhjän paperin lumousta. Voitteko kuvitella, mihin kesälomani on kadonnut? En minäkään, se on liian noloa. Mutta juuri tällä hetkellä minä olen tässä ja nyt. Olen lukenut Ralf Königin riemukasta (ja seksististä) Lysistrate-versiointia ja uppoutunut Anthony de Mellon Havahtumiseen. Kaikki ovat lukeneet de Melloa; nyt viimein minäkin, hidas ja vastahakoinen kun olen. Olen niin vastaanottavainen nyt, niin hereillä. Vastaanottavaisuuteni on valikoivaa, mutta teen sijaa avoimuudelle ja pelottomuudelle - oikeasti. De Mello on vielä kesken, mutta joistakin vastalauseistani huolimatta koen hänen ajatuksensa hyvin inspiroiviksi ja eläväisiksi juuri tässä hetkessä. Ystäväni suositteli minulle de Melloa, sukellusta yhteiseen pöljyyteemme. Minä olen pöljä ja sinä olet pöljä, kuinka vapauttavaa!

On hetkiä, kun ymmärtää onnekkuutensa ja iloisuutensa ja sen, että ympärillä on ihmisiä, joiden kanssa voi jakaa herkkyytensä ilman, että on pelättävä pistoja ja nokkaisuja. Minä ja eräs ystäväni olemme syyllisyyden mestareita, mutta voimme laskea siitä makaaberia leikkiä. Tuon toisen kanssa riitelemme aina, jos olemme eksyneet sisään Tuomiokirkkoon, mutta muuten käymme niin hyvin yksiin. Eivätkä nämä ystävyydet ole sitä hymistelyä, johon olen joskus tottunut. Alkuviikosta toinen ystäväni puhuu varjon kanssa flirttailusta, tietynlaisista hypyistä omiin pimeyksiin. Hän puhuu omista riippuvaiksuuksistaan, jotka ovat joskus olleet, mutta menneet pois tietyn pisteen jälkeen. Hän on vapautunut näistä riippuvuuksistaan. Kun on vieraillut varjossa tarpeeksi kauan, tulee oivallus, jonka jälkeen ei enää halua eikä kaipaa. Onko elämä näin yksinkertaista? Onko luopuminen lopulta helppoa? Onko minut ohjelmoitu, kuten de Mello asian ilmaisee?

Olen pohtinut omia riippuvuuksiani ja niiden aiheuttamaa itseinhoa. Minä ja ruoka, me olemme ongelmainen pariskunta. Tiedättekö sen tunteen, kun on vain pakonomaisesti syötävä, vaikka ei ole nälkä tai on jo huono olo? Syöminen on yhtäaikaa tuttu ja kummallinen pakokeino ahdistuksesta: se on lohtu, joka muuttuu lopulta vain kierteeksi ja tympeäksi pyörremyrskyksi. Ja minä raukka ajattelen, etten voi päästää siitä irti. Totta kai minä voin! Olen myös riippuvainen imarteluista ja haluttavuuden tunteesta samalla tavoin, kuin en voi antaa loukkauksienkaan mennä koskemattomina lävitseni. Miellyttämisentarpeeni on ollut yksi suurimmista riippuvuuksistani, josta olen alkanut opetella pois vasta häviävän pienen ajan suhteutettuna omaan historiaani. Olen siis toisinaan töksäyttelevänkin rehellinen ja voi luoja, reflektoin niin kovasti, että menen vesikelloille. On kuitenkin ihmisiä, joita minä pelkään niin paljon, että muutun hiirulaiseksi. Miksi?

Kielteiset tuntemukset ja loukkaantumiset ovat aina sinussa, sanoo de Mello. En voi olla ajattelematta keväistä terapiaistuntoa, jolloin olin ensi kertaa VUOSIIN tuntematta vihaa. Kaiken vihan ja suojautumisen vuoksi olin ja en ollut unohtanut oman vastuuni, ja se kuristi minua. On kammottavaa kohdata omat vinoon menneet ajatuksensa ja kaiken sen naurettavuuden, jolta on yrittänyt parhaansa mukaan välttyä. Ne ovat toki ymmärrettäviä, mutta ne on todella tiedostettava kipeimmänkin kautta. (Olen hirvittävä terapiakirjoittaja, mutta sallittakoon se nyt minulle.) Sinä teit väärin hölmöyttäsi ja nuoruuttasi ja kokeaksesi vallan tunnetta, mutta minä olin a traitor of kind. Sinusta tuli kaikkien epävarmuuksieni ja kipujeni ruumiillistuma, vaikka ne ovat kaikki minussa. Ja vain häviävän pieniä hetkiä sitten minä kohtaan sinut kaupan karamelliosastolla ja ymmärrän, että sinussakin on yhä jotakin kaunista. On itse otettava vastuu itsestään, on havahduttava.

Walk into the jaws of Hell

Jossakin on a woman in trouble, lupaa David Lynchin uutukainen Inland Empire (2006). Joudun kolmeksi tunniksi suttuiseen ja rakeiseen painajaiseen, joka on kuvattu v a l l a n k u m o u k s e l l i s e l l a digikameralla, joka on Lynchin mukaan ainoa tapa, jolla hän aikoo tehdä tulevaisuudessa elokuvaa. Mulholland Drive (2001) ja Lost Highway (1997) olivat painajaismaisia mysteerejä, joiden jalanjäljillä myös Inland Empire jatkaa. Se on jo osoittautunut kriitikoiden lempilapseksi, avantgardistiseksi helmeksi kaupallisen Hollywood-kuonan seassa. Minulla on kuitenkin epämiellyttävä tunne siitä, että Lynch pissii tällä kertaa yleisöään ikävästi silmään.

Ylipitkä elokuva on uuvuttava ja surrealistinen jättiläinen, jossa Laura Dern esittää painajaiseen ajautuvaa näyttelijätärtä. Puolalainen huora seuraa itkien hotellihuoneessa televisiosta Dernin roolihahmo(je)n edesottamuksia sekä kaurismäkeläisen harvasanaista pupujen sitcomia. Eksentrinen naapuri varoittaa näyttelijätärtä tämän saamasta roolihahmosta: "Brutal fucking murder!" Identiteetit sekoittuvat, ajan ja tilan rajoitukset katoavat. Näyttelijätär matkustaa nenäliinaan poltetun reiän läpi nuorien prostituoitujen kanssa Los Angelesin huorakaduille. Julia Ormond iskee itseään ruuvimeisselillä vatsaan. Jossakin tehdään kirottua, puolalaista elokuvaa. Välillä tanssitaan Locomotionin tahtiin ja nähdään hirvittäviin irvistyksiin vääntyviä kasvoja.

Ainekset mestarilliseen Lynch-elokuvaan olisivat valmiit, mutta eheän taideteoksen sijaan näemme käsittämätöntä, ilman käsikirjoitusta kuvattua tajunnanvirtaa, joka jättää katsojan turraksi ja välinpitämättömäksi. Hetkittäisissä kohtauksissa on imua, eikä kukaan taida Lynchiä paremmin unen absurdia logiikkaa. Mulholland Driven aiheuttamaan haltioitumiseen verrattuna Inland Empire on kuitenkin yhdentekevä, tylsistyttävä tapahtumien kimppu, joka ei innosta juurikaan edes tulkitsemaan itseään. Lynchin elokuville pakolliseen toiseen katsomiskertaan en aio ruoskia itseäni pitkään aikaan, jos koskaan.

Ytimekkäämmän arvostelun löydätte täältä.

But momma, it wasn't my bullet

Olen metsästäjän tytär.

Kaikki suvun miehet jahtasivat hirviä ja jäniksiä ja sorsia pienestä pitäen, aivan kuten isänikin. Muistan yhä, miltä mestsästysmajan hirvenruhot haisivat, kun olin pieni. Tuijotin riippuvia, elottomia sarvipäitä lumoutuneena; aistien tuoreen veren löyhkän. Jossakin vaiheessa hirvi muuttui pakastepusseihin survotuksi lihaksi, josta äiti valmisti lihapullia. Syystalvella remuttiin hirvipeijaisissa, joissa vaari oli kännissä ja mummo hapan uuvuttavan leipomisrallin ja mesoavan miehensä vuoksi. Minä jahtasin kellohameessani poikia ja hihittelin serkkuni kanssa vessassa, kun kuulimme hienojen naisten piereksivän ovien takana. Olimme joutuneet outoon, mutta puoleensavetävään aikuisten maailmaan. Meidän suvussamme aseet ja metsäneläimet kuuluivat miehille, enkä minä päässyt koskaan käsiksi kumpaankaan. En edes ajatellut, että se olisi mahdollista. Toisinaan isä lupasi opettaa minut ampumaan, mutta niin ei lopulta koskaan käynyt. Aseet olivat kummallisia, kiehtovia ja pelottavia kapistuksia, jotka lepäsivät mummolan lukittavassa, metallisessa kaapissa. Niillä otettiin henki myös halvaantuneesta koirasta ja minun kissastani.

Ja nyt olen ensimmäistä kertaa elämässäni ampumaradalla (juuri siellä, missä tapahtui pahoja asioita) uhmaten itsesuojeluvaistoani ja pelkoani räjähtäviä kuolemankoneita kohtaan. Ja silti olen lapsenomaisen innostunut ja toivon, että olisin puhdas luonnonlahjakkuus. Haluan päihittää viereisten ratojen ensikertalaiset, nuo irlantilaiset pölkkypäät! Lahjakkuuteni tuntuu kuitenkin uinuvan syvässä talvihorroksessa. Sitä mieltä ovat ainakin käteni, jotka värisevät, kuten neitsyen kätöset ainakin. Pienoispistooli laukeaa sulavassa käsittelyssäni kuin unelma, mutta huomaan kuitenkin, etten olekaan kyennyt viemään nautintoa aivan viimeiseen maaliin saakka. Kaiken lisäksi minussa on kirous: joudun käymään läpi pikasuhteen ainakin kolmen eri aseen kanssa, koska ne menevät jatkuvasti jumiin. Poltergeistini saa kouluttajankin huudahtamaan epäuskoisena ja epäilemään, että olen tehnyt edellisessä elämässäni ilkitöitä, joista minua nyt rangaistaan. Lopuksi saan käteeni ysimillisen, jonka potkaisu saa hengitykseni katkeamaan hetkeksi.

Ampumisen aiheuttaman adrenaliinivyöryn ja euforian ohella tunnen epämääräistä syyllisyyttä siitä, että olen tarttunut aseeseen.

We'll see how brave you are

Keskinkertaiset tyttöhumanistit istuvat ringissä ja tuijottavat tyttöhumanistikenkiään, jotka ovat vähän erikoisia, niin kuin humanistien kengät ovat. Tyttöhumanistit ovat ihan hiljaa, kunnes ne sanovat "ihan kiva" tai "hyvää kieltä" ja sitten "ei mulla oo nyt mitään sanottavaa". "Mä en tiedä tästä mitään." Minua ne kehuvat asiantuntevaksi, tyttöhumanistit. Vähän niin kuin silloin, kun olin nuorempi ja ammatiltani tyttöjen äänitorvi, hikari, mutta sittenkin kelvollinen puhumaan. Seminaarihuoneessa on kuuma, ja me kaikki hymistelemme niin, ettei kenellekään jää epäselväksi, että me olemme suuria tutkimuksentekijöitä, me tyttöhumanistit. Pilkuttamisesta voi narista, mutta asiasisältöön ei ole soveliasta puuttua. Se on varattu miehille, jotka loistavat ryhmässämme kuin sivistyksen soihdut. Kun valmistumme, ei liene epäselvää, keille laitoksen tutkijapaikat on lopulta varattu.

Luin Anna Rotkirchin blogia ja tunsin piston rinnassani:

UPJ-keväästä 05 minulla on kaksi vahvaa muistikuvaa. Toinen on laadullisten menetelmien kurssista, joissa opiskelijat tuijottavat alas pulpetteihin, jotta eivät vain joutuisi vastaamaan kysymyksiini. Lopuksi menetin malttini: ”Yliopisto, toisin kun peruskoulu, on vapaaehtoista, ja jollei lukeminen, pohtiminen ja keskustelu kiinnosta, aikaansa kannattaisi viettää muualla!” Tämän jälkeen opiskelijat tuijottivat vielä päättäväisemmin seinään.

Been there, done that.

Päästessäni sisään yliopistoon olen niin innostunut ja ylpeä laadukkaista akateemisista aivoistani, että olen haljeta. Kun uutuudenviehätys lopulta katoaa (ja se katoaa nopeasti), näen ympärilläni vain pätemisen tarvetta ja kaikkea muuta ahdistavaa, ja olen täydellisen kyvytön tutustumaan keneenkään (paitsi tietenkin Myräkkään, josta on tuleva läheistäkin läheisempi ystävä). Lopulta unohdan jotakin, mitä en ole koskaan aikaisemmin itsessäni kyseenalaistanut: unohdan, että minulla on ajatuksia. Pian huomaan, että välttelemisestä tulee toinen luontoni. On yllättävän helppoa huuhtoutua vesiväriksi, häivyttää itsensä niin, ettei lopulta näe edes omia rajojaan. Poljen itseäni maahan kipeillä koroilla ja asetan itseni alastomana tarjottimelle, kunnes ruumiini katoaa yhä kauemmas minusta. En tunne enää itseäni, mutta niitän suosiota kaikkialla, missä kuljen. Ystäväni on huolissaan minusta, mutta minä en halua kuunnella häntä. Putoan lasin läpi yhä uudelleen ja uudelleen: katsokaa, kuinka minusta on tullut paha tyttö! Olen lähdössä viikonlopuksi Turkuun ystäväni luokse, mutta aamulla tulee ensimmäinen horkka. Itken ja vapisen, mutta saan lopulta pakotettua itseni junaan. Kun palaan sunnuntai-iltana kotiin, saan elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen kello kymmenen illalla. Olen varma, että kuolen. Ajattelen äitiä ja sitä, kuinka minut löydetään kuolleena asunnostani. Soitan ystävälleni, joka puhuu kanssani koko matkan puhelimessa, kun menen yöpäivystykseen. Ihmiset tuijottavat minua aulassa, kun itken ja tärisen ja soperran. Onko mulla paniikkikohtaus vai kuolenko mä. Ystävällinen hoitaja puhuu minulle rauhoittavasti, kun hengitän paperipussiin. Kasvoni ovat puutuneet kauttaaltaan, ja sormia pistelee. Ystävä hakee minut kotiin ja nukkuu vieressäni koko yön.

Minä olen juuri sellainen Rotkirchin eksynyt, romahtanut opiskelija, josta hän kirjoittaa heittäessään jäähyväisiä yliopistolle. Epämotivoitunut opiskelija, joka tuijottaa seinää, kun pitäisi keskustella. Opiskelija, joka ymmärtää neljännen opiskeluvuotensa keväänä, ettei opiskele oppiakseen vaan saadakseen hyviä suorituksia. Olen ymmärtänyt, että minun opiskelustani puuttuu ilo ja letkeys. Minä valitan ja lusmuilen ja teen kaikkeni, ettei minun tarvitsisi laittaa itseäni likoon. Ymmärrän nyt ensi kertaa eläessäni, että monet valintani ovat perustuneet silkkaan miellyttämisenhaluun. Kyseenalaistan ensi kertaa tämän kaiken mielekkyyden. Miksi minä opiskelen? Kenen vuoksi? Ketä varten? Kun matkasin muutama vuosi sitten pääaineeni pääsykokeisiin vieraaseen kaupunkiin, keskustelin junassa pitkään lievästi päihtyneen miehen kanssa, joka oli nelissäkymmenissä ja jo katkeroitunut elämäänsä, joka ei ollutkaan johtanut teatterilavoille tai mihinkään, mitä hän olisi halunnut. Hän sanoi minulle, että minä en ole tosissani. Vaihdoin junaa, nukuin ystäväni luona ja aamulla suoritin pääsykokeen, niin kuin vain suorittaja osaa. Mies junassa oli oikeassa.

Minun ei tarvitse vielä tietää, mitä haluan tehdä. Minun ei tarvitse olla täydellinen. Minun ei tarvitse miellyttää. Itsetutkiskeluni on paljastanut minusta puolia, joista en pidä. Tänä keväänä olen kuitenkin löytänyt itsestäni sen tiedonhalun ja luovuuden, joka on aina lymyillyt minussa. On minun valintani, haluanko pitää itseäni yhä lieassa. Vaikka kaikkeen ei voi vaikuttaa silkalla asenteella, kuten jotkut väittävät, tämän ei kuitenkaan tarvitse olla tällaista. Minä voin vaikuttaa itse siihen, kuinka kauan olen vihainen ja katkera. On myös mahdollista antaa anteeksi niille, jotka ovat loukanneet minua. On mahdollista olla lempeämpi itselleen, kuten olen jo huomannut. Näiden pienien satorien myötä olen ymmärtänyt, että F41.9 ei ole minun viholliseni. Se purkautui minusta esiin silloin, kun olin luisumassa kauas itsestäni: "saan sairastaa itseni terveeksi".

Lopuksi vielä se häiritsevä huomio, joka kirvoitti minusta tämän tekstin johdannon: istumme seminaariryhmässämme kuin peruskoulussa. Tytöt katsovat vierestä, kun pojat tekevät. Miksi?

Irtiottoja

Kuinka paljon minussa vielä onkaan sitä pientä tyttöä, joka haluaa kirmata äidin ja isin luokse. Näyttää heille hyvän todistuksen; katsokaa, kuinka kiltti ja pätevä ja hyvä minä olen! Tämä on se sama tyttö, joka suhtautuu kuolemanvakavasti seurapeleihin ja tuntee kohisevan värin kasvoillaan, kun on käveltävä ruokalan lävitse. Katse harhailee pitkin pöytiä ja tuoleja etsien tuttuja kasvoja. Minä olen niin paljas. Pelko runtelee ruumistani, kun kuljen kohti työpaikkaa, jossa toimin järjestelmän kunnollisena raajana. Leimataan ääni, voitte sulkea sen kuoreen. Kuinka paljon voi ihminen pelätä? Jännitys on ollut aina hallinnassa, kunnes vuoden kaksituhattaviisi syyskuussa se purskahtaa ulos verenkierrostani puhtaana kauhuna. Nyt kauhu on kesytetty hampaattomaksi pikku lurjukseksi, kohta jo puolentoista vuoden verran.

Voinko elää koskaan ilman lääkkeitä? Työnnän ensimmäisen pillerin suuhuni ja ajattelen ottavani askeleen, jonka jälkeen ei ole enää paluuta entiseen. Kai sinä lääkitsisit itseäsi, jos sinulla olisi syöpä tai hiv tai kuppa, minä toitotan yhä uudelleen ja uudelleen heille, jotka kohentavat häiriöitään pilvellä ja viinalla. Mutta ei, lääkkeidenkään tie ei ole helppo. Saan todeta sen eräänä talvisena päivänä, kun lääke on yhtäkkiä loppunut ja minua huimaa ja hikoiluttaa. Ajatella! Kärsin vieroitusoireista, minä! Kävelen levottomana lumisessa Töölössä, ja vastaanottohuoneessa pillahdan suureen itkuun. Onneksi on Joanna Newsom Pikku-Myyn äänineen: Enough of this terror! We deserve to know light.

Olen ollut ihan hiljakseen. Hiljaisuudesta on noussut ajatus: minun ei ole pakko enää rypeä tässä kaikessa.