Vesikuperkeikkojen ja paarmanpuremien lomassa tulee kova tarve kirjoittaa. En kaipaa tietokonetta, mutta isoan tyhjän paperin lumousta. Voitteko kuvitella, mihin kesälomani on kadonnut? En minäkään, se on liian noloa. Mutta juuri tällä hetkellä minä olen tässä ja nyt. Olen lukenut Ralf Königin riemukasta (ja seksististä) Lysistrate-versiointia ja uppoutunut Anthony de Mellon Havahtumiseen. Kaikki ovat lukeneet de Melloa; nyt viimein minäkin, hidas ja vastahakoinen kun olen. Olen niin vastaanottavainen nyt, niin hereillä. Vastaanottavaisuuteni on valikoivaa, mutta teen sijaa avoimuudelle ja pelottomuudelle - oikeasti. De Mello on vielä kesken, mutta joistakin vastalauseistani huolimatta koen hänen ajatuksensa hyvin inspiroiviksi ja eläväisiksi juuri tässä hetkessä. Ystäväni suositteli minulle de Melloa, sukellusta yhteiseen pöljyyteemme. Minä olen pöljä ja sinä olet pöljä, kuinka vapauttavaa!
On hetkiä, kun ymmärtää onnekkuutensa ja iloisuutensa ja sen, että ympärillä on ihmisiä, joiden kanssa voi jakaa herkkyytensä ilman, että on pelättävä pistoja ja nokkaisuja. Minä ja eräs ystäväni olemme syyllisyyden mestareita, mutta voimme laskea siitä makaaberia leikkiä. Tuon toisen kanssa riitelemme aina, jos olemme eksyneet sisään Tuomiokirkkoon, mutta muuten käymme niin hyvin yksiin. Eivätkä nämä ystävyydet ole sitä hymistelyä, johon olen joskus tottunut. Alkuviikosta toinen ystäväni puhuu varjon kanssa flirttailusta, tietynlaisista hypyistä omiin pimeyksiin. Hän puhuu omista riippuvaiksuuksistaan, jotka ovat joskus olleet, mutta menneet pois tietyn pisteen jälkeen. Hän on vapautunut näistä riippuvuuksistaan. Kun on vieraillut varjossa tarpeeksi kauan, tulee oivallus, jonka jälkeen ei enää halua eikä kaipaa. Onko elämä näin yksinkertaista? Onko luopuminen lopulta helppoa? Onko minut ohjelmoitu, kuten de Mello asian ilmaisee?
Olen pohtinut omia riippuvuuksiani ja niiden aiheuttamaa itseinhoa. Minä ja ruoka, me olemme ongelmainen pariskunta. Tiedättekö sen tunteen, kun on vain pakonomaisesti syötävä, vaikka ei ole nälkä tai on jo huono olo? Syöminen on yhtäaikaa tuttu ja kummallinen pakokeino ahdistuksesta: se on lohtu, joka muuttuu lopulta vain kierteeksi ja tympeäksi pyörremyrskyksi. Ja minä raukka ajattelen, etten voi päästää siitä irti. Totta kai minä voin! Olen myös riippuvainen imarteluista ja haluttavuuden tunteesta samalla tavoin, kuin en voi antaa loukkauksienkaan mennä koskemattomina lävitseni. Miellyttämisentarpeeni on ollut yksi suurimmista riippuvuuksistani, josta olen alkanut opetella pois vasta häviävän pienen ajan suhteutettuna omaan historiaani. Olen siis toisinaan töksäyttelevänkin rehellinen ja voi luoja, reflektoin niin kovasti, että menen vesikelloille. On kuitenkin ihmisiä, joita minä pelkään niin paljon, että muutun hiirulaiseksi. Miksi?
Kielteiset tuntemukset ja loukkaantumiset ovat aina sinussa, sanoo de Mello. En voi olla ajattelematta keväistä terapiaistuntoa, jolloin olin ensi kertaa VUOSIIN tuntematta vihaa. Kaiken vihan ja suojautumisen vuoksi olin ja en ollut unohtanut oman vastuuni, ja se kuristi minua. On kammottavaa kohdata omat vinoon menneet ajatuksensa ja kaiken sen naurettavuuden, jolta on yrittänyt parhaansa mukaan välttyä. Ne ovat toki ymmärrettäviä, mutta ne on todella tiedostettava kipeimmänkin kautta. (Olen hirvittävä terapiakirjoittaja, mutta sallittakoon se nyt minulle.) Sinä teit väärin hölmöyttäsi ja nuoruuttasi ja kokeaksesi vallan tunnetta, mutta minä olin a traitor of kind. Sinusta tuli kaikkien epävarmuuksieni ja kipujeni ruumiillistuma, vaikka ne ovat kaikki minussa. Ja vain häviävän pieniä hetkiä sitten minä kohtaan sinut kaupan karamelliosastolla ja ymmärrän, että sinussakin on yhä jotakin kaunista. On itse otettava vastuu itsestään, on havahduttava.
On hetkiä, kun ymmärtää onnekkuutensa ja iloisuutensa ja sen, että ympärillä on ihmisiä, joiden kanssa voi jakaa herkkyytensä ilman, että on pelättävä pistoja ja nokkaisuja. Minä ja eräs ystäväni olemme syyllisyyden mestareita, mutta voimme laskea siitä makaaberia leikkiä. Tuon toisen kanssa riitelemme aina, jos olemme eksyneet sisään Tuomiokirkkoon, mutta muuten käymme niin hyvin yksiin. Eivätkä nämä ystävyydet ole sitä hymistelyä, johon olen joskus tottunut. Alkuviikosta toinen ystäväni puhuu varjon kanssa flirttailusta, tietynlaisista hypyistä omiin pimeyksiin. Hän puhuu omista riippuvaiksuuksistaan, jotka ovat joskus olleet, mutta menneet pois tietyn pisteen jälkeen. Hän on vapautunut näistä riippuvuuksistaan. Kun on vieraillut varjossa tarpeeksi kauan, tulee oivallus, jonka jälkeen ei enää halua eikä kaipaa. Onko elämä näin yksinkertaista? Onko luopuminen lopulta helppoa? Onko minut ohjelmoitu, kuten de Mello asian ilmaisee?
Olen pohtinut omia riippuvuuksiani ja niiden aiheuttamaa itseinhoa. Minä ja ruoka, me olemme ongelmainen pariskunta. Tiedättekö sen tunteen, kun on vain pakonomaisesti syötävä, vaikka ei ole nälkä tai on jo huono olo? Syöminen on yhtäaikaa tuttu ja kummallinen pakokeino ahdistuksesta: se on lohtu, joka muuttuu lopulta vain kierteeksi ja tympeäksi pyörremyrskyksi. Ja minä raukka ajattelen, etten voi päästää siitä irti. Totta kai minä voin! Olen myös riippuvainen imarteluista ja haluttavuuden tunteesta samalla tavoin, kuin en voi antaa loukkauksienkaan mennä koskemattomina lävitseni. Miellyttämisentarpeeni on ollut yksi suurimmista riippuvuuksistani, josta olen alkanut opetella pois vasta häviävän pienen ajan suhteutettuna omaan historiaani. Olen siis toisinaan töksäyttelevänkin rehellinen ja voi luoja, reflektoin niin kovasti, että menen vesikelloille. On kuitenkin ihmisiä, joita minä pelkään niin paljon, että muutun hiirulaiseksi. Miksi?
Kielteiset tuntemukset ja loukkaantumiset ovat aina sinussa, sanoo de Mello. En voi olla ajattelematta keväistä terapiaistuntoa, jolloin olin ensi kertaa VUOSIIN tuntematta vihaa. Kaiken vihan ja suojautumisen vuoksi olin ja en ollut unohtanut oman vastuuni, ja se kuristi minua. On kammottavaa kohdata omat vinoon menneet ajatuksensa ja kaiken sen naurettavuuden, jolta on yrittänyt parhaansa mukaan välttyä. Ne ovat toki ymmärrettäviä, mutta ne on todella tiedostettava kipeimmänkin kautta. (Olen hirvittävä terapiakirjoittaja, mutta sallittakoon se nyt minulle.) Sinä teit väärin hölmöyttäsi ja nuoruuttasi ja kokeaksesi vallan tunnetta, mutta minä olin a traitor of kind. Sinusta tuli kaikkien epävarmuuksieni ja kipujeni ruumiillistuma, vaikka ne ovat kaikki minussa. Ja vain häviävän pieniä hetkiä sitten minä kohtaan sinut kaupan karamelliosastolla ja ymmärrän, että sinussakin on yhä jotakin kaunista. On itse otettava vastuu itsestään, on havahduttava.
3 kommenttia:
Kah, jaettu pöljyys vaikuttaa huomattavasti humaanimmalta tavalta auttaa ihmisyys perspektiiviinsä kuin ajatella vapautuneesti, ettei elämässä kuitenkaan paljon kuolemaa pahempaa asiaa voi tapahtua, so hey! Tuon äänialan lukutaidosta on varmasti hyötyä.
En ole de Melloa lukenut, mutta en voisi olla hänen kanssaan enempää samaa mieltä: kokemus on kokijan, jokainen tuntemus. Moni kieltäytyy tästä kategorisesti. Saatoin itsekin olla muinoin koleerismelankolisuudessani ’vihainen nuori mies’, ’mustien listojen’ keräilijä ja nurinkurisessa ylpeydessäni (tottahan se on nurinkurista vain nyt, silloin se tuntui olevan kohdallaan, ja oli) kannoin kaunaa maailman tappiin, mutta kehittyminen omassa ajattelussa otti jossakin vaiheessa kokemisen kertaheitolla omalle vastuulle. Muu olisi tuntunut suorastaan nolon naïvilta ja se vaihtoehto hyvin selkeältä. Olin (olen) tosin aina kärkäs omaksumaan oivallukset itsestäni käytäntöön. En siis myöskään puhuisi itsensä reflektoimisyrityksistä mitään pahaa. Vesikellojen kautta johtaa Wrightien ’lentävään koneeseen’.
Mitä tulee mieleen? (ei lekarin keinut...)
Luopuminen ei aina houkuttele, jos kokee tulevansa ristiriitaisten tuntemusten kanssa toimeen. Eikö draama vaadi kontrasteja? ...ja jos sattuu pitämään draamasta? Kyse voisi pikemminkin olla oman paletin selkeyttämisestä. Minulla luostarinsininen ei säry malvaan, mutta molemmat voivat taittaa okraan.
Imartelu voi olla hauska leikki niin kauan kuin se säilyttää ironisen iloittelevan sävynsä. Riippuvuuden siitä voisin kuvitella vievän itse kokemisen hetkiltä syysaamun, kriikunan ja vodkakahvin kirpakkuuden.
Olet valinnut juttuusi kiinnostavan kuvan par excellence eeppisen itsereflektion kuvastosta.
Minäkin olen (ollut) "vihainen nuori nainen", kaunainen ja yllättävänkin pitkävihainen. Olen pohtinut viime aikoina paljon vinoon menneitä ihmissuhteitani ja todennut, että kantamalla oman vastuuni ja olemalla avoin asiat olisivat voineet mennä toisin. Olisin voinut välttyä monelta turhalta kyräilyltä ja pahalta ololta. En toki väitä, että ihmissuhteet olisivat mutkattomia ja yksinkertaisia, mutta omaan ajatteluunsa ja käyttäytymiseensä voi vaikuttaa. Oivallukset omasta pakoilusta ja naiiviudesta ovat hätkähdyttäviä.
Pohdin vielä tuota imarteluriippuvuuttani ja sitä, miten pukea sen sanoiksi autenttisemmin kuin ehkä kirjoituksessani tein. Se mistä puhumme, on todellakin myös kepeää ja viihdyttävää leikkiä. Ehkä viittaan nyt enemmän omaan hyväksytyksi tulemisen tarpeeseeni ja siihen, kuinka peilaa itseään vierailta kasvoilta turhankin innokkaasti. "Tarvitsen" varmistuksia tästä ja tuosta asiasta: olenko tarpeeksi sellainen tai tällainen, kelpaanko. Jokin itsessä on vielä niin haurasta ja epävarmaa, ettei osaa sanoa: "Entä sitten!"
En voinut olla poimimatta kirjoittaessani juuri tätä kuvaa. Minulla ja "hänellä" on tällä hetkellä kutkuttava ja leikkisä suhde, joka tuntuu monella tapaa sopimattomalta, jopa kielletyltä. Tunnistan itseni hänestä.
Olen lukenut "Havantumisen", ja toisenkin Mellon kirjan "Rakkauden tiellä".
Ne ovat tosi mullistavia, suorastaan ravistelevia.
Tässä on katkelma alkuteksteistä, kirjasta nimeltään: POIS TUSKASTA (joka on imuroitavissa ohessa olevista linkeistä)
Riippuvuudet ovat rakkaudenkaipuuta. Poikkeuksetta riippuvuuksista kärsivä on kohdannut sieluaan rusentavaa rakkaudettomuutta jossakin elämänsä herkässä vaiheessa. Usein tämä on tapahtunut lapsuudessa. Vammautunut ja tukahdutettu tunne-elämä hallinnoi tiedostamattomasta käsin ihmistä sellaisella voimalla, että ihminen alkaa pelätä ja hävetä itseään. Hän kokee olevansa suorastaan kelvoton.
Armahtaminen auttaa näkemään oman osuuden sairauden jatkumisessa. Armon uskominen omalle kohdalle on valtavan vaikeaa, jos on koko lapsuuden elänyt perheessä, missä rakkaudella on aina ollut hinta. Katkeruus, pelko ja häpeä pitävät addiktion kierteissä kiinni. Syylliselle ja minulle itselleni anteeksiantaminen ovat avainasemassa. Tähän ei kukaan lapsena särjetty kykene yksin. On suorastaan ihmisarvon pilkkaa vaatia anteeksiantoa ihmiseltä, joka ei ole siihen vielä valmis. Katkenneella jalalla ei kerta kaikkiaan voi juosta, eikä murtumaa voi ottaa mitenkään pois. Paraneminen on kuitenkin mahdollista, ja siihen tämä kirja kutsuu ja johdattaa sinua. Oikeastaan kädessäsi on kirja, jota uskaltaisi kutsua vaikka oppaaksi pois tuskasta.
Tämä kirja opastaa mielestäni erittäin lempeällä tavalla paranemiseen ihmistä, joka kokee itsensä haavoitetuksi ja voimattomaksi.
http://www.healingeagle.net/indexfi.html
http://www.healingeagle.net/Fin/Txt/OutPain.html (Kirja: Pois tuskasta)
http://www.healingeagle.net/Fin/Txt/Ch2.html (edellisestä: Hyväksyminen)
Olen itse paranemiseni alkumetreillä. Koen olevani myös monella tavalla riippuvainen, sekä haavoitettu lapsesta asti. Koen myös hyvin voimakasta syyllisyyttä vajavaisuudestani.
Em. kirjan lukeminen on lohduttanut minua suuresti ja antanut uskoa, että heikompikin ihminen voi parantua kivuistaan ja ahdistuksestaan sekä päästä riippuvaisuuksiensa herraksi.
Kaikenlaisten tunteiden ja niiden tukahduttamisen ongelmakentässä on ollut erittäin valaisevana apuna kirjat:
Tommy Hellsten ”Saat sen mistä luovut”, sekä
Antti Pietiäinen ”Tunne antitunne perimä”
Toivon (ja uskon), että näistä kirjoita voisi olla apua myös monelle muulle, jotka myös toivovat.
Sanotaan, että ”etsivä löytää” ja täytyy kiitollisena todeta, että minun on annettu löytää juuri sitä mitä olen ehkä kipeimmin tarvinnut ja juuri silloin kun olen kyennyt ottamaan sitä vastaan.
Toivottavasti sinäkin (kanssakulkijani, kuka oletkin) löydät juuri sen mitä – ja milloin tarvitset.
Lähetä kommentti