Keskinkertaiset tyttöhumanistit istuvat ringissä ja tuijottavat tyttöhumanistikenkiään, jotka ovat vähän erikoisia, niin kuin humanistien kengät ovat. Tyttöhumanistit ovat ihan hiljaa, kunnes ne sanovat "ihan kiva" tai "hyvää kieltä" ja sitten "ei mulla oo nyt mitään sanottavaa". "Mä en tiedä tästä mitään." Minua ne kehuvat asiantuntevaksi, tyttöhumanistit. Vähän niin kuin silloin, kun olin nuorempi ja ammatiltani tyttöjen äänitorvi, hikari, mutta sittenkin kelvollinen puhumaan. Seminaarihuoneessa on kuuma, ja me kaikki hymistelemme niin, ettei kenellekään jää epäselväksi, että me olemme suuria tutkimuksentekijöitä, me tyttöhumanistit. Pilkuttamisesta voi narista, mutta asiasisältöön ei ole soveliasta puuttua. Se on varattu miehille, jotka loistavat ryhmässämme kuin sivistyksen soihdut. Kun valmistumme, ei liene epäselvää, keille laitoksen tutkijapaikat on lopulta varattu.Luin Anna Rotkirchin blogia ja tunsin piston rinnassani:
UPJ-keväästä 05 minulla on kaksi vahvaa muistikuvaa. Toinen on laadullisten menetelmien kurssista, joissa opiskelijat tuijottavat alas pulpetteihin, jotta eivät vain joutuisi vastaamaan kysymyksiini. Lopuksi menetin malttini: ”Yliopisto, toisin kun peruskoulu, on vapaaehtoista, ja jollei lukeminen, pohtiminen ja keskustelu kiinnosta, aikaansa kannattaisi viettää muualla!” Tämän jälkeen opiskelijat tuijottivat vielä päättäväisemmin seinään.Been there, done that.
Päästessäni sisään yliopistoon olen niin innostunut ja ylpeä laadukkaista akateemisista aivoistani, että olen haljeta. Kun uutuudenviehätys lopulta katoaa (ja se katoaa nopeasti), näen ympärilläni vain pätemisen tarvetta ja kaikkea muuta ahdistavaa, ja olen täydellisen kyvytön tutustumaan keneenkään (paitsi tietenkin Myräkkään, josta on tuleva läheistäkin läheisempi ystävä). Lopulta unohdan jotakin, mitä en ole koskaan aikaisemmin itsessäni kyseenalaistanut: unohdan, että minulla on ajatuksia. Pian huomaan, että välttelemisestä tulee toinen luontoni. On yllättävän helppoa huuhtoutua vesiväriksi, häivyttää itsensä niin, ettei lopulta näe edes omia rajojaan. Poljen itseäni maahan kipeillä koroilla ja asetan itseni alastomana tarjottimelle, kunnes ruumiini katoaa yhä kauemmas minusta. En tunne enää itseäni, mutta niitän suosiota kaikkialla, missä kuljen. Ystäväni on huolissaan minusta, mutta minä en halua kuunnella häntä. Putoan lasin läpi yhä uudelleen ja uudelleen: katsokaa, kuinka minusta on tullut paha tyttö! Olen lähdössä viikonlopuksi Turkuun ystäväni luokse, mutta aamulla tulee ensimmäinen horkka. Itken ja vapisen, mutta saan lopulta pakotettua itseni junaan. Kun palaan sunnuntai-iltana kotiin, saan elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen kello kymmenen illalla. Olen varma, että kuolen. Ajattelen äitiä ja sitä, kuinka minut löydetään kuolleena asunnostani. Soitan ystävälleni, joka puhuu kanssani koko matkan puhelimessa, kun menen yöpäivystykseen. Ihmiset tuijottavat minua aulassa, kun itken ja tärisen ja soperran. Onko mulla paniikkikohtaus vai kuolenko mä. Ystävällinen hoitaja puhuu minulle rauhoittavasti, kun hengitän paperipussiin. Kasvoni ovat puutuneet kauttaaltaan, ja sormia pistelee. Ystävä hakee minut kotiin ja nukkuu vieressäni koko yön.
Minä olen juuri sellainen Rotkirchin eksynyt, romahtanut opiskelija, josta hän kirjoittaa heittäessään jäähyväisiä yliopistolle. Epämotivoitunut opiskelija, joka tuijottaa seinää, kun pitäisi keskustella. Opiskelija, joka ymmärtää neljännen opiskeluvuotensa keväänä, ettei opiskele oppiakseen vaan saadakseen hyviä suorituksia. Olen ymmärtänyt, että minun opiskelustani puuttuu ilo ja letkeys. Minä valitan ja lusmuilen ja teen kaikkeni, ettei minun tarvitsisi laittaa itseäni likoon. Ymmärrän nyt ensi kertaa eläessäni, että monet valintani ovat perustuneet silkkaan miellyttämisenhaluun. Kyseenalaistan ensi kertaa tämän kaiken mielekkyyden. Miksi minä opiskelen? Kenen vuoksi? Ketä varten? Kun matkasin muutama vuosi sitten pääaineeni pääsykokeisiin vieraaseen kaupunkiin, keskustelin junassa pitkään lievästi päihtyneen miehen kanssa, joka oli nelissäkymmenissä ja jo katkeroitunut elämäänsä, joka ei ollutkaan johtanut teatterilavoille tai mihinkään, mitä hän olisi halunnut. Hän sanoi minulle, että minä en ole tosissani. Vaihdoin junaa, nukuin ystäväni luona ja aamulla suoritin pääsykokeen, niin kuin vain suorittaja osaa. Mies junassa oli oikeassa.
Minun ei tarvitse vielä tietää, mitä haluan tehdä. Minun ei tarvitse olla täydellinen. Minun ei tarvitse miellyttää. Itsetutkiskeluni on paljastanut minusta puolia, joista en pidä. Tänä keväänä olen kuitenkin löytänyt itsestäni sen tiedonhalun ja luovuuden, joka on aina lymyillyt minussa. On minun valintani, haluanko pitää itseäni yhä lieassa. Vaikka kaikkeen ei voi vaikuttaa silkalla asenteella, kuten jotkut väittävät, tämän ei kuitenkaan tarvitse olla tällaista. Minä voin vaikuttaa itse siihen, kuinka kauan olen vihainen ja katkera. On myös mahdollista antaa anteeksi niille, jotka ovat loukanneet minua. On mahdollista olla lempeämpi itselleen, kuten olen jo huomannut. Näiden pienien satorien myötä olen ymmärtänyt, että F41.9 ei ole minun viholliseni. Se purkautui minusta esiin silloin, kun olin luisumassa kauas itsestäni: "saan sairastaa itseni terveeksi".
Lopuksi vielä se häiritsevä huomio, joka kirvoitti minusta tämän tekstin johdannon: istumme seminaariryhmässämme kuin peruskoulussa. Tytöt katsovat vierestä, kun pojat tekevät. Miksi?
