Darker days

Luulin tulleeni tähän asuntoon nauttimaan yksinolosta, mutta olenkin tullut suremaan. Yöllä parun ja nytkyn ja hampaani kalisevat raastavasti yhteen. Harmaa kissa tuijottaa minua matkan päästä ja antautuu välillä tärisevien käsieni silitettäväksi. Melttoamisestani päätellen suren nyt kaikkia pienimpiäkin haavoja, jotka on milloinkaan minuun leikattu. On kuitenkin myös yksi hivenen suurempi verenpurkauma, ja se on tämä vuosi. Itken koko vuoden pettymyksiä, rakkaudettomuuttani ja ahdistusoireideni karvasta paluuta. Eritteistä ja itkusta märät nenäliinat lentävät lattialle. Yskin niin kovasti, että tästä pienestä asunnosta tulee kaikkien mahdollisten bakteerieni pesä. En kuitenkaan ole mikään Helen Memel, joten noukin nenäliinat kuuliaisesti roskakoriin ja ajattelen, että huomenna olisi varmaankin aika peseytyä.

Olen niin surkea ja tautinen, että aamulla minua jo vähän hymyilyttää tämä alennustilani. Jossakin lemahtaa kissankusi, mutta olen liian tukkoinen paikallistaakseni hajun lähdettä. Haisen siis täällä yhdessä kissojen kanssa ja pohdin, että surun päästäminen valloilleen voi olla hyväkin asia. Olen ollut koko vuoden niin vihainen ja pingottunut, että tässä möyrimisessä on lopulta jotakin lohdullista. Voin vain heittäytyä ja kenties pian jo leijun talvisella taivaalla vähän kevyempänä. Ja aivan niin: ainakin nyt kalvava ahdistus ja koko kehoa viikkoja jäytänyt hätä alkavat menettää teräänsä. En uskalla vielä ajatella kävelyjä tai tanssitunteja, mutta ainakin tiedän, että haluaisin kovasti tanssia. Tiedän myös, että yllättävä liike sattuu aluksi, mutta aristavissa lihaksissa on oma lumouksensa. En haluaisi enää hetkeäkään kantaa näitä kiveksi muuttuneita hartioitani tai raskasta hengitystäni.

Vaikka nyt kovasti parjaan tätä vuotta, on siinä ollut paljon hyvääkin. Olen tutustunut uusiin ihmisiin ja lähentynyt puolituttuja; ehkäpä olen lähestynyt myös niitä, jotka ovat olleet jo muutenkin lähelläni. Syksyllä tein jotakin, joka tuntui oikeasti merkitykselliseltä ja kohtasin siinä sivussa monia ihania naisia. Tämän vuoden jälkeen tiedän myös vähän enemmän siitä, mitä en halua. Oppisinpa lisää siitäkin, mitä haluan. Sitä en oikein tiedä, mutta nyt voin lukea lisää Eva Khatchadourianista, juoda Finnrexiniä ja silittää kissoja. Jos oikein ponnistelen, voisin houkutella itseni syömään.

Vain muutama ilta taaksepäin viereisessä korttelissa on käyty ravistavia keskusteluja aamuyön tunteina. Oikea aika, oikea paikka, oikea ääni. Niiden keskustelujen jälkimainingeissa nyt itkeskelen, lötkähdän kissojen viereen sänkyyn nuhaisena taikinana. Pian on hiippailtava alakertaan avaamaan ovi ja päästämään vihreä enkeli sisään.

Kuolleiden sarja

Suru tulee pitkin päivää ripotellen, paikantuu vatsaan ja rintakehään.

Kun kuulen katoamisestasi ensi kerran, uskon jo tietäväni, mitä on tapahtunut. Et ole lähtenyt matkalle, et ole ystävien luona, et ole löytänyt itsellesi kaunista lumikkomaista tyttöä. Ja niin tapahtuu, toden totta juuri niin. Mutta tässä ei ole kaikki: muistan vuosien takaisen kauhun ja lohduttomuuden, ja pelko tunkeutuu läpi pehmeän naisenkudokseni, kaivaa reitin unohdettuun paikkaan tylsällä ruokailuveitsellä. I hurt myself today to find a JELLY BEAN, laulaa röyhkeä veitsi. Sinussa on paljon, mistä leikata. Pelkään joutuvani yhdellä hirviönhaukkauksella kadotukseen, mutta olenkin valmistanut vuosien saatossa itsestäni aterian, jota ei voi ahmia sellaisenaan. Hirviö valittaa, etteivät munuaiseni ole enää yhtä herkulliset kuin ennen. Vedän tyynesti veitsen ulos ja pesen sen, kuivaan lempeästi astiapyyhkeeseen ja annan sen maata kaltaistensa kanssa vihreässä lokerikossa. Lokerikkoon on tarttunut epäilyttävä meriveden väri; kenties joku on huuhtoutunut rantaan sielläkin.

Pohdin, onko minulla oikeus surra tällä tavoin (aivan kuin suremista varten pitäisi allekirjoittaa sitoumus jossakin kuolleiden virastossa). Enhän edes tuntenut sinua kovin hyvin, en sillä tai tällä enkä oikeastaan tuollakaan tavalla. Ja entä, jos suruni on merkki taantumuksesta ja hysteriasta? Pelätäänkö minun (kuka pelkää?) järkyttyvän niin pahasti, että menen pois tolaltani samalla tavalla kuin yhdeksän vuotta sitten? Eikä tässä ole kyse minusta, senkin paskiainen, torun itseäni. Ei, vaikka kuinka lentäisin tinatölkissä ympäri omaa kiertorataani. Töissä puren hampaitani yhteen, kun empaattinen mies kysyy, mitä minulle kuuluu. Se on aivan neutraali kysymys, koska eihän hän tiedä mitään tästä. Höpötän jotakin babble babble babble muuten alkaisin itkeä itkeminen täällä olisi sopimattominta mitä voi tehdä. Kyyneleeni voivat viedä pörssiyhtiön kuin pörssiyhtiön konkurssiin, muistutan itseäni. Olenkohan aivan epäkoherentti? Epäkoherentti entti. Hartiani ovat ankaraa puuta ja meinaan ratketa siihen paikkaan. Tirautan itkun työpaikan vessassa ja keskityn vanhaan turvahokemaani: oranssi kukka oranssikukkaoranssikukkaoranssikukka. Voi vittu, mutisen itsekseni ja nieleksin nielemästä päästyäni. On kuitenkin parempi itkeä kuin ajatella oranssia kukkaa.

Sitten unessa loittoneva haamuselkäsi Kaisaniemen metroaseman edessä. Huudan perääsi, mutta kutsun sinua väärällä nimellä, isoveljesi nimellä. Pysähdyt vasta, kun löydän oikeat sanat. Uniruumiisi on hennompi ja lapsenomaisempi; vähän kuin sen pojan, jonka tapasin ensi kerran vuosia sitten. Tunsin oloni vanhaksi ja vähän höpsöksi, kun suutelimme kännissä veljesi bileissä, vaikka en tietenkään ollut vanha, höpsö vain. Käperryit yöksi viereeni kuin eläimenpentu ja hapuilit minua käsilläsi, kömpelösti ja tunkeilevasti ja kiimaisesti. En voinut nukkua vieressäsi. Mutta Kaisaniemen metroasemalla sinä et havittele minua ollenkaan, pysähdyt vain ja käännyt. Kuin polkisi pianon kaikupedaalia, ajattelen unessa. Suutelen sinua ihan kevyesti, ja sitten katoat.

Kuinka osaankaan nähdä tällaisen unen, ajattelen aamulla herättyäni.

(Kuva: Jakob Rueff)