Sihteerikön tunnustuskirja

Nainen kapuaa portaita matalissa mustissa avokkaissa. Likaisenvaaleissa permanentatuissa hiuksissa tuoksuu Elnett ja tupakka. Painokoneiden jurnuttava ruksutus ja kiiltävät sukkahousut luovat nukkavierun mutta aistikkaan näyttämön, jolla kelpaa ojennella sääriä portaissa, pöydän ääressä ja ruokalassa. Kesällä toimistossa tulee hiki. Silloin napitetaan paitapuseron ylimmät napit auki ja pyyhitään suolakarpaloita ylähuulelta. Sydän lyö laiskasti kirjoituskoneen tahtiin, joku puristaa persettä ja kehuu sääriä.

Jotakin kai kertoo elämäntilanteesta, kun ajautuu kirjapainovierailulla seksistis-eskapistiseen päiväuneen sihteerikköydestä 1980-luvulla. Olin jonkinlaisella työloman ja maaseutumatkailun yhdistävällä vierailulla ystäväni luona, ja kun lapsi oli päiväunilla, keskustelimme oman paikan löytämisen tuskastuttavasta vaikeudesta työelämässä ja muutenkin. Tunnustin ystävälleni tämän poskia helakoittavan pikkutuhman fantasian ja kerroin siitä, kuinka kirjapainon miehet olivat esitelleet minulle ja kollegalleni eroottista venäläistä kirjallisuutta -- tai oikeastaan siihen liittyvää kansitaidetta. Yksi heistä, lyhyenläntä mutta jotenkin vetävä, puristi käteni tainnoksiin ja lirkutteli minulle koko kehonsa voimalla. Silloin näin itseni portaissa: oman elämänsä objektin, hiukan tyhjäpäisen pikkuneidin, untelon ja reflektoimattoman. Olisi varmuus leivästä, keskikaljaa jääkaapissa ja kukkeiden kesäpäivien raukeus.

Sen sijaan olen savinukke posliinikaupassa, vähän kuin Nathalie Djurbergin savianimaatioiden naiset. Pörröinen tomppeli, joka piehtaroi kivun ja nautinnon hysteerisessä sekamelskassa. Savimies, jonka pyllystä syntyy apinoita; käärmeruumiinjäseninen omaa häntäänsä syövä elämänmuoto. Joskus pohdin, tekevätkö pätkätyöläisyys ja byrokratiakoneistot ihmisestä lampaan. Kasvottoman, kritiikittömän, vaimennetun. Siksikin haluaisin taas kirjoittaa: jotta en unohtaisi ajatuksiani ja kirjaisin ylös edes jotakin tästä sekavasta ajanjaksosta. Sitä paitsi Jeanette Winterson kirjoittaa Guardianissa: "I don't give a shit what's in your head. By which I mean if it isn't on the page it doesn't exist."
 

On minulla ollut eskapistisia fantasioita ennenkin. Kun makasimme ystäväni kanssa värejä ja muotoja suihkuavassa kuutiossa Taidehallilla, muistin kuinka pohdin lapsena katoamista avaruuteen, iäisyyksiin jatkuvaa leijumista astronautin puvussa. Lohtu ja loppu; yllätyksen mahdollisuus.

When bear left bear

En ole kirjoittanut pitkään aikaan englanniksi. Opettelua, hapuilua, lystinpitoa ja maiskuttelua voi seurata täällä. Lymyilen vaihteeksi karhun turkissa.

Tyttö ja krokotiili

Tänään olen pukenut mielessäni ajatuksia kirjoitukseksi. En osaa vielä nauttia yksinolosta. Se kurjistaa kasvoni, saa kulmakarvojen välissä olevat juonteet ankarammiksi. Ahdistuksen merkkejä ilmassa; ylensyöntiä, selkäkipuja, äkillisiä itkuja. Jostakin versoo tämä hirveä alakulo ja kyllästyneisyys, pelko elämättömyydestä. Olen pohtinut kirjoittamisen ja puhumisen välistä suhdetta. Puhut niin eri tavoin kuin kirjoitat, sanoo ystävä, joka puhuu juuri niin kuin kirjoittaa. Ehkä yksinäisyydessä voin löytää uudelleen äänen, joka on taantunut arkisessa läheisyydessä merkityksettömäksi örähtelyksi, melkeinpä patologiseksi melskaamiseksi.

Luulen, että jotkut kuvaavat minua riippumattomaksi ja itsenäiseksi. He ovat väärässä. Tunnen olevani sidottu pelkoihin, ihmisiin, esineisiin, turvan etsimiseen. Ihmetellen kysyn itseltäni, milloin minusta tuli tällainen, yksinäisyyttä pelkäävä. Miksi haluan aina antautua jonkun rakastetun armoille? Miksi päätöksiä on niin vaikea tehdä? Viime päivinä on tuntunut siltä, kuin olisin teljennyt itseni johonkin suljettuun tilaan, josta ei ole ulospääsyä. On vain narinaa ja valitusta, myrtynyttä kitinää pelkuruudesta ja tekemättömistä töistä, syyllisyyttä lahjojen hukkaamisesta ja flegmaattisuudesta. Miksi kaikki rakastettuni ovat olleet kontrollifriikkejä? Silmät valosta aristaen astun kadulle ja kävelen ruokakauppaan. Tympääntyneenä ja samaan aikaan säikkynä, kärsimättömänä, miksei tämä olotilani jo muutu, muuttuisit nyt.

Yhtäkkiä Merete Mazzarellan tekstit koskettelevat ja hipaisevat jotakin pehmeää kohtaa minussa. Olen leimannut hänet ennakkoluuloisesti vähän konservatiiviseksi suomenruotsalaiseksi tädiksi, mutta sitten huomaan, että hän kirjoittaa juuri niistä asioista, jotka minua nyt askarruttavat. Muistamisesta, yksinolosta, apeudesta ja alakulosta. Tajuan myös, että haluaisin kirjoittaa esseistiikkaa. Haluaisin kutoa kokonaisuuden, kirjata muistiin kiusallisia, vedenalisia kokemuksia. Haluaisin kuvailla alakoulun oranssinruskeaa vessanovea, jonka alta pilkistävät tyttöjen kintut. Juuri sitä vessanovea, jonka taakse ei koskaan halua ainakaan silloin, kun on välitunti. Tai sitä, kuinka sydän kurkussa odottaa kouluterveydenhoitajan vastaanottoa, mikä on perustettu koulun liikuntasaliin isojen ikkunoiden eteen. Välitunnilla pojat kipuavat juurakkoisen mäen päälle ja viittovat ikkunan takana rivot suut tyytyväisessä virneessä, ahmivat arkoja tissejä lasin takaa.

Tirkistelevien pikkupoikien lisäksi maailma on täynnä itseriittoisia miehiä, jotka monologeeraavat ja luennoivat ja puhuvat puhumasta päästyään. He eivät oikeastaan ole kiinnostuneita keskustelusta vaan siitä, että heillä on kuuliainen ja ihaileva yleisö. Myös illuusio kuuliaisesta yleisöstä riittää. Mistä heidän röyhkeä tilan ottamisen taitonsa on peräisin? Melkein kuin se olisi heidän syntymätodistuksiinsa ja mieskromosomiensa ikiaikaiseen muistiin kirjattu oikeus. Minä puhun, sinä kuuntelet. Samaan aikaan on olemassa kaltaisiani tyttöjä ja naisia, jotka epäröivät puheenvuoron ottamista, kirjoittamaan ryhtymistä ja taiteen tekemistä. Runoillassa maistelen suussani ja runnon hampaillani tuota runoilijamiesten laumaa, joka on vallannut tilan ja määrittelee, mitä kutsutaan hyväksi kirjallisuudeksi. Pohdin, onko heidän laumaansa vaikea päästä ja millä tavoin he suhtautuvat naisiin, jotka kenties muina iltoina nousevat lausumaan runojaan. Voi olla, ettei mitään laumaa ole. Olen kuitenkin aistivinani sellaisen. Käännän selkäni paasaavalle miehelle ja janoan taiteilijanaisten voimaa, kadehdin Mazzarellaa ja Atwoodia ja Liuliaa, kadehdin ketä tahansa joka uskaltaa nousta esiin.

Vaihtuvan todellisuuden kerho

Kun vihdoin nukahdin uudelleen Vaihtuvan todellisuuden kerhon ensimmäisen kokouksen jälkeisenä yönä, palasin tähän perustilaan vain havaitakseni, että minulla oli ranteissa ja käsivarsissa paha ihottuma, aina kyynärpäihin saakka. Se näytti myrkylliseltä ja parantumattomalta, pelkäsin, että se tappaa minut. Mutta kuollut äitini kehotti minua katsomaan sitä tarkemmin. Silloin huomasin, että ihottuma olikin eräänlaista kirjoitusta. Jokainen näppylä oli kuin hieroglyfi, pieni kultainen kuva. Näin pelikaanin, näin kissan, näin Goethen pään.

Sudet tulevat ei ole minulle enää sama, kuin mitä se joskus oli. Jatkan kirjoittamista uudessa osoitteessa, uudessa pesässä. Vanha blogini on minulle rakas, mutta myös raskas. Jätän sairaskertomuksen (ja nuoren naisen kehityskertomuksen) taakseni ja yritän tehdä itselleni lystikkäämmän tilan, jossa jatkaa taiteellis-poliittista projektiani raikkaammin. Nappasin mukaan sekä uudempia tekstejäni että joitakin vanhempia kirjoituksia, jotka ovat minulle tavalla tai toisella merkityksellisiä. Vanha blogi jääköön elämään sudenpennunelämäänsä entiseen osoitteeseensa.

Toivotan tervetulleeksi pelikaanin, kissan ja Goethen pään.

(Leena Krohn: Vaihtuvan todellisuuden kerho)