maanantai 6. elokuuta 2007

"Oh, ils sont en train de me toucher..."

Nilkutan haavoittuneen jalkani kanssa kauppaan ostamaan suklaata. Makeanhimoni on loistanut oudosti poissaolollaan yllättävän kauan, mutta nyt olen sairaslomalla ja alakuloinen ja jämähtänyt ja tiedän, että matka päihdyttävän Geisha-suklaan luo käy valoakin nopeammin. Jolkotan siis luimistellen ohi terassin, jossa miehet puhuvat pillusta ja saan hillitä itseäni, etten repisi tuttua käärepaperia auki jo hississä. Lohturuoka tunnesyöminen pullaterapia, kaikki tuttuakin tutumpia tyytymättömyyden karkottajia. Muistan salaa syömisen synnillisen nautinnon ja tyhjät karkkipaperit koulurepussa. Paheellisesti hykerrellen ahdan suuni täyteen suklaata ja hedelmäkaramelleja tuntien lopulta suloisen pahoinvoinnin autuuden. Syömiseen liittyi samanlaista häpeää ja nautintoa kuin vesisuihkun paineeseen ja omien käsien salaisiin, pidättyväisiin hipaisuihin. Joskus myöhemmin uusi kaupunki humalluttavine tuoksuineen johdattaa minut yökioskille hankkimaan karamelleja, jotka ovat sweet ja sour. Kuuntelen aamuyöllä bussien raivostuttavaa surinaa ja Dream Brotheria ja työnnän makeisia suuhuni niin, että taju lähtee.

Suklaalevy on jo kadonnut, tartuttanut taivaallisen jälkensä makunystyröihini ja jättänyt jälkeensä kirsikkapuunkuoren. Siemailen väljähtänyttä viiniä ja kaipaan maailmanpyörään. Olen näet ottanut opikseni Virginialta ja asuttanut oman huoneen, jossa soivat Beirutin ja pianon lisäksi myös riemupuiston kiljahdukset. Ilta-aurinko silpoo tummia huonekaluja ja tekee tilaa hikipisaroille. Lähtisin kävelylle, mikäli koipeni sallisi. Alakulo on versonut vatsassani koko päivän, mutta olen kirjoittanut hiljakseen ja tarkastellut Manaran ja Serpierin naisia. Olen imenyt itseeni Druunaa, turpeita huulia ja täydellisen muotoisia takamuksia. Oletteko huomanneet, että Blogistan on täynnä seksikkäiden nuorten naisten blogeja? Ei liene sattumaa, että erästäkin niistä (nyt jo multiin painunutta) kuvittivat Manaran aistillista voihketta kaikuvat maalailut. Tiedättekö, olen joskus tuntenut suurta alemmuudentunnetta ja kateutta näiden sensuellien olentojen vierellä. He eivät ainoastaan katso, heitä katsotaan. Hoikat varret murskaantuvat suklaapalojen alle, kiinteät reidet päällystetään kraaterimassoilla. Loputtomia leivoskestejä lähikonditoriassa, takapuolen peittämistä säkkien alle. Kyllä sinä meille kelpaat, mutta tuolla menolla et kenellekään muulle. Ainaisia saarnoja syömisestä ja lopulta pistokoe laukkuun, joka on muuttunut menehtyneiden karamellipaperien hautausmaaksi. Eikä kukaan muista, kuinka olen seurannut vuosikausia teidän laihdutusrumbianne, mättämisiänne ja fanaattisia urheiluprojektejanne.

Eron jälkeen makeanhimo ja ylensyönti ovat kutistuneet käsiteltäviksi ja monella tapaa vähemmän kaoottisiksi, ymmärrettävämmiksi käyttäytymismalleiksi. Muistanko tämän yhä, kun alan voida huonosti?

Ja hetki sitten minua verrataan Manaran, Bourgeonin ja Comèsin naisiin. Eläimenloikkaus virtaan vaatteitta, alastomana.

(Kuva: Milo Manara)

13 kommenttia:

Allyalias kirjoitti...

Lyödäänkö vetoa, että salliminen ja hyväksyminen tekisi syömisestäkin ylellisyyttä, eikä ylensyömistä?

Miksi syödä vain sen verran, että tulee hyvä olo, kun syömisestä ylipäätään tulee paha (ja syyllinen, epäkelpo, itseään turmelevan ihmisen turpea) olo. Siksi sitä pitää syödä pahaan oloon asti, että tietää katua vatsaansa myöten.

Tulta syöksevä lintu kirjoitti...

Olen erakkoudestani huolimatta kasvanut verrattaen hitaasti ymmärtämään, kuinka tärkeä tuo 'Oma huone' on minulle. Tai oikeastaan olen ymmärtänyt sen aina, mutta ei minulla koskaan sellaista ollut, vaan jaoin kohtalaisen kokoisesta omakotitalosta huolimatta yhteisen sisarusteni kanssa. Sellaisia asioita ei priorisoitu ja oman tilan oppi 'tekemään' muilla keinoin. Jossakin suhteessa en voi väittää ettenkö olisi tyytyväinen tiettyyn sopeutuvuuteen ja oman pinnan pitämiseen, jonka opin... tai herooisuuden välttämiseksi, johon totuin.

Myöhemmin käytännön taloudelliset syyt opiskellessa ja seurustelu ajoivat ohitse omasta tilankaipuusta. Siihen pisteeseen asti, että itse sinänsä kommunaalisissa oloissa kasvanut ystäväni on kummastellut kykyäni muotoutua tarjolla olevien tilojen ehtoihin. Ei minulla oikeastaan ole tuohon mitään sanottavaa. Yksi pitkäaikaisehkoista tunnistettavan rock-taiteilijan tuotannon kautta artikuloiduista henkilökohtaisista maksiimeistani on varmasti auttanut asiaa: kotini on aina siellä, minne käännän kasvoni. Sitoutuminen paikkaan ja aineeseen tuntuu jopa hieman ahdistavalta. Mistä juuri luin lisää aiheesta? Ah, sama artisti: kenellä on koti täällä, ei ole kotia missään.

Metsästäjä-keräilyssä on puolensa, vaikka mukanaan voi kantaa kovin vähän ja maaperä on kitsas.

Silloin tällöin mieli kirkastuu uoman kuivattavassa ankaruudessa, joskus taivaat ja padot esteettöminä virtaaviksi avaamalla. Tai näin olen tavannut itsekseni elostella. Olen kuitenkin huomaavinani paljon mutkikkaamman biosfäärin, jossa esteittä virtaavalle vedelle on uomansa, ja epäolennaisen voi lopulta karsia kuvasta.

Siren kirjoitti...

Ally, minä syön nimenomaan huonoon olooni: syön pitääkseni ahdistuksen loitolla. Ja kuitenkin syöminen on oravanpyörä, joka vain lisää pahaa oloa, passiivisuutta ja itseinhoa.

Viimeaikaiset ajatukseni ruoasta ovat olleet tasapainoisempia kuin aikoihin. Jotenkin en vain aina jaksa luottaa hetkellisiin kirkkauden hetkiini. Mutta olen silti kyennyt elämään jonkin aikaa ilman ylenpalttisia ruoka-ajatuksia, hyvin ja kohtuullisesti syöden. Ja kuitenkin alakulon hetkien kasvaessa on niin helppoa tarttua tuttuun ja turvalliseen mässäilyyn.

Uaah.

Siren kirjoitti...

Tulensyöksijä: Oma taustani on ainoan lapsen ja minulla on aina ollut oma huone, vaikka sitten rajallinen eikä aina kovin yksityinen, mutta oma huone yhtäkaikki. Olen aina kammoksunut jossakin määrin kommuuniasumista, vaikka se on vieraudessaan myös kiehtonut. Vaikka olen pitänyt itseäni toisinaan jopa kameleonttimaisena, olen ollut yhteisasumisprojekteissani yllättävänkin sopeutumaton ja jyrkkä. En ole sietänyt itseäni häiritsevää käytöstä, mikäli se on poikennut suuresti omastani. Kokemukseni on kyllä hyvin rajallinen, mutta luulen tunnistavani itsestäni suuren sapettujan.

Olen muuttanut vuoden kuluessa kaksi kertaa ja toivon, että juurtuisin tähän huoneeseen hieman pidemmäksi aikaa.

Metsästys-keräilyyn liitän äärettömän romanttisia mielikuvia. Senkin Nuuskamuikkunen.

Ah, rock-taiteilija... Oletko jo tietoinen hänen uusista aivoituksistaan?

Tulta syöksevä lintu kirjoitti...

Tsk, vieroksun kommuuneja yli kaiken, enkä toivoisi kovinkaan monelle ihmiselle asuinkumppanikseni joutumista, enkä vastaavasti itselleni kovinkaan monen ihmisen seuraan päätymistä. Muut ovat leväperäisiä ja minulla on erittäin tarkka näkemys siitä, miten asioiden tulee toimia. Olosuhteet ovat olleet tuossa suhteessa hieman mitä ovat, ja olen tietoisestikin uhrannut oman rauhani. Ehkä se vaikutti hieman ikävällä tapaa ainakin kirjoittamiseen ja maalaamiseen, mutta muuten kenties jopa hyvinkin kiinnostavalla tavalla.

Hmm, kiinnostavaa, että tulet maininneeksi Nuuskamuikkusen... ...

Luin uutta albumia koskevan uutisoinnin, kyllä. Mitä tuohon nyt sanoisi? - ei mitään. Kuuntelin levyjä yksi toisensa jälkeen ja tyrmäsin jokaisen ensikuulemalta ja ihastuin toisella. Minullako korvissani vikaa?

Siren kirjoitti...

Et tosin tietenkään voi olla Nuuskamuikkunen, koska hattusi on kadonnut.

Yhteisasumiset ovat oudosti (?) tyrehdyttäneet luovuuteni. Minne lie olen valunut... Pohjimmiltaan kyse on omalla kohdallani tietenkin monimutkaisten kokonaisuuksien sykeröstä, mutta harkitsen varmasti tulevaisuudessa tarkasti, millaisissa olosuhteissa ja minkälaisten ihmisten kanssa haluan tilani jakaa, jos haluan.

Ihan kiinnostava konsepti tuo Yrskin & kumppaneiden uutukainen. Kuulostaa Suurelta Taiteelta.

Foxy kirjoitti...

jaah, taidamme jakaa saman äänimaiseman.

Tulta syöksevä lintu kirjoitti...

En ole lainkaan vakuuttunut, että haluan jakaa ihmisten kanssa tilaa ylipäätään. Tietysti eri asia on, mikäli tilaa ei tarvitse jakaa. Tila ja aika eivät kuitenkaan ole vain olosuhteita ulkopuolellamme.

Ypästä: "Suurta Taidetta" tai "Suuri Markkinointiosasto".

Siren kirjoitti...

Voxi: Kas, kas! Olen uumoillutkin sijaintisi olevan tässä suunnassa, mutta että niin lähellä.

Mihin blogisi katosi? Kaipaan tekstejäsi.

Lintu: Kyseessä on vähintäänkin konkreettisen tilan jakaminen. Etkö itsekin kirjoita luopuneesi jostakin (tilasta? tehneesi kompromisseja?) asuessasi muiden kanssa?

Tulta syöksevä lintu kirjoitti...

"Konkreettinenkin" tila muuntuu suhteessa sen harjoittajiin (tai sen vyöhykkeellä harjoittajiin) silloin kun tilakäytännöt havaitaan tai muuten kommunikoituvat tilan kanssa kosketuksissa olevalta toiselle.

Kompromisseja? Verdict: guilty.

Siren kirjoitti...

Ihmisillä on toki erilaisia olemisen tapoja "konkreettisissa" tiloissa, mutta viittasin kommentissani intuitiivisesti järkeenkäyvältä tuntuvaan fyysiseen tilaan, jota ihmiset yhdessä asuttavat. On nähdäkseni kielellisesti mielekästä puhua tilan "jakamisesta".

"Oman tilani" laajassa merkityksessä koen kuitenkin tulleen monella tapaa rajoitetuksi (ja rajoittaneeni sitä itse), mutta uskon myös rajattomamman kommunikoinnin mahdollisuuteen.

Voitko lihallistaa jonkin esimerkin voimin sitä, mihin viittaat tilalla, jota ei tarvitse jakaa?

Foxy kirjoitti...

ei jaksanu enää, katosi blogi. outo tunne, mutta kadotahan minä osaan. ettenkö vetää itseni päälle viivan.

ehkä meillä on myös sama lähikauppa ...voitais treffata sen edessä repaleisissa verkkareissa, eikä oltais ollenkaan seksikkäitä : D

Siren kirjoitti...

Joskus on vain kadottava.

Ah, seksittömyys ja verkkarit vetoavat! Kulkeeko Kassinen koskaan valjaissa täällä päin? Tällä menolla alan vaania Voxia ja kissaa ja Voxin näköisiä naisia lähikaupassa...