Rrrrriot! Feministinen manifesti!

Valtavirtafeministit seisovat kuitenkin muiden konservatiivisten liikkeiden rinnalla vaatimassa yhteiskuntaa, jossa seksi on aikuisten asia. He profiloituvat pornoistuvan median ja muodin vastaisissa kampanjoissa, järjestävät nuorille itsepuolustuskursseja, paheksuvat normista poikkeavia seksin muotoja, rakentavat tytöille poikavapaita nuorisotiloja ja kieltävät johdonmukaisesti lapsilla (tytöillä) voivan olla mitään tervettä seksuaalista toimijuutta. (...) Valtavirtafeminismi kannattaa kyllä itsemääräämisoikeutta, mutta vain sellaisille aikuisille naisille, jotka käyttävät sitä asianmukaisesti. Väärien ihmisten poliittisesti epäkorrekti seksi on sille jo määritelmällisesti patologia.

Anna Kontula kritisoi suomalaista valtavirtafeminismiä erinomaisen terävässä pamfletissaan Tästä äiti varoitti (2009). Kontula kuvailee itseään kumoukselliseksi seksiradikaaliksi ja analysoi seksiin ja seksuaalisuuteen liittyviä kysymyksiä, joiden avoimeen käsittelemiseen valtavirtafeminismi ei ole hänen mukaansa kyennyt. Hän tarkastelee seksuaalisen halun, prostituution, siirtolaisuuden ja seksuaalisen väkivallan teemoja tavalla, joka resonoi vahvasti sen kanssa, minkä miellän omaksi feministiseksi asennokseni (ks. kuva). Mahdanko sitten olla kumouksellinen seksiradikaali? Siltä on tuntunut ainakin eräässä naistutkimuksen seminaarissa, jossa nuoret feministinaiset ovat paheksuneet prostituutiota, Britney Spearsia, Pessiä ja Illusiaa, miesasiamiehiä ja ei-monogaamisia suhteita: "Ajatella! Koulutettuja naisia, mutta suostuvat silti tuollaiseen alistamiseen!" (Sitaatti ei ole parodiaa.) Seminaarissa on kysytty, voiko miehillä oikeasti olla kokemuksia sukupuoleen kohdistuvasta syrjinnästä ja sitäkin on pohdittu, onko "kaikkien vatipäiden" mielipidekirjoitukset otettava huomioon transsukupuolisuuskeskustelua käsittelevässä opinnäytetyössä. Hämmentävällä tavalla tieteellisen tekstin tuottamiseen pyrkivä piiri on toisinaan kutistunut samanmielisten selkääntaputteluringiksi, jossa kriittinen ja keskustelu on uhrattu sellaisen poliittisen tiedostuksen alttarilla, joka kaikkien ryhmässä oletetaan itsestäänselvästi jakavan.

Takaisin Kontulaan. Hän toteaa haluavansa sekä krumeluurit että tasa-arvon. Hän vaatii, että feministien on keskusteltava seksistä muulloinkin kuin silloin, kun kyse on "muiden" seksuaalisuudesta. Hän vaatii pääsyä eroon "hyvän" ja "pahan" seksin kategorioista ja kritisoi sellaista feminismiä, jonka seksuaalinormisto on monille naisille poissulkeva, ahdas ja raskas kulkea. Kontula kritisoi toisin sanoen feministejä, jotka kertovat muille naisille, miltä heidän tulisi näyttää, millaisesta seksistä he saisivat nauttia ja millä tavoin heidän tulisi emansipoitua. Hän penää niin seksityöntekijöiden kuin nuorten tyttöjenkin näkemistä toimijoina, seksuaalisina subjekteina ja ihmisinä. Silti Kontula ei julista mustavalkoisesti, vaan kulkee seksuaalisuuden rajapinnoilla, harmailla vyöhykkeillä ja halua valuvilla alueilla: hän kiinnittää huomiota sekä vapaaseen valintaan että rakenteellisiin ongelmiin. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Kontulan pamfletin sanoma uhkaa kuitenkin jäädä teoksen herättämän raiskauskohun alle, onhan Kontula tullut vastuuttomasti "leimanneeksi koko mieskansanedustajien joukon" kirjoittamalla teoksessaan poliitikon tekemästä raiskauksesta. Koska Kontula ei ole paljastanut miehen nimeä (saati sitten uhrin), "poliittisesti ja ennen kaikkea inhimillisesti tilanne on (...) hankala ja raskas", kirjoittaa Savon Sanomat. Kuulin lisäksi työtoveriltani, että muuan vasemmistolaiskonkari oli kertonut hänelle olevansa sitä mieltä, että Kontula on tehnyt valtavan virheen julkaisemalla ylipäätään koko teoksen. Mielestäni Kontulalla ei ole minkäänlaista velvollisuutta vuotaa julkisuuteen kenenkään nimeä, todetaanhan pamfletissakin, että raiskaus käsiteltiin "sukupuoliyhteyteen pakottamisena" eli asianomistajarikoksena, joka ei lopulta edennyt syytteen nostamiseen. Leimaava taho on iltapäivälehdistö ja nimeä esiin vaativat, ei Kontula. On pöyristyttävää, ettei seksuaalisesta väkivallasta ja raiskauslainsäädännön ongelmista voida keskustella julkisuudessa ilman, että "leimataan" kaikki miehet, olivat he sitten putkimiehiä tai kansanedustajia.

Lisäksi on kiinnitettävä huomiota siihen, että Kontula kirjoittaa raiskauksesta myös valtavirtafeminismin kritiikin näkökulmasta: "Ennen kaikkea, olisiko vihdoin aika puhua ääneen siitä feminismin synnyttämästä uudesta sukupuolijärjestyksestä, jonka paperinukeille flirtti on syntiä, kaunis halpaa, hauskanpito huoraamista ja toisten naisten raiskaaminen vähemmän tuomittavaa kuin toisten?" Tällä hän viittaa muiden naisten ja feministien asenteisiin, joihin raiskauskertomuksen nainen törmää kertoessaan kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta. Ensinnäkin raiskauksen kokeneen naisen tulisi traumatisoitua tapahtuneesta niin, ettei entiseen elämään ole koskaan paluuta. Entä, jos näin ei käykään? Naisen ympäristö tulkitsee tietynlaisten reaktioiden ja merkkien puuttumisen siten, että kyseessä on oltava "korkeintaan raiskauksen puolikas". Nainen ei lopulta nosta syytettä, koska pelkää ennen kaikkea naispuolisten puoluetovereidensa tuomiota:

Kaikki yhteisössäni tiesivät, että olen seksuaalisesti aktiivinen - siis "maineeltani kyseenalainen", kuten eräs naispuolinen puoluetoverini totesi. Tällainen nainen tuomitaan toisten naisten keskuudessa kärkkäästi hutsuksi, reittä pitkin kiipijäksi, pyrkyriksi, halvaksi, tyrkyksi ja tyhmäksi. Jos hän sitten joutuu patriarkaatin raiskaamaksi, se on hänelle ihan oikein. Kukaan ei tietenkään sano sitä suoraan, naiset eivät koskaan sano suoraan. Sisarten suhtautumisen huomaa siitä, miten he katsovat ohi, miten yksikään ei nouse rinnalle tai kuule avunpyytöä.

On kiinnostavaa (ja surullista), etten ole juurikaan törmännyt julkisuudessa kirjoituksiin, joissa kompattaisiin Kontulan feminististä asennetta. Lisäksi Kontulaa luetaan hyvin ansiokkaasti viistoon. Valtio-opin professori Tuija Parvikko kirjoittaa Helsingin Sanomien arvostelussa, että "trendikkäät uranaiset" pyrkivät pamfletissa ulos "heteronormin pakkopaidasta", eikä heille kelpaa "tasa-arvoinen pohjoismainen mies". "Sitten on tämä tapaus" Anne Moilanen, joka osoittaa Tulvituttaa-blogissaan, ettei ole ymmärtänyt mitään siitä, mistä Kontula puhuu: "Mistä Kontula ylipäätään päättelee, että häntä vanhemmat naiset - ja vieläpä feministit - olisivat jotenkin erityisen estyneitä?" Kontula ei arvostele pamfletissaan feministien harjoittamia seksuaalikäytänteitä, vaan perää moninaisuutta ja vapautta ilmaista erilaisia haluja. Tämän on ymmärtänyt myös Henry Laasanen. Toivottavasti Tästä äiti varoitti herättää vielä jossakin vaiheessa pohdiskelevaa, itsereflektiivistä feminististä keskustelua, jonka se mielestäni vailla epäilystäkään ansaitsee.

Mielenterveyspotilaana YTHS:llä

Miten tässä taas kävi näin? Olen jälleen kerran itkevä, tärisevä mytty asioituani YTHS:n mielenterveyspalveluissa. Pohdin, onko minulla ollut vain huono tuuri vai ovatko kokemukseni osa jotakin laajempaa ilmiötä, johon muutkin mielenterveyspotilaat törmäävät ryhtyessään "hankaliksi asiakkaiksi". Asiointi psykiatrin vastaanotolla on sujunut yleensä suopeasti tai ainakin neutraalisti. Ongelmat alkavat kuitenkin siinä vaiheessa, jos on jotakin kysyttävää tai kritisoitavaa. Jaan nyt uuvuttavan sairaskertomukseni YTHS-byrokratian hetteikössä.

Kelan tukema kolmen vuoden kuntoutusterapiani loppuu tänä keväänä. Sekä minä että psykoterapeuttini olemme sitä mieltä, että terapiaa olisi hyvä jatkaa vielä noin vuoden verran, koska en ole vieläkään elämäni kunnossa eikä terapiaprosessia olisi hyvä jättää "kesken". Asiaan liittyy vain yksi ongelma: raha. Kelalta ei voi saada lisätukea eikä minulla ole varaa kustantaa terapiaa. Lääkehoidostani vastaava YTHS:n psykiatri kuitenkin ehdotti, että voisin hakea tukea YTHS:ltä. Tukea haettiin minulle myös viime vuonna toiseen terapiakertaan viikossa, mutta en saanut sitä. Kokemuksesta viisastuneena yritin kysellä psykiatriltani tarkemmin kriteereistä, joiden perusteella tukea voi saada. Vastaus oli kuitenkin ympäripyöreä: "Tukea jaetaan niin kauan kuin sitä riittää." Hän kehotti minua ottamaan tammikuussa yhteyttä YTHS:n mielenterveyspalveluihin ja kysymään, olenko saanut tukea. Sain lopulta YTHS:stä vastauksen, jossa kerrottiin, etten ole onnekkaiden joukossa.

Päätin kuitenkin ryhtyä selvittämään asiaa tarkemmin, koska koko hakuprosessi on ollut hyvin epäselvä eikä minulla ole ollut tietoa esimerkiksi tuen saamisen kriteereistä. Pyysin psykiatriltani kopion hänen antamastaan lausunnosta. Lausunto oli sekä minun että terapeuttini mielestäni kehnosti laadittu ja se antaa liian optimistisen kuvan voinnistani. Lausunnossa korostetaan yhä kokemieni vaikeuksien sijaan pikemminkin kohentunutta toimintakykyäni ja se jopa alkaa siten, että "potilas kertoo voineensa hyvin". "Hyvin" on kovin suhteellinen käsite: aikaisempaan verrattuna voin toki paremmin, mutta rajansa kaikella. Päätimme, että otan yhteyttä YTHS:n ja yritän selvittää, voidaanko tapaukseni ottaa uudelleen harkintaan. Jahkaamisen, jännittämisen ja aiheen välttelyn jälkeen soitin lopulta mielenterveyspalveluihin ja sain yhteyden henkilöön, jonka kanssa keskustella aiheesta. Puhelu oli uskomaton.

Esitin asiani rauhallisesti ja asiallisesti. Kerroin, että olen terapeuttini kanssa eri mieltä psykiatrin kirjoittaman lausunnon kanssa ja että haluaisin tietää, voidaanko tukea hakea uudelleen. Henkilö linjan toisessa päässä vastasi, ettei psykiatrin kirjoittamalla lausunnolla ole mitään väliä tuen saamisen kannalta (!) eikä väliä ole myöskään potilaan huonolla voinnilla. Kysyin, millaiset kriteerit tuen saamiseen sitten ovat, mikäli näillä seikoilla ei tosiaan ole väliä. En saanut tähän vastausta vaan sen sijaan keskustelutoverini sanoi näin: "Ymmärräthän, ettemme me ole täällä mitään jumalia. Emme me voi vertailla potilaiden vointia keskenään ja päättää, kenellä on suurin hätä." Vastasin, että minulle jää edelleen epäselväksi, millä perusteella päätöksiä sitten tehdään. "Olen todella pahoillani, että sinulle on tullut paha mieli. Hakemuksia on kuitenkin paljon ja vain harvat voivat saada tukea", jatkoi rouva, "mutta kun me emme ole jumalia." Minun oli lopulta pakko sanoa, etten ole tässä syyttämässä ketään. Keskustelutoverini toisti jälleen itseään ja totesi lopuksi olevansa "hyvin vaikeasti tavoitettava henkilö" ja että hän on nyt menossa kokoukseen. Ennen kuin hän katkaisi päättäväisesti puhelun, hän kuitenkin lupasi minulle armollisesti, että voisin varata hänelle ajan, mikäli haluaisin jatkaa keskustelua.

Olen pöyristynyt ja typertynyt. Sen sijaan, että olisin saanut tietoa hakuprosessista, sain kuulla paljon jumalasta ja siitä, kuinka "paha mieli" minulla nyt mahtaa olla. Keskustelukumppanini oli tyly, alentuva ja kiireinen. On käsittämätöntä, ettei YTHS:n apurahan haussa ole minkäänlaista läpinäkyvyyttä. Millä perustein päätöksiä tehdään, jos esimerkiksi psykiatrin kirjoittamalla lausunnolla ei ole hakuprosessissa minkäänlaista painoarvoa, kuten kanssani keskustellut psykologi väitti? Tiedän olevani herkkä ja reagoivani voimakkaasti, mutta on tämä kyllä aikamoista hevonpaskaa. Valitettavasti tämä kiihtymystä herättävä tapaus ei ole ainoa laatuaan.

Minulla ja psykiatrillani oli joitakin vuosia sitten vaikeuksia päästä yksimielisyyteen lääkityksestäni. Voin todella huonosti enkä kokenut, että silloisesta lääkeannoksestani oli apua. Sen sijaan, että annosta olisi kohotettu (se oli tuolloin varsin pieni), psykiatri kehotti minua luopumaan kokonaan lääkityksestä. Seuraukset olivat katastrofaaliset. Ensinnäkään lääkitystä ei pitäisi koskaan lopettaa kuin seinään, vaan lääkkeestä tulisi luopua vähitellen. Minun kuitenkin käskettiin lopettaa lääkitys saman tien. Soitin lopulta YTHS:lle ja sain puhelinajan toiselle psykiatrille, jonka kanssa oli tarkoitus pohtia psykiatrin vaihtamista tai muuta ratkaisua tilanteeseeni. Sen sijaan, että itse ongelmaani olisi kuunneltu, psykiatri kuitenkin kertoi minulle, että "sinun psykiatrisi on hyvä ihminen ja hän haluaa vain sinun parastasi". Hän jatkoi: "Ethän sinä varmastikaan halua toimia tällä tavoin hänen selkänsä takana. Se ei ole reilua ketään kohtaan." Itkuhan siitä taas tuli.

Voin sanoa ihan vilpittömästi, etten ole koskaan kokenut tulleeni kohdelluksi mielenterveyspotilaana yhtä vahvasti, kuin YTHS:n mielenterveyspalveluissa (!). Olen oppinut, että mielenterveyspalveluiden asiakas on henkilö, joka ei oikein ymmärrä omaa tilaansa saati sitten omaa parastaan. Mielenterveyspotilaan kanssa ei tarvitse keskustella asiallisesti eivätkä hänen kysymyksensä ole valideja, koska hänellä viiraa päässä. Toisaalta mielenterveyspotilasta kannattaa vähän syyllistää ja häntä kohtaan on suotavaa olla mahdollisimman tyly, ettei hänen olonsa vain kohentuisi. "Pahan mielen" kanssa kun on syytä oppia elämään.

Tapaus Laasanen

Siitä kirjoitetaan Hesarissa. Se esiintyy Epäkorrektia, Tuomas Enbuske! -sarjassa. Sitä osoitellaan pyssyllä Tulva-lehden kansikuvassa ja sen edesottamuksia analysoi Tieteessä tapahtuu. Mikä se on? Se on tietenkin tapaus Laasanen! Lueskelin viime keväänä Henry Laasasen kohuteosta Naisten seksuaalinen valta (2008) ja harkitsin tuolloin kirjoittavani jotakin aiheesta. Homma jäi lopulta sikseen, kuten kirjoittamisen kanssa on "viime aikoina" usein käynyt. Laasasta tursuaa kuitenkin yhä niin monesta tuutista, että päätin tarrata uudelleen aiheeseen kiinni punaisin kynsin ja keltaisin hampain. Lähestymistapani on kuitenkin hitusen erilainen, kuin mitä aluksi suunnittelin: laajan analyyttisen kritiikin sijaan pohdin tiettyjä Laasasen teesejä lähinnä omasta, subjektiivisesta kokemuksestani käsin.

Ennen henkilökohtaisten kokemusteni reflektointia katson kuitenkin tarpeelliseksi määritellä, missä itse seison. Ensinnäkään Laasanen ei ansaitse mielestäni henkilöön menevää loanheittoa vaan hänen kirjoituksiaan on syytä tarkastella asiallisesti, vaikka sitten kriittisesti. (Poleemisesta sävystäni huolimatta myös oma pyrkimykseni on olla asiallinen.) Toisekseen on otettava vakavasti se, että "alemman tason miehiksi" identifioituvia on todella olemassa. En myöskään epäile, etteikö Laasanen kuvaisi jotakin olemassa olevaa ilmiötä, onhan kiistaton fakta, että ökymiehet saavat paljon kuumaa pesää. Myötämielisyyteni loppuu kuitenkin lyhyeen, siksi runsaasti ongelmia Naisten seksuaalisessa vallassa on aina tutkijasubjektin paikantamisesta väitteiden empiiriseen todentamiseen. Laasanen esimerkiksi väittää, ettei tee normatiivisia tai eettisiä kannanottoja, mikä on sangen kummallinen väite ottaen huomioon, että koko teos on poliittinen pamfletti.

Mikä minua sitten Laasasen teoksessa henkilökohtaisesti häiritsee? Koen Laasasen "naiset" ja "miehet" hyvin kaukaisiksi paitsi omasta kokemusmaailmastani, myös siitä maailmasta, jossa vaikkapa lähipiirini elää. Missä on kaikki ne varakkaat miehet, joita minun pitäisi jahdata ja joiden kikkeliä minun pitäisi kiusata kiristääkseni itselleni (ja tulevalle kakkakäärölleni) taloudellista hyvinvointia? Missä on ne taivaalliset raha- ja koruvirrat, jotka kaltaiselleni nuorelle naiselle itsestään selvästi kuuluvat? (Lounasseurani epäili osuvasti Henryn vastaavan, että olen liian ruma.) Miksi elän ihmissuhteessa, jossa olen (ainakin toistaiseksi) se enemmän ansaitseva osapuoli? Missä on naisen halu, missä seksuaalinen nautinto? Laasasen naisille pimppi on vain vaihdon väline, tavara, jota vaihdetaan toiseen tavaraan. Miehille pimpero on puolestaan pakonomaisen purkautumisen kohde, astia, johon tyhjentää ikävä, orjuuttava kiima. Oma kokemukseni ihmisistä ja maailmasta poikkeaa niin vahvasti laasaslaisesta markkina-arvon maailmankaikkeudesta, että minulla on vaikeuksia ymmärtää, mistä Laasasen käsitykset nousevat. Pelkät viittaukset tutkimuksiin, joiden mukaan naiset arvostavat kumppanissaan taloudellista tai sosiaalista asemaa miesten keskittyessä tisseihin ja perseisiin, eivät riitä. Minä haluan tietää, missä Laasasen kuvaamaa maailmaa eletään.

Ai niin. Vaikka olenkin ollut "viime aikoina" suorastaan pöyristyttävän laiska keskustelija omassa blogissani, olen yhä aidosti kiinnostunut myös lukijoideni kokemuksista ja mielipiteistä. Pyrin olemaan jatkossa aktiivisempi, vaikka en maailman nopein vastaaja olisikaan.


(John William Waterhouse: The Siren)