Afrikan löytäjät

Ystävälläni on hätkähdyttävät kasvot. Mittailen häntä syrjäkarein, kujeen ja vakavuuden rajamailla käyskennellen. Punainen kesämekko, kirpputoripussista pelastettu, saa kelvata tänään nahakseni. Taisit joskus pukeutua ruskeaan ja vihreään, ystävä sanoo. Niin, silloin kun aloitin. Aloitit pukeutumisen? Silloin, kun tapasin sinut.

Jo ensimmäisenä päivänä kiinnitymme toisiimme kuin parittelevat hyönteiset. Jännitys syöksähtelee meissä samassa tahdissa, syöpyy punaiseksi naamioksi kummankin kasvoille. Metsätalossa pohdin, minkä vuoksi hän ei istu viereeni. Sen jälkeen olemme kaikkialla yhdessä: nuuskimme toisiamme kuin laihat, nääntyneet elukat. Tällaista on vetää sisäänsä toisen ihmisen hajua, hänen kummallisia tapojaan. Muistan, kuinka hänen jääräpäisyytensä ja kaikkeen tarttumisensa järkyttävät minua. Hän on opetellut metodisesti vastarannankiiskiksi, jotta hänellä olisi mielipiteitä. Torailemme ja kärhämöimme, mutta samanaikaisesti lumoudumme toisistamme.

Kesäkuussa kutsun hänet ensimmäiseen Helsingin-asuntooni, joka sijaitsee hautausmaan ja linja-autovarikon vieressä. Näen usein unia, joissa tuntemattomat miehet pääsevät sisään lukitusta ovesta, täyttävät kutsumatta tuon tilan. Tunkeilijoiden lisäksi uneksin toisenlaisista tunkeutumisista, väkisinmakaamisista, jotka tapahtuvat ikään kuin vahingossa. On siis ensimmäinen ilta asunnossa, jonka ovet aukeavat tahdostani riippumatta. Tänään olen kuitenkin avannut oven myötämielisesti, toivottanut ystävän tervetulleeksi. Ystävä vastaa suudelmaani karkeasti ja kiihkeästi, mutta minulla on oikukas ja pakeneva halu, josta hän ei vielä tiedä mitään. Lempimisen mahdollisuudesta ei ole pitkä matka lamaantumiseen. Makaan koko yön hänen vieressään puolialastomana ja jäykkänä, enkä voi tai osaa selittää, miksi ruumiini toimii niin kuin se toimii. Kauhuni on valtava, koluamaton manner, jonka lainalaisuudet ovat tuolloin yhä kartoittamatta. Myöhemmin kudon hänelle keittiön pöydän ääressä maailmanselitystä, raotan Pandoran lipasta, sano minulle emmekö / suudelleet pimeän sisässä / kuin Afrikan löytäjät.

Meistä ei tule rakastavaisia, mutta kirjoitamme toisistamme ja toisillemme. Kuvittelen, että hän näkee minun sisääni ja tekee minusta karttaa, mutta minä en halua olla hänen kirjoitusalustansa. Hänellä on moralistin kynnet, minä raatelen häntä terävin ja julmin pennunhampain. Tulee muita miehiä, uusia miehiä, kusipäämiehiä, ihania miehiä. Sulautumamme alkaa rakoilla. Tulee muita naisia, uusia naisia, kusipäänaisia, ihania naisia. Jälkiä, hajuja, haluja, suita, käsiä. Ja meistä tulee toisillemme taas ihmisen kokoisia.

Päiväkirjamerkintöjä Lontoosta

I

Where taxi drivers never stop talking. Under slate grey Victorian sky. Here you'll find my heart and I. And still we say come back. Come back to Camden, and I'll be good.

Toinen päivä Lontoossa. Tuntuu kummalliselta (ja vähän paljastavalta) kirjoittaa, kun toinen on samassa huoneessa. Hostellimme on räkäinen läävä, jota ei voi suositella kenellekään. Asumme pienessä huoneessa, jossa on oudonvihreä seinä ja pelkkä parivuode. Vuoteessa on vain yksi valtava täkki, mutta viikon aikana siihen sopeudutaan vaivatta. Pesutilat karmivat selkäpiitä ja suihkun katto tippuu homeista visvaa. Aamiaisella huomaan, että rasvatukkainen, indie-elokuvasta karannut clerk katsoo pornoa.

Käymme Tate Modernissa. Sattumusten ja väärinkäsitysten vuoksi emme pääse samaan aikaan Gauguin-näyttelyyn. Minä ajattelen yksin maalauksia ja väenpaljoutta kyntäessäni, kuinka helppoa olisi kadota suureen kaupunkiin, sulautua, tulla hetkeksi aivan nimettömäksi. En ole matkustanut pitkään aikaan ja ajaudun suurkaupunkihurmokseen, jota en osaa kuvailla kuin kulunein sanoin. Suoristan selän ja työnnän rinnat ulos: näin minä osaan olla. Silmäilen vähän miehiä ja otan kohteekseni yhden nörtin näköisen tyypin. Katson häntä suoraan silmiin. Verisuonteni riemukas pauhu vaikenee hetkeksi, kun pysähdyn The Loss of Virginityn äärelle. Teos muistuttaa minua aavemaisesti eräästä tekstisommitelmasta. Alakerrassa ihastun Marcel Dzaman piirroksiin, jotka on luokiteltu "mustaksi huumoriksi". Jokin mustuus on toden totta läsnä koko päivässä. Sataa, tuulee, pimeä laskeutuu aikaisin. Meillä ei ole mitään sanottavaa. Toinen on jossakin kuoressa, ja sitten toisaalta refleksit valmiina reagoimaan kaikkiin liikahduksiini. Itse olen vähän hysteerinen enkä kovin luonteva. Jostakin syystä korostamme tänään toistemme pahimpia puolia. Ajattelen toista ystävää ja haluaisin hänet tavallaan tänne: haluaisin jonkun, joka kutsuu minua pennuksi. Jonkun, johon nojautua. Ja silti kaikki saattaisi olla vapaampaa, jos olisinkin yksin. Suurkaupungin kokeminen vailla tuttua seuraa voisi tehdä hyvää sosiaalisille jännityksilleni.

Yöllä näen unta, jossa Vanha Testamentti on poistettu Raamatusta.

(Tässä kohtaa kirjoittamista on hankala jatkaa, koska ystävällä on hikka ja alamme puhua paskajuttuja.)

II

Käymme aamiaisella Soho Breakfast Clubissa. Otan itsestäni kuvan pirteänkeltaisessa vessassa ja näytän väsyneeltä, räjähtäneeltä ja kireältä. On aika suunnata omille teilleen, ennen kuin hampaani jauhavat ystävän murskaksi. Unohdun pitkäksi aikaa Foylesiin, josta nappaan mukaani Angela Carterin kokoaman satukirjan. Ystävä on huomannut sattumalta lehdestä näyttelyn, johon kävelen rankkasateessa (ilman sateenvarjoa, tietenkin). Taylor Wessing Photographic Portrait Prize -näyttelyn muotokuvissa on paljon tyttöjä. David Chancellorin voitokkaassa kuvassa suuri valkoinen metsästäjätyttö poseeraa surmaamansa antiloopin kanssa. Hän on matkannut aina Alabamasta Etelä-Afrikkaan asti murhanhimoaan tyydyttämään. Pysäyttävä on myös Jeffrey Stockbridgen valokuva Tic Tac and Tootsie, jossa 19-vuotiaat heroiiniaddiktihuorakaksoset tuijottavat katsojaa passiivisesti, vähän uhmakkaastikin.

En ole koskaan aiemmin käynyt Lontoossa, mutta istuessani National Portrait Galleryn kahvilassa aistin, kuinka kaupunki toivottaa minut lepäämään suureen syliinsä. Se saa ruumiinjäseneni rentoutumaan, suorastaan lötkähtämään hervottomiksi. Pidän kaupungin tunnelmasta (josta tosiasiassa pitäisi kirjoittaa monikossa) valtavasti. Brick Lanella ystävä on sir, minä madame. Regents Parkin paksut, telmivät oravat. Clarisse D'Arcimolesin valokuvat Saatchi Galleryssa. Kävelymatka Camdeniin, puistoissa vapaana juoksevat koirat. Toiveikkuus työntää suloiset ruusunpiikkinsä rintani lävitse: "I'll be good."


Marcel Dzama: Untitled (2003)
Jeffrey Stockbridge: Tic Tac and Tootsie (2010)

Rakkaudesta, tilasta ja vanhenemisesta

I

Vaikka tiedät sinulle säädetyn kohtalon, lankeat omiin kuvitelmiisi ja rakastut. Silloin kidutus alkaa, kärsimys joka ei jalosta vaan latistaa ja kaventaa, pakottaa sielun kietoutumaan itsensä ympäri. Siinä missä ennen näit avarat kunnaat ja metsät, näet enää vain haavasi, olet kuin puu joka on taipunut tuijottamaan omasta kaarnastaan valuvaa pihkaa.

(...) Psykhe ruhjoutuu junan alle.

Näin kokee Eeva-Liisa Manner Runoilijan talossa (2004), joskin Helena Sinervon suun ja sormien kautta. En ole koskaan ruhjoutunut sillä tavoin, että olisin mennyt rikki tai kadonnut olemattomiin. Silti rakkaus on ollut minulle supistelevaa ja vähän kivuliasta liikettä, tympeää rimpuilua raskaassa vesikasvirihmastossa. Huumaava tunne on teljennyt minuun outoon saippuakuplaan, josta olen tarkastellut maailmaa itseeni käpertyneenä ja kykenemättömänä riuhtaisemaan itseäni vapauteen. En ole koskaan antanut rakkaudelle tilaa hengittää. Olen tarrannut rakkauteen kiinni vimmaisesti ja epätoivoisesti, varmana siitä, että jokin katoaa, jos jätän sen hetkeksikin rauhaan. Sitten lopulta olen melkein tukehtunut. Olen saanut kyllikseni, mennyt menojani ja tunnistanut taas omat verisuoneni, rinnat ja vatsan, rystysten kuivan ja hilseilevän ihon.

En ole tainnut koskaan osata rakastaa tavalla, jota kuvaillaan Anu Jaantilan nuortenromaanissa Dear Sanna (1980):

Minä olin vapaa näyttämään toiselle kaiken elämästäni, niistä asioista joita minä itse arvostin. Ja halusin avata korvani tajutakseni paremmin. Ei mitään kemiallista yhteensulautumista ja identiteetin hyvästijättöä. Kaikki oli tässä ja nyt, minun tarvitsi vain hengittää.

Lainaus sanallistaa yllättävän tarkasti sen, millä tavoin haluaisin suhtautua rakkauteen, ystävyyteen ja itseeni. Vapaasti hengitellen, tilaa antaen ja saaden, iloiten, antamatta periksi peloille ja epävarmuuksille. Juuri pelko on ajanut minut hirvittävän riippuvaiseksi toisesta ihmisestä, juuri pelko on saanut minut luopumaan itselleni tärkeistä asioista. Ei kukaan ole vaatinut minua latistumaan ja kaventumaan. Tai tarkemmin ajateltuna on, mutta ei minun olisi tarvinnut taipua sellaiseen. Olen ollut aivan liian joustava ja mukautuva, suostunut kärsimykseen, joka ei jalosta. On rakkaus tietysti ollut myös kevyttä ja päihdyttävää, mutta luulen, että minulla on vielä paljon tekemistä kemiallisten reaktioiden ja sen kaltaisten seikkojen parissa.

II

On hauska ajatus, että olen lukenut Jaantilan kirjoja hyvin nuorena. Olen ajatellut viime aikoina paljon vanhenemista, turvallisuuden tunnetta ja itseäni suhteessa muihin. Tämä vuosi on ollut minulle merkityksellinen monellakin tapaa: olen ollut paljon yksin, ja sen myötä olen tehnyt viimeinkin tilaa luovalle työlle. Valmistuin yliopistolta ja annoin itselleni luvan leijua. En ole pakottanut itseäni juuri mihinkään, ollut vain. Kesän aikana villiinnyin: hiukseni kasvoivat raskaaksi intiaanitukaksi, kulmakarvani räjähtivät sankaksi, tummaksi metsiköksi. Olen pitänyt itsestäni tällaisena, menninkäisenä. Ihmissuhteeni ovat olleet spontaaneja ja lämpimiä, vaikka olenkin ollut välillä vähän vetäytyvä. Olen pitänyt kiinni asioista, joihin suhtaudun intohimoisesti ja kieltäytynyt toisinaan töykeästikin vuorovaikutuksesta, joka ei tunnu hyvältä. Olen vain hengittänyt.

Nuorempana sain toistuvasti kuulla olevani varautunut, viileä ja etäinen. Vanhemmiten olen kuitenkin alkanut nähdä itseni laajemmasta perspektiivistä käsin: olen kiivaampi, leikkisämpi, seikkailullisempi, heittäytyväisempi ja fyysisempi, kuin millaiseksi olen itseni kuvitellut. Ainakin uskallan nykyään ilmaista itseäni kokonaisvaltaisemmin ja rohkeammin. Minusta tuntuu siltä, että elämästä tulee vuosi vuodelta vähän miellyttävämpää, yhä selkeämmin omanlaisekseni tunnistettavaa. Kyseessä ei ole tietenkään mikään yksisuuntainen prosessi, mutta osaan koskettaa itseäni yhä lempeämmin, sallivammin ja armollisemmin. Ehkä sen myötä on myös mahdollista oppia rakastamaan vähemmän tukehduttavasti.


Nan Goldin: The Ballad of Sexual Dependency / The Shower
Clarisse D'Arcimoles: In the Bath

Torjunnasta

Rakkauden kaipuu on lujassa, se työntää juurensa hämmästyttävän syvälle, ja sen lukemattomat hiusjuuret ulottuvat sydänaineeseen asti. (Michel Houellebecq, Halujen taistelukenttä)

Harhailen ystäväni kanssa ympäri vuorotellen kylmää ja kuumaa Helsinkiä. Katupöly lempii kenkiämme, istahdamme puistoon. Kaupungin ylle on laskeutunut loma-ajan eksotiikka, vaikka vain sitten tämän yhden päivän ajaksi. Tytöt potkivat palloa, nuoret piukeat miehet vaeltelevat hihattomissa paidoissaan; kesän oras. Keskustelemme torjutuksi tulemisesta, muistelemme niitä vaivalloisia hetkiä, kun jokin jäinen on noussut esiin maan sisältä, kieltäytynyt koskettamasta paljastuneen ihon orvaskettä. Niihin hetkiin liittyy voimakas häpeän tunne, ällistys siitä tylyydestä, jolla avoimuus toisinaan otetaan vastaan. Kuinka on mahdollista, että on lukenut tuon toisen ihmisen aivan väärin? Miksei hän syleile tietoista ponnistustani avata jotakin, heittäytyä, olla kerrankin rohkea? Tuossa aivan silmieni edessä hän sulkeutuu ja sitten minäkin sulkeudun, nieleksin tahmaista nolouttani, vetäydyn korvat luimussa pois. Yritän rauhoittua, hengittää, kertoa itselleni, että näin voi käydä. Ei tarvitse hävetä; hän on vain tehnyt toisenlaisen valinnan kuin minä. Silti häpeä tuntuu sydänaineessa asti. Sen ylitse on käytävä metodisesti, harjoituksenomaisesti.

Toisinaan minusta tuntuu siltä, että ihmiset ovat sietämättömän arkoja ja pelokkaita. Olen sellainen usein itsekin, mutta toisaalta olen myös yhdistelmä ujoutta ja suorasukaisuutta. Jotkut kokevat sen puoleensavetäväksi, toiset kavahtavat sitä. Äitini mielestä minun olisi hyvä olla varovaisempi ja suhtautua ihmisiin epäluuloisemmin, vähemmän luottavaisesti. Se tuntuu hassulta, koska olen monella tavoin varautuneisuuden perikuva. Varautuneisuuden vierellä käy kuitenkin myös jokin muu, kenties joku toinen, joka haluaa heittäytyä alttiiksi vaaroille ja kosketuksille. Se haluaa paljastaa itsestään kaiken, riisuutua, maalata epävarmuutensa, halunsa ja tarvitsevuutensa akryyliväreillä. Ehkä äitini näkee minussa tuon tuntemattoman kaksoisolentoni ja pelkää, että se saattaa minut vaikeuksiin. Mutta kaksoisolento ei ole enää vieras. Se on minusta tehty, kylkiluistani rakennettu. "Not all doubles are bad news", todetaan kirjassa, jota parhaillaan luen. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin altistaa itsensä uudelleen ja uudelleen, pyrkiä kömpelösti ja vaivalloisesti kohti metamorfoosia.

Olen lukenut viime aikoina paljon kirjallisuutta, jossa käsitellään torjutuksi tulemisen kokemusta. Houellebecqin Halujen taistelukentässä (1994) epäonninen Tisserand ei saa koskaan naista. Sitten on myös lihava tyttö, Brigitte Bardot, jota kukaan ei halua. Ihmiset kurottautuvat toisiaan kohti, mutta ei ole ketään, joka haluaisi koskettaa näitä ihoja. Kreetta Onkelin romaanissa Beige — Eroottinen kesä Helsingissä (2005) on jotakin hyvin surullista ja tunnistettavaa. En lue teosta tragikomediana, kuten jotkut. Sen sijaan näen Vapussa tytön, joka minusta olisi voinut tulla. Pelko, halu, mukautuvuus, klaustrofobinen näkymättömyyden tunne. Ja silti kaiken alla kokemus ruumiista, joka on kaikin tavoin sopimaton ja liian näkyvä: "Olin unohtanut vartaloni. Muistin sen taas. Ristin kädet rinnuksille ja kävelin kumarassa saliin. Vartalo oli mahdoton unohtaa, koska se herätti keskustelua. Minun vartaloni. Ei muiden." Lopulta Vappu katoaa ja sulautuu. Hänet nielaistaan ammottavaan, beigeen hirviönsuuhun, joka on hänen omansa.

Mutta Sinebrychoffin puistossa minä ja ystäväni emme katoa. Näemme toisemme, tunnistamme toisemme. Iltapäivän syli, turvallinen läheisyys. Tähyilemme kerrostalojen katoille, nauramme homon näköiselle koiralle. On niin hyvä, että itkettää.