Olen metsästäjän tytär.
Kaikki suvun miehet jahtasivat hirviä ja jäniksiä ja sorsia pienestä pitäen, aivan kuten isänikin. Muistan yhä, miltä mestsästysmajan hirvenruhot haisivat, kun olin pieni. Tuijotin riippuvia, elottomia sarvipäitä lumoutuneena; aistien tuoreen veren löyhkän. Jossakin vaiheessa hirvi muuttui pakastepusseihin survotuksi lihaksi, josta äiti valmisti lihapullia. Syystalvella remuttiin hirvipeijaisissa, joissa vaari oli kännissä ja mummo hapan uuvuttavan leipomisrallin ja mesoavan miehensä vuoksi. Minä jahtasin kellohameessani poikia ja hihittelin serkkuni kanssa vessassa, kun kuulimme hienojen naisten piereksivän ovien takana. Olimme joutuneet outoon, mutta puoleensavetävään aikuisten maailmaan. Meidän suvussamme aseet ja metsäneläimet kuuluivat miehille, enkä minä päässyt koskaan käsiksi kumpaankaan. En edes ajatellut, että se olisi mahdollista. Toisinaan isä lupasi opettaa minut ampumaan, mutta niin ei lopulta koskaan käynyt. Aseet olivat kummallisia, kiehtovia ja pelottavia kapistuksia, jotka lepäsivät mummolan lukittavassa, metallisessa kaapissa. Niillä otettiin henki myös halvaantuneesta koirasta ja minun kissastani.
Ja nyt olen ensimmäistä kertaa elämässäni ampumaradalla (juuri siellä, missä tapahtui pahoja asioita) uhmaten itsesuojeluvaistoani ja pelkoani räjähtäviä kuolemankoneita kohtaan. Ja silti olen lapsenomaisen innostunut ja toivon, että olisin puhdas luonnonlahjakkuus. Haluan päihittää viereisten ratojen ensikertalaiset, nuo irlantilaiset pölkkypäät! Lahjakkuuteni tuntuu kuitenkin uinuvan syvässä talvihorroksessa. Sitä mieltä ovat ainakin käteni, jotka värisevät, kuten neitsyen kätöset ainakin. Pienoispistooli laukeaa sulavassa käsittelyssäni kuin unelma, mutta huomaan kuitenkin, etten olekaan kyennyt viemään nautintoa aivan viimeiseen maaliin saakka. Kaiken lisäksi minussa on kirous: joudun käymään läpi pikasuhteen ainakin kolmen eri aseen kanssa, koska ne menevät jatkuvasti jumiin. Poltergeistini saa kouluttajankin huudahtamaan epäuskoisena ja epäilemään, että olen tehnyt edellisessä elämässäni ilkitöitä, joista minua nyt rangaistaan. Lopuksi saan käteeni ysimillisen, jonka potkaisu saa hengitykseni katkeamaan hetkeksi.
Ampumisen aiheuttaman adrenaliinivyöryn ja euforian ohella tunnen epämääräistä syyllisyyttä siitä, että olen tarttunut aseeseen.
Kaikki suvun miehet jahtasivat hirviä ja jäniksiä ja sorsia pienestä pitäen, aivan kuten isänikin. Muistan yhä, miltä mestsästysmajan hirvenruhot haisivat, kun olin pieni. Tuijotin riippuvia, elottomia sarvipäitä lumoutuneena; aistien tuoreen veren löyhkän. Jossakin vaiheessa hirvi muuttui pakastepusseihin survotuksi lihaksi, josta äiti valmisti lihapullia. Syystalvella remuttiin hirvipeijaisissa, joissa vaari oli kännissä ja mummo hapan uuvuttavan leipomisrallin ja mesoavan miehensä vuoksi. Minä jahtasin kellohameessani poikia ja hihittelin serkkuni kanssa vessassa, kun kuulimme hienojen naisten piereksivän ovien takana. Olimme joutuneet outoon, mutta puoleensavetävään aikuisten maailmaan. Meidän suvussamme aseet ja metsäneläimet kuuluivat miehille, enkä minä päässyt koskaan käsiksi kumpaankaan. En edes ajatellut, että se olisi mahdollista. Toisinaan isä lupasi opettaa minut ampumaan, mutta niin ei lopulta koskaan käynyt. Aseet olivat kummallisia, kiehtovia ja pelottavia kapistuksia, jotka lepäsivät mummolan lukittavassa, metallisessa kaapissa. Niillä otettiin henki myös halvaantuneesta koirasta ja minun kissastani.
Ja nyt olen ensimmäistä kertaa elämässäni ampumaradalla (juuri siellä, missä tapahtui pahoja asioita) uhmaten itsesuojeluvaistoani ja pelkoani räjähtäviä kuolemankoneita kohtaan. Ja silti olen lapsenomaisen innostunut ja toivon, että olisin puhdas luonnonlahjakkuus. Haluan päihittää viereisten ratojen ensikertalaiset, nuo irlantilaiset pölkkypäät! Lahjakkuuteni tuntuu kuitenkin uinuvan syvässä talvihorroksessa. Sitä mieltä ovat ainakin käteni, jotka värisevät, kuten neitsyen kätöset ainakin. Pienoispistooli laukeaa sulavassa käsittelyssäni kuin unelma, mutta huomaan kuitenkin, etten olekaan kyennyt viemään nautintoa aivan viimeiseen maaliin saakka. Kaiken lisäksi minussa on kirous: joudun käymään läpi pikasuhteen ainakin kolmen eri aseen kanssa, koska ne menevät jatkuvasti jumiin. Poltergeistini saa kouluttajankin huudahtamaan epäuskoisena ja epäilemään, että olen tehnyt edellisessä elämässäni ilkitöitä, joista minua nyt rangaistaan. Lopuksi saan käteeni ysimillisen, jonka potkaisu saa hengitykseni katkeamaan hetkeksi.
Ampumisen aiheuttaman adrenaliinivyöryn ja euforian ohella tunnen epämääräistä syyllisyyttä siitä, että olen tarttunut aseeseen.
10 kommenttia:
ase on niin selvää valtaa. olen monesti miettinyt miltä tuntuisi kävellä kadulla ase taskussa, ja tietää että aseen takia olisi muita *voimakkaampi*
ja samoin ase itsesuojelutarkoituksessa: esim. Kaisaniemen puistossa illalla.
Kuule, mulla on samantapainen menneisyys ja ehkäpä sieltä peritty ja tiedostetun nolo kiinnostus ampumista kohtaan. Haaveilen useasti käsiaseella tai metsästyskiväärillä ampumisesta. Sietääkin miettiä, mikä siinä niin kiehtoo. Ja aina kun mietin, syntyy sisälleni jo mainitsemani häpeä: kysymys on vallasta ja voimasta. Mikä muu siinä muka loppujen lopuksi kiehtoisi? Oikeasti?
Niin. Olen jo itse asiassa melkeinpä päättänyt lähteä joskus uudestaankin radalle. Minua kiinnostaa lähinnä tarkkuusammunta, mutta totta kai mukana on varmasti myös mainitsemianne seikkoja vallasta ja voimakkuuden tunteesta. Ja minuakin hävettää menneisyydestäni huolimatta. En kyllä haluaisi omistaa asetta. Silti mietityttää, onko tämä nyt aivan oikein ja eettistä.
Tuo laji on kyllä varsin hämmentävä. Kaipa se viehätys perustuu jonkinlaiseen valtaan, jota saa käsissään pidellä.
Toisaalta itse vertaisin ampumista lähinnä joogaan; ampumaradalla käynti kun vaatii lähinnä keskittymiskykyä ja hieman kehonkin hallintaa. Voisin kuvitella, että adrenaliininarkit saisivat (tai saavat) siitä jonkin verran irti, mutta ehkä annos pienenee kerta kerralta.
Itse en osaa tuntea häpeää ampumisesta. Minusta aseet ovat parhaimmillaan todella kauniita esineitä, ja isonkin aseen laukaiseminen saattaa tuntua niin paljon pehmeältä sametilta kuin kädessä tapahtuva pienimuotoinen räjähdys nyt ikinä voi sellaiselta tuntua.
Radalla käynti kyllä tyhjensi pään todella tehokkaasti enkä ajatellut hetkeäkään mitään muuta! Jännäkakat housussa ja pistooli tärisevässä kädessä ei voinut keskittyä mihinkään muuhun kuin siihen, mitä on tekemässä.
Kiinnostava ja ajattelemisen arvoinen vertaus, siis. (Tunnen kyllä muutaman hc-joogaajan, jotka varmasti nirhaisivat sinut tuosta hyvästä.)
Juu, tuo joogavertaus oli kyllä kaikessa positiivisessa kummallisuudessaan todella hyvä. Ei siinä ase kädessä "heiluessa" sovikaan paljon mitään marjanpoimintaa miettiä, koska kyseessä ei ole todellakaan marjanpoiminta. Suurin osa aseista - käsiaseista kaikki - ovat tehty ihmisen tappamista varten, joten tuliluikkua on pakko kunnioittaa syvällä nöyryydellä. Sillä kun tosiaan voi tappaa toisen. Tuon ajatuksen sisäistää todella voimallisesti pidellessä käsissään vekotinta, jonka liipaisinta vetämällä ja piippua väärään suuntaan osoittamalla saattaa saada aikaiseksi jotakin hirvittävää ja peruuttamatonta.
Btw, tarkkuusammunta kiinnostaa purrrrinaakin.
foxy,
juuri tuon takia tässä maassa aseistautuneena kulkeminen on kielletty. Pyssy nousee nuppiin herkästi.
Koko konkkaronkka,
joogavertaus ei minustakaan ole huono, tosin sillä varauksella että en ole joogannut. Keskittymisestähän siinä hommassa kyse on.
Samalla radalla olen käynyt kerran vetämässä kokopäivän sessiot ja päihittänyt kaikki kahden joukkueen ihmiset ensikertalaisen tuurilla kisoissa. Desert eaglella ampuminen oli ikimuistoinen kokemus, ja tietty kaikki kymppiin, kun ei mitään tajunnut, ampui vaan. Monesti ollaan puhuttu, että lähdettäisiin uudestaan ja jollain hyvällä porukalla ampumaan, mutta vielä ei ole natsannut...
hieno laji se silti on.
-minh-
Joo, mitä enemmän tuliluikkuja liikenteessä, sitä suurempi riski tarttua niihin.
Oletko sä Junakohtaus harrastanut kauankin ampumista?
Minh: Noin minunkin olisi pitänyt pärjätä radalla, kele! Mutta olinkin ihan keskinkertainen! Sellainen ei vetele!
Siren,
vaihtelevalla intensiteetillä lue suurimman osan aikaa ei ollenkaan noin 15 vuoden ajan. Mistään kovin vakavasta harrastamisesta ei voi minun kohdallani puhua, mutta pidän hommasta kyllä kovasti.
Lähetä kommentti