Keskinkertaiset tyttöhumanistit istuvat ringissä ja tuijottavat tyttöhumanistikenkiään, jotka ovat vähän erikoisia, niin kuin humanistien kengät ovat. Tyttöhumanistit ovat ihan hiljaa, kunnes ne sanovat "ihan kiva" tai "hyvää kieltä" ja sitten "ei mulla oo nyt mitään sanottavaa". "Mä en tiedä tästä mitään." Minua ne kehuvat asiantuntevaksi, tyttöhumanistit. Vähän niin kuin silloin, kun olin nuorempi ja ammatiltani tyttöjen äänitorvi, hikari, mutta sittenkin kelvollinen puhumaan. Seminaarihuoneessa on kuuma, ja me kaikki hymistelemme niin, ettei kenellekään jää epäselväksi, että me olemme suuria tutkimuksentekijöitä, me tyttöhumanistit. Pilkuttamisesta voi narista, mutta asiasisältöön ei ole soveliasta puuttua. Se on varattu miehille, jotka loistavat ryhmässämme kuin sivistyksen soihdut. Kun valmistumme, ei liene epäselvää, keille laitoksen tutkijapaikat on lopulta varattu.Luin Anna Rotkirchin blogia ja tunsin piston rinnassani:
UPJ-keväästä 05 minulla on kaksi vahvaa muistikuvaa. Toinen on laadullisten menetelmien kurssista, joissa opiskelijat tuijottavat alas pulpetteihin, jotta eivät vain joutuisi vastaamaan kysymyksiini. Lopuksi menetin malttini: ”Yliopisto, toisin kun peruskoulu, on vapaaehtoista, ja jollei lukeminen, pohtiminen ja keskustelu kiinnosta, aikaansa kannattaisi viettää muualla!” Tämän jälkeen opiskelijat tuijottivat vielä päättäväisemmin seinään.Been there, done that.
Päästessäni sisään yliopistoon olen niin innostunut ja ylpeä laadukkaista akateemisista aivoistani, että olen haljeta. Kun uutuudenviehätys lopulta katoaa (ja se katoaa nopeasti), näen ympärilläni vain pätemisen tarvetta ja kaikkea muuta ahdistavaa, ja olen täydellisen kyvytön tutustumaan keneenkään (paitsi tietenkin Myräkkään, josta on tuleva läheistäkin läheisempi ystävä). Lopulta unohdan jotakin, mitä en ole koskaan aikaisemmin itsessäni kyseenalaistanut: unohdan, että minulla on ajatuksia. Pian huomaan, että välttelemisestä tulee toinen luontoni. On yllättävän helppoa huuhtoutua vesiväriksi, häivyttää itsensä niin, ettei lopulta näe edes omia rajojaan. Poljen itseäni maahan kipeillä koroilla ja asetan itseni alastomana tarjottimelle, kunnes ruumiini katoaa yhä kauemmas minusta. En tunne enää itseäni, mutta niitän suosiota kaikkialla, missä kuljen. Ystäväni on huolissaan minusta, mutta minä en halua kuunnella häntä. Putoan lasin läpi yhä uudelleen ja uudelleen: katsokaa, kuinka minusta on tullut paha tyttö! Olen lähdössä viikonlopuksi Turkuun ystäväni luokse, mutta aamulla tulee ensimmäinen horkka. Itken ja vapisen, mutta saan lopulta pakotettua itseni junaan. Kun palaan sunnuntai-iltana kotiin, saan elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen kello kymmenen illalla. Olen varma, että kuolen. Ajattelen äitiä ja sitä, kuinka minut löydetään kuolleena asunnostani. Soitan ystävälleni, joka puhuu kanssani koko matkan puhelimessa, kun menen yöpäivystykseen. Ihmiset tuijottavat minua aulassa, kun itken ja tärisen ja soperran. Onko mulla paniikkikohtaus vai kuolenko mä. Ystävällinen hoitaja puhuu minulle rauhoittavasti, kun hengitän paperipussiin. Kasvoni ovat puutuneet kauttaaltaan, ja sormia pistelee. Ystävä hakee minut kotiin ja nukkuu vieressäni koko yön.
Minä olen juuri sellainen Rotkirchin eksynyt, romahtanut opiskelija, josta hän kirjoittaa heittäessään jäähyväisiä yliopistolle. Epämotivoitunut opiskelija, joka tuijottaa seinää, kun pitäisi keskustella. Opiskelija, joka ymmärtää neljännen opiskeluvuotensa keväänä, ettei opiskele oppiakseen vaan saadakseen hyviä suorituksia. Olen ymmärtänyt, että minun opiskelustani puuttuu ilo ja letkeys. Minä valitan ja lusmuilen ja teen kaikkeni, ettei minun tarvitsisi laittaa itseäni likoon. Ymmärrän nyt ensi kertaa eläessäni, että monet valintani ovat perustuneet silkkaan miellyttämisenhaluun. Kyseenalaistan ensi kertaa tämän kaiken mielekkyyden. Miksi minä opiskelen? Kenen vuoksi? Ketä varten? Kun matkasin muutama vuosi sitten pääaineeni pääsykokeisiin vieraaseen kaupunkiin, keskustelin junassa pitkään lievästi päihtyneen miehen kanssa, joka oli nelissäkymmenissä ja jo katkeroitunut elämäänsä, joka ei ollutkaan johtanut teatterilavoille tai mihinkään, mitä hän olisi halunnut. Hän sanoi minulle, että minä en ole tosissani. Vaihdoin junaa, nukuin ystäväni luona ja aamulla suoritin pääsykokeen, niin kuin vain suorittaja osaa. Mies junassa oli oikeassa.
Minun ei tarvitse vielä tietää, mitä haluan tehdä. Minun ei tarvitse olla täydellinen. Minun ei tarvitse miellyttää. Itsetutkiskeluni on paljastanut minusta puolia, joista en pidä. Tänä keväänä olen kuitenkin löytänyt itsestäni sen tiedonhalun ja luovuuden, joka on aina lymyillyt minussa. On minun valintani, haluanko pitää itseäni yhä lieassa. Vaikka kaikkeen ei voi vaikuttaa silkalla asenteella, kuten jotkut väittävät, tämän ei kuitenkaan tarvitse olla tällaista. Minä voin vaikuttaa itse siihen, kuinka kauan olen vihainen ja katkera. On myös mahdollista antaa anteeksi niille, jotka ovat loukanneet minua. On mahdollista olla lempeämpi itselleen, kuten olen jo huomannut. Näiden pienien satorien myötä olen ymmärtänyt, että F41.9 ei ole minun viholliseni. Se purkautui minusta esiin silloin, kun olin luisumassa kauas itsestäni: "saan sairastaa itseni terveeksi".
Lopuksi vielä se häiritsevä huomio, joka kirvoitti minusta tämän tekstin johdannon: istumme seminaariryhmässämme kuin peruskoulussa. Tytöt katsovat vierestä, kun pojat tekevät. Miksi?
16 kommenttia:
Olen itse huomannut aivan saman. Seminaarissa minä olen suuna päänä, ja ne fiksut likat ovat hiljaa. Sitten tulee sellainen olo, että helvettiäkö minä tässä selitän, pitäisköhän sitä vain pitää turpansa tukossa niin kuin muutkin ettei paljasta tyhmyyttän.
Ja oireyhtymä, se on niin tuttu ettei itkukaan auta.
Uskon että Lupus celestialis on tuossa totuuden jäljillä. Pitää vältellä tyhmyytensä paljastamista. Vaikka paljastaisi viisautensa/älynsä tuhat kertaa, kaikki ratkeaa sillä hetkellä, kun suu aukeaa väärässä kohdassa ja tyhmyys paljastuu.
Ehkä sitä tyttönä ja naisena kyseenalaistaa enemmän omaa oikeutustaan olla siellä viisaiden joukossa, tai pelkää että muut kyseenalaistavat. Että ei voi oikein olla siellä omana itsenään, vaan pitää esittää olevansa aavistuksen hienompi versio itsestään.
Joo. Juuri näin. Keskustelin pitkät pätkät aiheesta erään ystäväni kanssa, ja olimme hyvinkin samoilla linjoilla.
Tunnistan itseni aika hyvin tuosta Allyn kuvauksesta: olin koulussa juuri sellainen fiksu tyttö, joka vastasi jos tiesi, mutta ei koskaan kysynyt mitään, ettei vain vaikuttaisi tyhmältä. Ja jos joskus vastasi väärin, se oli kuin suuri paljastuksen hetki, jossa kaikki siihen astiset suoritukseni romuttuivat.
On jotenkin loputtoman masentavaa, että tämä peruskoulusta tuttu kuvio toistuu myöhemmässä elämässä vielä monta kertaa. Eikä ole tietenkään kyse siitä, että jompikumpi sukupuoli olisi pätevämpi kuin toinen. En keksi ilmiölle muuta selitystä kuin ne roolit, joihin tyttöjä ja poikia kasvatetaan pienestä pitäen.
Itse olen alkanut ottaa osaa luentokeskusteluihin vasta viime aikoina. Kykenen tekemään sen vain pienessä ryhmässä, jossa on ikään kuin "pakko" osallistua. Jännitän jokaista puheenvuoroa ihan helvetisti. Kaikkeen tähän menee kamalasti energiaa, mutta yritän kyllä kaivautua ulos sieltä tyttökolosta.
Ja Lupus, kyllä tuo sinun vaihtoehtosi on parempi kuin minun, kuten varmasti tiedätkin. Itse pelkään tyhmyyteni paljastumista niin paljon, että se on saanut välillä aika surkuhupaisiakin muotoja. Kaikki itseironia ja huumorintaju katoaa, kun on muka oltava niin vitun fiksu.
"Lopulta unohdan jotakin, mitä en ole koskaan aikaisemmin itsessäni kyseenalaistanut: unohdan, että minulla on ajatuksia. Pian huomaan, että välttelemisestä tulee toinen luontoni. On yllättävän helppoa huuhtoutua vesiväriksi, häivyttää itsensä niin, ettei lopulta näe edes omia rajojaan."
Tämä, luulen, on monille tuttu tunne. Voin ainakin itse allekirjoittaa tuon täysin. Tiesitkö muuten, että älyllisillä aloilla naiset tuntevat itsensä kaikkein eniten maahan painetuiksi ja kelpaamattomiksi? Minulle se oli uusi tieto, sain sen epävakaista tunne-elämää ja siihen käytettyä dialektista terapiaa käsittelevästä kirjasta.
Mutta onneksi tuo ei välttämättä jatku ikuisuutta. Ainakin itse vapauduin jotenkin jo graduvaiheessa, ja olen vielä siitä liikkunut lisää sfääriin, jossa tunnistan ajattelevani. Kuten Eufemia on kirjoittanut viisaasti, vasta valmistuttua alkaa oikeastaan kiinnostua omasta aiheestaan.Minulle on käynyt samoin.
Ehkä päämäärät eivät olekaan meille hyväksi? Tai ainakaan, konkreettiset päämäärät.
Niin helposti suorittaa opintoviikkoja ja lukee kirjoja tsekaten, sopivatko ne tukemaan tiettyä teoriaa. Ei niitä silloin oikeastaan lue lainkaan, ei lue, mitä koetetaan viestiä.
Ehkä tuo Rotkirch on ymmärtänyt opettamisen vähän väärin. Sehän on pelkkä perustus. Yliopistossa minusta oppii pohjaa pohtimiselle ja keskustelulle. Ei voida olettaa, että ne osataan sinne tullessa.
Ei voida olettaa, koska niitä saa tehdä vasta siellä.
Ja pakko vielä lisätä: kun tajuat tuon, mitä tajuat, olet kyllä jo voiton puolella. Vie toki aikaa, että se suodattuu käytökseen, mutta tapojen muutokseen nyt menee aikaa, se on vain pakko hyväksyä, ei siinä kannata olla kärsimätön. :)
Mitä tuohon kysymiseen tulee, ainakin minulle peruskoulu opetti hyvin pian, että kysyminen on väärin, tai ainakin, että ne kysymykset, jotka tulevat muusta kuin oppikirjan näkökulmasta, ovat vääriä ja niistä saa vain sapiskaa.
Ei ole ihme, että suu on supussa, kun luennoitsija kysyy, onko jollakulla kysymyksiä. Koska oikeasti tuntuu välillä, että ainoastaan tuossa tilanteessa kaikista maailman tilanteista saa kysyä. Kahdenkeskisissä keskusteluissa kysymykset ymmärretään usein pahantahtoisiksi (ja usein vain siksi, ettei toinen osaa vastata ex tempore ja pelkää siten paljastuvansa tyhmäksi tms.)ja ne saattavat jopa lopettaa ystävyyssuhteita.
Hittolainen, onpa hyvä kirjoitus!
Ihana kirjoitus. Voisin sanoa muutakin, mutta sanon vain tuon edellisen lauseen, koska siinä on joka tapauksessa kaikki mitä oikeasti haluan sanoa.
itseään voi kouluttaa: ensi seminaarissa yksi sana enemmän ulosannettuna kuin viime seminaarissa
voi, minullekin on metrossa puhunut Kauhea Mies- se sanoi, että minulla on hirveitä odotuspelkoja, jotka tulevat pilaamaan koko elämäni. eikä hän sivumennen sanoen ollut puhunut minulle, katsonut vaan. en luultavasti toivu Kauheasta Miehestä ikinä.
no, en usko, että odotuspelkoni tulevat tuhoamaan koko elämäni, koska odotuspelkojen ympärillä on niin paljon muutakin. mutta siinä hän on oikeassa, että ne pilaavat paljon- tai vähintään aiheuttavat taistelua tilanteissa, joissa ei muuten joutuisi taistelemaan- itsensä kanssa siis, silloin kun olennaista olisi vain olla ko. tilanteessa.
lupa olla idiootti- missä niitä myydään? lupa olla onnistumatta?
mutta aina voi onneksi ratsastaa metsään ja unohtaa, että on koskaan elänyt sivilisaatiossa.
-matk
Itsekin olen tunnistanut, että syystä tai toisesta mimmit pitävät turpansa kiinni, vaikka tiedän, että niillä olisi kyllä sanottavaa.
Sitten ainakin mulle käy niin, että tunnen velvollisuudekseni ruveta auttamaan maikkaa ulos piinallisesta tilanteesta ja avaan suuni, ja kohta ollaan taas siinä, että pojat puhuvat ja tytöt kuuntelevat.
Jos te tyypit tahdotte olla tasa-arvoisia, ruvetkaa olemaan tasa-arvoisia, rkl. Mustakin olis kiva välillä vaan nököttää!
(Tosin rehellisyyden nimissä on todettava, että valtsikan tytöt ovat keskivertoa reippaampia ja saavat suuta auki epäilemättä humanistityttöjä paremmin)
No niin, eipäs nyt dissata taas humanisteja!
Niin ja hyviä kommentteja kaikilla. Olen niin uupu, etten kykene ajattelemaan mitään järkevää. Ehkäpä palaan vielä asiaan, kunhan tokenen.
(Junis vielä: on vaikeaa puskea eroon jostakin opitusta. Pusk, pusk.)
(Veloena, hear hear!)
On, on vaikeaa puskea eroon opitusta.
Nyt sitten jos ajattelet mistä kaikesta suomalaiset miehet kollektiivina ovat puskeneet tasa-arvomielessä eroon viimeisen sanotaanko 30-vuoden aikana, niin ymmärrätkö, miksi olen sitä mieltä, että teidän tissillisten olisi vähitellen aika tehdä sille asialle itsekin jotain?
Eikä pidä käsittää väärin. Äitini on klassisista klassisin 50-luvun tyttö ja tiedän ihan hyvin, mikä taakka siellä mimmien repuissa on raahattavana, mutta siitä huolimatta: jos haluat olla vapaa, ole vapaa.
(Eikä pidä käsittää väärin II: mä tiedän myös, että tässähän sä sitä parhaillaan teet, vapautumista. Tervetuloa maailmaan, tämä on paha paikka eikä kukaan pidä sinusta huolta.)
Brittiläinen debatti- ja seminaarisysteemi kuulostaa julmalta, mutta kiinnostavalta. Esimerkiksi tämänhetkinen seminaarimme on aivan eri maailmasta: meitä kehotetaan keskustelemaan positiivisessa hengessä, käydään läpi positiiviset huomiot ja kehittämisehdotukset. Motivaation puuskassani ja itseni kehittämisen hengessä innostuin seminaaristamme kovasti ja turhauduin, kun vaikuttaa siltä, ettei siellä saa olla tarpeeksi kriittinen. Seminaarin keskustelukulttuuri johtunee hyvin paljon seminaarinvetäjästämme, joka on keskittynyt lähinnä esitelmien ansioihin eikä niinkään niiden kritisoimiseen. Tuntuu siltä, ettei kritiikkiin juuri kannusteta.
Lisäksi minulla on vaikeuksia ottaa ryhmässä oma tilani. Puhun lyhyesti ja ytimekkäästi, vaikka minulla saattaisikin olla enemmän sanottavaa. Jostakin käsittämättömästä syystä ajattelen, että minun mielipiteeni ei ole tarpeeksi arvokas ja kiinnostava, että sitä keskityttäisiin kuuntelemaan. Joillakin miehillä on sen sijaan tapana puhua pitkään, vaikka mitään sisältöä ei olisi. Tämä on yksi tyttöyden ongelmista: en osaa ottaa omaa tilaani.
(Minulla olisi muutakin kommentoitavaa kommenttiisi, mutta nyt on riennettävä toisaalle.)
Oma kokemukseni on matemaattis-luonnontieteelliseltä puolelta, ja nähdäkseni tilanne on hiukan monisyisempi kuin pelkkä sukupuoliasetelma.
Yleensä opetushenkilökunta toivoisi opiskelijoilta enemmän osallistumista opetustilanteessa. Opiskelijoiden keskuudesta tulee nähdäkseni jonkun verran peer pressurea olla hiljaa. (Ajatus, joka tässä on takana, on jokain sen kaltaista kuin että opiskelijat tulevat seminaariin /laskareihin oppimaan, ja kommentoiva opiskelija varastaa muilta opiskelijoilta luentoaikaa sekundatason tiedollaan, tai nostaa itsensä muiden yläpuolelle elvistelemällä osaamisellaan.)
Näin ollen keskimääräiset opiskelijat ovat yleensä hiljaa sukupuolesta riippumatta.
Tällaisessa tilanteessa vaatii jonkun verran rohkeutta (jota myös kusipäisyydeksi kutsutaan) olla äänessä ja mahdollisesti saada kanssaopiskelijoiden paheksunta niskaansa. Tätä rohkeutta löytyy yleensä muutamalta opiskelijalta, jotka yleensä ovat joko muita vanhempia sukupuolesta riippumatta, tai sitten nuoria miehiä.
Kuitenkin pitää huomata, että vaikka valtaosa osallistuvista opiskelijoista on miehiä, ei kuitenkaan päde, että valtaosa miesopiskelijoista olisi osallistuvia. Se suuri massa on yleensä hiljaa sukupuolesta riippumatta.
Tuo on itse asiassa aika hyvä kuvaus myös humanistisen tiedekunnan massaluennoista. Harvat kehtaavat osallistua moisissa tilanteissa, joskin tämä kyllä riippuu myös luennoitsijan taidosta kannustaa opiskelijoita kysymään ja keskustelemaan.
Omassa tiedekunnassamme sukupuoliasetelma vaikuttaa korostuvan, koska suurin osa opiskelijoista on naisia. Nuoret miehet ovat todellakin suhteellisesti enemmän äänessä kuin naiset ainakin omien huomioideni mukaan.
Siren, tavallaan brittisysteemi oli kyllä julma, mutta ei mielestäni kenties aivan samalla tavalla kuin saattaisi ajatella. Julmaa on se, että kritiikin esittäminen vaati yleisen herkkänahkaisuuden vuoksi rituaaliset puitteet ja sen esittäminen oli rajattu ennenkaikkea tietyille rooleille tietyssä tilassa ja tiettyyn aikaan. On mielestäni julmaa, ja vaikutat olevan jossakin suhteessa samaa mieltä, että opiskelija eisaa osakseen kritiikkiä, joka auttaisi hiemaan omaa työtä. Silloin kompastuskivet saattavat odottaa myöhemmässä vaiheessa. Tämä liittyy myös Rotkirchin ja muiden jatko-opiskelijoita ohjanneiden aiheelliseen huoleen tason laskemisesta. Siihen voi vaikuttaa. Tietysti ohjat voi ottaa omiin käsiinsä ja ainakin omaa ympäristöää voi muuttaa. Myös ohjaajalta saadun ajan suhteen.
Lyhyesti tapaan itsekin puhua silloin kun esitän argumenttia. Massaluennoilla kommentoin vasta, jos kenelläkään muulla ei ole sanottavaa ja kiireisimmät ovat puhuneet.
Lähetä kommentti