Päiväkirjamerkintöjä Lontoosta

I

Where taxi drivers never stop talking. Under slate grey Victorian sky. Here you'll find my heart and I. And still we say come back. Come back to Camden, and I'll be good.

Toinen päivä Lontoossa. Tuntuu kummalliselta (ja vähän paljastavalta) kirjoittaa, kun toinen on samassa huoneessa. Hostellimme on räkäinen läävä, jota ei voi suositella kenellekään. Asumme pienessä huoneessa, jossa on oudonvihreä seinä ja pelkkä parivuode. Vuoteessa on vain yksi valtava täkki, mutta viikon aikana siihen sopeudutaan vaivatta. Pesutilat karmivat selkäpiitä ja suihkun katto tippuu homeista visvaa. Aamiaisella huomaan, että rasvatukkainen, indie-elokuvasta karannut clerk katsoo pornoa.

Käymme Tate Modernissa. Sattumusten ja väärinkäsitysten vuoksi emme pääse samaan aikaan Gauguin-näyttelyyn. Minä ajattelen yksin maalauksia ja väenpaljoutta kyntäessäni, kuinka helppoa olisi kadota suureen kaupunkiin, sulautua, tulla hetkeksi aivan nimettömäksi. En ole matkustanut pitkään aikaan ja ajaudun suurkaupunkihurmokseen, jota en osaa kuvailla kuin kulunein sanoin. Suoristan selän ja työnnän rinnat ulos: näin minä osaan olla. Silmäilen vähän miehiä ja otan kohteekseni yhden nörtin näköisen tyypin. Katson häntä suoraan silmiin. Verisuonteni riemukas pauhu vaikenee hetkeksi, kun pysähdyn The Loss of Virginityn äärelle. Teos muistuttaa minua aavemaisesti eräästä tekstisommitelmasta. Alakerrassa ihastun Marcel Dzaman piirroksiin, jotka on luokiteltu "mustaksi huumoriksi". Jokin mustuus on toden totta läsnä koko päivässä. Sataa, tuulee, pimeä laskeutuu aikaisin. Meillä ei ole mitään sanottavaa. Toinen on jossakin kuoressa, ja sitten toisaalta refleksit valmiina reagoimaan kaikkiin liikahduksiini. Itse olen vähän hysteerinen enkä kovin luonteva. Jostakin syystä korostamme tänään toistemme pahimpia puolia. Ajattelen toista ystävää ja haluaisin hänet tavallaan tänne: haluaisin jonkun, joka kutsuu minua pennuksi. Jonkun, johon nojautua. Ja silti kaikki saattaisi olla vapaampaa, jos olisinkin yksin. Suurkaupungin kokeminen vailla tuttua seuraa voisi tehdä hyvää sosiaalisille jännityksilleni.

Yöllä näen unta, jossa Vanha Testamentti on poistettu Raamatusta.

(Tässä kohtaa kirjoittamista on hankala jatkaa, koska ystävällä on hikka ja alamme puhua paskajuttuja.)

II

Käymme aamiaisella Soho Breakfast Clubissa. Otan itsestäni kuvan pirteänkeltaisessa vessassa ja näytän väsyneeltä, räjähtäneeltä ja kireältä. On aika suunnata omille teilleen, ennen kuin hampaani jauhavat ystävän murskaksi. Unohdun pitkäksi aikaa Foylesiin, josta nappaan mukaani Angela Carterin kokoaman satukirjan. Ystävä on huomannut sattumalta lehdestä näyttelyn, johon kävelen rankkasateessa (ilman sateenvarjoa, tietenkin). Taylor Wessing Photographic Portrait Prize -näyttelyn muotokuvissa on paljon tyttöjä. David Chancellorin voitokkaassa kuvassa suuri valkoinen metsästäjätyttö poseeraa surmaamansa antiloopin kanssa. Hän on matkannut aina Alabamasta Etelä-Afrikkaan asti murhanhimoaan tyydyttämään. Pysäyttävä on myös Jeffrey Stockbridgen valokuva Tic Tac and Tootsie, jossa 19-vuotiaat heroiiniaddiktihuorakaksoset tuijottavat katsojaa passiivisesti, vähän uhmakkaastikin.

En ole koskaan aiemmin käynyt Lontoossa, mutta istuessani National Portrait Galleryn kahvilassa aistin, kuinka kaupunki toivottaa minut lepäämään suureen syliinsä. Se saa ruumiinjäseneni rentoutumaan, suorastaan lötkähtämään hervottomiksi. Pidän kaupungin tunnelmasta (josta tosiasiassa pitäisi kirjoittaa monikossa) valtavasti. Brick Lanella ystävä on sir, minä madame. Regents Parkin paksut, telmivät oravat. Clarisse D'Arcimolesin valokuvat Saatchi Galleryssa. Kävelymatka Camdeniin, puistoissa vapaana juoksevat koirat. Toiveikkuus työntää suloiset ruusunpiikkinsä rintani lävitse: "I'll be good."


Marcel Dzama: Untitled (2003)
Jeffrey Stockbridge: Tic Tac and Tootsie (2010)

Erotomechanics, DDR ja naisten kaupunki

Suuremmitta lätinöittä ynnä korulauseitta totean, että H.R. Gigerin näyttely Tampereen taidemuseossa on hieno, mutta pornoa olisi pitänyt olla enemmän. Taiteilijan kiehtova ja runsas erotomekaniikka on hänen töidensä parasta antia. Olisin ollut silkkaa alien-hunajaa, mikäli näyttelyssä olisi ollut esillä useampia Necronomicon-sarjan töitä. Alakerrassa tutustuin transsukupuolisia ja transvestiitteja kuvanneen Elina Relanderin teoksiin. Näyttelyn jälkeen istuimme tovin museota vastapäätä möllöttävässä räkälässä, jossa oli ystävällinen baarimikko ja päiväkänneissä toikkaroiva äijä, joka halusi tarjota seurueellemme valkovenäläisen kolmella pillillä. Myöhemmin illalla tunsin keskustelun tuoksinassa, kuinka jokin pyrkii ulos rintakehästäni. Se on tuo sisääni pesinyt vieras elämänmuoto, ilo, joka syövyttää ja repii kaiken eteensä tulevan vastustamattomasti ja riehakkaasti.



















Seuraavana päivänä kävin pienessä, mutta sympaattisessa ja pieteetillä kootussa DDR-näyttelyssä Werstaalla. Pidin erityisesti valokuvaaja Jens Rötzschin värikylläisistä töistä, joihin hän on ikuistanut DDR:n arkea ja juhlaa. Werstaalla oli esillä myös Haihatus-verkoston töitä, joista esiin nousi etenkin Heikki "Morgan" Hämäläisen kädenjälki kirouskoneineen ja maagisine säänennustuslaitteineen.














Ateneumin uusi Onerva-näyttely iskee viehkeydellään romantillis-nostalgiseen valtimooni. Kaprisiöösit taiteilijattaret, niljakkaat kavaljeerit, estyneet liehakoijat ja 1910-luvun Helsinki — ooh, olen niin intresseerattu! Avajaisissa Anna Kortelainen jutteli telefoonissa L. Onervan kanssa, ja Anna-Mari Kähärä lauloi. Pidin ystävättäreni kanssa mitä onnistuneinta naisistuntoa halki ajan ja paikan, tupakinsavun ja sovinnaisuutta uhmaavien salien. Näyttelyn jälkeen oli vuorossa herkkä ja kalmainen dekadenssi Folks-klubilla. Pääsin sisään ravinteliin maisterisherran käsipuolessa, ja ihana Joose Keskitalo lauloi tytöistä ja kuolemasta: "Loput kolme kirkkomaalle hautasin kaksin käsin, vaan talteen otin rinnat, jalat ja yhdet lempeät kasvot." Kotimatkalla vältin Kalliota, Punavuorta ja Kaisaniemeä, missä yksinäisen naisen ei tule öiseen aikaan eikä muutenkaan liikkuman.

Yona & Liikkuvat pilvet 13.3. @ Korjaamo, In the Blue Sky We and a Bee 14.3. @ Musta Kissa

(Kuva: Arsi Ikäheimo)

Pakkanen kiristyy. Liian lyhyt hame, liian kuraiset saapikkaat.

Löydän oikean oven, mutta olen sisälläkin vähän eksyksissä. Tuolta saapuu ystävä. Ja sitten "soi sävel ajaton ja uus, ja se sulamaan saa tämän routaisen maan, väistyy toivottomuus". Yona orkestereineen on tenhoava ja raikas. Tämän romanssin haluan kantaa syömmeissäin. Unohdan mikseripöydän, kissat ja kaiken. Ihastuttavan elämyksen jälkeen tunnen, kuinka koti kutsuu minua unilaulullaan. Hymyilen ratikkapysäkillä sambaa tanssiville tytöille. Viimeistä yövaunua ei kuitenkaan kuulu, ei näy. Kävellään sitten, ajattelen. Käy jäätävä tuuli ja kiidän läpi kaupungin unissakävelijän jaloin.

(Kuva: Hugo Jouxtel)

On sunnuntai-iltapäivä, mutta Mustassa kissassa on juurikin jotain sellaista, kuin mistä Teologi kirjoittaa. Ujot muusikot mutisevat, tyttö yskähtelee, hermostuneita hymyjä. In the Blue Sky We and a Bee kumpuaa kohtaamisesta pariisilaisella metroasemalla. On huuliharppua, melodicaa ja hassua rumpukonetta. Elisen herkkää ja quirkya ääntä ei voi olla vertaamatta Joanna Newsomiin tai CocoRosien Biancaan ja Sierraan. Mikko lausuu ranskaa niin hiljaa, että ääni pakenee äärimmilleen venyviä korvia. Ikkunalasi huurustuu, rooibos tuoksuu. Harjoituksenomainen tapailu voittaa puolelleen, mutta silti kaksikon haavoittuvuus, hentous ja kömpelyys saavat jonkin minussa kiemurtelemaan. Miksiköhän? Esiintymisen tuskallisuus ja riemu loistavat edessäni tarkkailulle ja perfektionismilleni alttiina.

Tyttö ja krokotiili

Tänään olen pukenut mielessäni ajatuksia kirjoitukseksi. En osaa vielä nauttia yksinolosta. Se kurjistaa kasvoni, saa kulmakarvojen välissä olevat juonteet ankarammiksi. Ahdistuksen merkkejä ilmassa; ylensyöntiä, selkäkipuja, äkillisiä itkuja. Jostakin versoo tämä hirveä alakulo ja kyllästyneisyys, pelko elämättömyydestä. Olen pohtinut kirjoittamisen ja puhumisen välistä suhdetta. Puhut niin eri tavoin kuin kirjoitat, sanoo ystävä, joka puhuu juuri niin kuin kirjoittaa. Ehkä yksinäisyydessä voin löytää uudelleen äänen, joka on taantunut arkisessa läheisyydessä merkityksettömäksi örähtelyksi, melkeinpä patologiseksi melskaamiseksi.

Luulen, että jotkut kuvaavat minua riippumattomaksi ja itsenäiseksi. He ovat väärässä. Tunnen olevani sidottu pelkoihin, ihmisiin, esineisiin, turvan etsimiseen. Ihmetellen kysyn itseltäni, milloin minusta tuli tällainen, yksinäisyyttä pelkäävä. Miksi haluan aina antautua jonkun rakastetun armoille? Miksi päätöksiä on niin vaikea tehdä? Viime päivinä on tuntunut siltä, kuin olisin teljennyt itseni johonkin suljettuun tilaan, josta ei ole ulospääsyä. On vain narinaa ja valitusta, myrtynyttä kitinää pelkuruudesta ja tekemättömistä töistä, syyllisyyttä lahjojen hukkaamisesta ja flegmaattisuudesta. Miksi kaikki rakastettuni ovat olleet kontrollifriikkejä? Silmät valosta aristaen astun kadulle ja kävelen ruokakauppaan. Tympääntyneenä ja samaan aikaan säikkynä, kärsimättömänä, miksei tämä olotilani jo muutu, muuttuisit nyt.

Yhtäkkiä Merete Mazzarellan tekstit koskettelevat ja hipaisevat jotakin pehmeää kohtaa minussa. Olen leimannut hänet ennakkoluuloisesti vähän konservatiiviseksi suomenruotsalaiseksi tädiksi, mutta sitten huomaan, että hän kirjoittaa juuri niistä asioista, jotka minua nyt askarruttavat. Muistamisesta, yksinolosta, apeudesta ja alakulosta. Tajuan myös, että haluaisin kirjoittaa esseistiikkaa. Haluaisin kutoa kokonaisuuden, kirjata muistiin kiusallisia, vedenalisia kokemuksia. Haluaisin kuvailla alakoulun oranssinruskeaa vessanovea, jonka alta pilkistävät tyttöjen kintut. Juuri sitä vessanovea, jonka taakse ei koskaan halua ainakaan silloin, kun on välitunti. Tai sitä, kuinka sydän kurkussa odottaa kouluterveydenhoitajan vastaanottoa, mikä on perustettu koulun liikuntasaliin isojen ikkunoiden eteen. Välitunnilla pojat kipuavat juurakkoisen mäen päälle ja viittovat ikkunan takana rivot suut tyytyväisessä virneessä, ahmivat arkoja tissejä lasin takaa.

Tirkistelevien pikkupoikien lisäksi maailma on täynnä itseriittoisia miehiä, jotka monologeeraavat ja luennoivat ja puhuvat puhumasta päästyään. He eivät oikeastaan ole kiinnostuneita keskustelusta vaan siitä, että heillä on kuuliainen ja ihaileva yleisö. Myös illuusio kuuliaisesta yleisöstä riittää. Mistä heidän röyhkeä tilan ottamisen taitonsa on peräisin? Melkein kuin se olisi heidän syntymätodistuksiinsa ja mieskromosomiensa ikiaikaiseen muistiin kirjattu oikeus. Minä puhun, sinä kuuntelet. Samaan aikaan on olemassa kaltaisiani tyttöjä ja naisia, jotka epäröivät puheenvuoron ottamista, kirjoittamaan ryhtymistä ja taiteen tekemistä. Runoillassa maistelen suussani ja runnon hampaillani tuota runoilijamiesten laumaa, joka on vallannut tilan ja määrittelee, mitä kutsutaan hyväksi kirjallisuudeksi. Pohdin, onko heidän laumaansa vaikea päästä ja millä tavoin he suhtautuvat naisiin, jotka kenties muina iltoina nousevat lausumaan runojaan. Voi olla, ettei mitään laumaa ole. Olen kuitenkin aistivinani sellaisen. Käännän selkäni paasaavalle miehelle ja janoan taiteilijanaisten voimaa, kadehdin Mazzarellaa ja Atwoodia ja Liuliaa, kadehdin ketä tahansa joka uskaltaa nousta esiin.

Kirjoitelma väsymyksestä

Vanha toveri lähestyy minua kirjeitse ja kertoo, että hänelle on tehty Diagnoosi. Nyt hän kaipaisi tukea ja turvaa, lohdun sanoja minulta, joka on kokenut omakohtaisesti saman. Menee päivä jos toinenkin, enkä tiedä mitä vastata. Kuluu useampi viikko, mutta en saa kirjoitetuksi mitään. Aluksi pelkään sanovani hänelle jotakin masentavaa, koska syksy on ollut rankka ja olen ollut surullinen ja ahdistunut. Lopulta pelko taittuu kalvavaksi äkeydeksi: en jaksa tukea enkä jaksa auttaa, olen aivan puhki ja kulunut ja loppuunjäystetty. Kaikki virkkeeni ovat silkkaa kieltosanojen kudelmaa. Vastaukseni kaikkeen on ei, ei ja ei. Olen unohtanut, kuinka sanotaan kyllä. ("Ich möchte bei jedem Schritt oder Windstoss 'Jetzt', und... 'Jetzt' und 'Jetzt' sagen können und nicht wie immer 'seit je' und 'in Ewigkeit'.")

Päivät ovat vyöryneet kiihkeästi ja levottomasti eteenpäin, unet ovat käyneet vähiin ja itku istuu taukoamatta olallani. Jos jaksan tämän päivän, jaksan huomisenkin. Jostakin tulee ajatus pakosta ja suoriutumisesta ja peräänantamattomuudesta. Kahdeksasta neljään neljästä yhdeksään kahdeksasta neljään neljästä yhdeksään. Aluksi pohdin, onko minussa jotakin pahasti vialla, kun väsyn niin nopeasti. Laita se leveä perseesi siihen tuolille ja tee niin kuin käsketään, karjuu naapurin kapiainen päässäni.

Lopulta tietysti puhkean itkuun, sellaiseen lohdulliseen itkuun kun vihdoinkin hyväksyy, ettei jaksa enää ja ettei siinä oikeastaan ole mitään pahaa.

Käyn katsomassa Žižekiä ja nauran. Menen pitkästä aikaa Kiasmaan, jossa Pipilotti Ristin naiset ja hedelmät ja pimpit kuvittavat kattoa ja seiniä ja lattiaa ja tilaa siinä välissä. Nauran vähän äidin kanssa Kom-teatterin rivolle hotelliväelle, mutta enimmäkseen en naura ollenkaan vaan seuraan ynseänä ja happamana sovitusta teini-ikäni lempiromaanista, joka on näyttämöllä kovin muodoton ja vaimea ja puskafarssimainen. Hätkähdän, kun lavalla on Niko Saarela, joka on esiintynyt vastikään eroottisessa unessani. Arppeanumissa Marilyn Strathern puhuu elin- ja kudossiirteiden antropologiasta ja biosentimentaalisuudesta ja minä ajattelen, etten ole tehnyt tällaista aikoihin, voi kun tämä tästä, voi kun elämä taas tästä.

My heart strings call

Mikä elokuvakohtaus voisi kuvata minua ja kokemuksiani?
Valitsen epäröimättä tämän.

Jatkakaa toki meemiä!

via DorianK

"Hän nurkan takana meitsiä kyttää: nähdäkseen, ja itseään lypsää..."

Saako aikuinen ihminen masturboida katsellessaan lasten kuvia? Saako lapsista fantasioida eroottisesti? Onko alastoman lapsen vartalon esittämisessä väistämättä jotakin arveluttavaa?

Suuri online-taideyhteisö deviantART on tehnyt kaikessa poikkeavuudessaan ja dekadenttiudessaan virallisen linjauksen, jonka mukaan yhteisön jäsenet eivät saa esittää sivustolla valokuvia alastomista, alaikäisistä lapsista. Jopa vastasyntyneiden sukuelinten näkyminen kuvissa on kiellettyä, kuten myös yli kaksivuotiaiden tyttöjen esiintyminen kuvissa "rinnat" paljaana. Alle kaksivuotiaan lapsen paljaiden pakaroiden näyttämisestä voidaan kuitenkin neuvotella, mikäli penis tai vagina jäävät katseen ulottumattomiin. Lisäksi linjauksessa vaaditaan, etteivät teini-ikäiset yhteisön jäsenet saa tuottaa sivustolle eroottista taidetta. En ole varma, pitääkö kielto sisällään ainoastaan valokuvauksen vai myös esimerkiksi maalaustaiteen, ja millaisista elementeistä "eroottinen" taide lopulta koostuu. Varmaa on kuitenkin se, että esimerkiksi Sally Mannin taide olisi deviantARTissa mustalla listalla. Tehtiinhän Suomessakin tutkintapyyntö hänen viimesyksyisestä näyttelystään "ihmisarvon vastaisena".

DeviantARTin mukaan linjauksen taustalla ovat "lastensuojelulliset kysymykset" ja etenkin eräiden vanhempien huoli siitä, kuka katsoo heidän lastensa kuvia ja millaisella katseella. Kyseessä on siis "- - the very sickening subject of online pedophiles and predators". Vaikka sivuston ylläpitäjät myöntävät, ettei lasten kuvia metsästävien petojen lukumäärä lienekään todellisuudessa niin valtava, kuin mitä mediassa toisinaan myllytetään, on deviantARTin ensisijainen tehtävä kuitenkin tarjota turvallinen yhteisö, joka pyrkii pitämään ei-toivotun aineksen poissa.

En voi olla pohtimatta, millaisesta asenneilmapiiristä ja suhteesta seksuaalisuuteen deviantARTin sensuurivaatimukset kertovat. Mielestäni on ensinnäkin arveluttavaa, että miljoonien käyttäjien vapautta tuottaa taidetta tai vähintäänkin esittää sitä julkisesti rajoitetaan vetoamalla "poikkeaviin", "sairaisiin" yksilöihin, jotka "saattavat" levittää iljettävää petotautiaan silkan katseen voimalla. Tragikoomisinta linjauksessa on kuitenkin tapa, jolla deviantART itse seksualisoi lapsen ruumiin ja tekee siitä jotakin häpeällistä ja likaista: yli kaksivuotiaan lapsen ruumiissa on jotakin kiusoittelevaa ja kutsuvaa, joka on kätkettävä aikuisten halukkailta katseilta. Lastensuojelun sijaan (tai vähintäänkin sen rinnalla) voitaisiin puhua myös aikuisten suojelemisesta. On lisäksi hämmentävää, millä tavoin linjauksessa suhtaudutaan yli kaksivuotiaiden tyttöjen nänneihin.

On kiinnostavaa pohtia, millaisena lapsen seksuaalisuus nähdään konservatiivisessa diskurssissa, jonka mukaan lapsia on suojeltava paitsi alastomuuden ja seksuaalisuuden näkemiseltä, myös aikuisten katseilta. Ajatellaanko lapsia seksuaalisuuden ulkopuolelle jäävinä ruumiittomina olentoina vai haisevatko he päinvastoin niin voimakkaalta aistillisuudelta, että heiltä on varjeltava myös ympäristöä? Lueskelin syksyllä Elina Haavio-Mannilan ja Osmo Kontulan tutkimusta "Matkalla intohimoon: nuoruuden hurma ja kärsimys seksuaalielämäkertojen kuvaamana" (1995), jossa aikuiset ihmiset muistelevat lapsuutensa ja nuoruutensa seksuaalisia kokemuksia. Kertomukset ovat herkullisen lihallisia ja saivat minut muistelemaan omaa lapsuuttani. Muistan unelmoineeni alle kouluikäisenä turkiksiin verhoutuneesta, alastomasta jättiläisnaisesta, jonka ruumiin poimuihin ja kätköihin tein pesän. Haaveilin myös mustaan asuun verhoutuneesta kissanaismaisesta naisesta ja Batman-tyylisestä miehestä, jotka piileksivät musiikkiopiston kellarissa olevissa vessoissa. Fantasiani olivat kiistämättömän aistillisia ja mieltä kiihottavia. Seksuaalisuus ja kiinnostus ruumiiseen olivat läsnä myös oikeissa leikeissä: leikin ystävättäreni kanssa hävyttömiä barbileikkejä, joissa kaikki nussivat kaikkia. Teimme eroottisia kuunnelmia, kärsimme "suklaahimosta" ja pohdimme, onko oikea sana "orgasmi" vai "organismi". (Minä olin väärässä.) Halusimme ja himoitsimme, vaadimme ja kaipasimme. Jo silloin.

Tiedän toki, että on olemassa aikuisia ihmisiä, jotka suostuttelevat ja pakottavat lapsia ja nuoria seksiin tai johonkin muuhun. Sukulaismieheni olisi halunnut kopeloida tissejäni, kun olin yhdeksän. Ryyppyremmiin kuuluneet miehet jahtasivat sukulaisnaiseni "pientä lintua", kun hänen isänsä oli sammunut. Tuttavaani käytettiin seksuaalisesti hyväksi, kun hän oli lapsi. Näitä kertomuksia voisi jatkaa loputtomiin, mutta kuinka on seksuaalisten kuvastojen laita? Vahingoittavatko perhealbumien ja taiteen kuvastot vai pitäisikö huomio kiinnittää sittenkin yksilöihin, jotka vahingoittavat?

Lukekaa tämä erinomainen kirjoitus aiheesta.

(Sally Mann: Emmet, Jessie, Virginia 1989)

Kutkuttavia asioita

1. Nan Goldin















(Nan Goldin: Heart-shaped Bruise, 1980)

Nan Goldinin valokuvat lumosivat sekä minut että toverittareni, kun kävimme katsomassa Kiasmassa hänen näyttelyään. Intiimit teokset maalautuivat tajuntaani sellaisella voimalla, etten enää kyennyt ja halunnut jatkaa matkaani Sinebrychoffin taidemuseon Peru-näyttelyyn. Pidin etenkin The Ballad of Sexual Dependency -sarjan kuvista, joihin myös Heart-shaped Bruise kuuluu. Teossarjassa on voimakkaasti läsnä rakkauden, kiiman ja väkivallan löyhkä. Goldin kuvaa myös huumeiden käyttöä ja aidsia, joka alkoi niittää hänen ystäväpiiriään 1980-luvun loppupuolella. Näyttelyssä kannattaa katsoa myös Goldinin videoinstallaatio Sisters, Saints & Sybils, joka on paitsi sisaren itsemurhan aiheuttamien traumaattisten kokemusten purkamista, myös feministinen kannanotto niiden kapinoivien naisten puolesta, joilta on riistetty vapaus omaan ruumiiseensa ja koskemattomuuteensa. Keskustelin ennen näyttelyä erään työtoverin kanssa, joka kritisoi Goldinin tapaa tehdä lähipiiristään ja henkilökohtaisista kokemuksistaan taidetta. Itse olen täysin päinvastaista mieltä: onko mielekästä jakaa taidetta ja taiteen tekemistä "yksityiseen" ja "julkiseen"? Millä tavoin "henkilökohtaista kokemusta" voi mitata?

2. Ysäritekno



Olen tavallaan järkyttynyt ja toisaalta kihisevän riemuissani siitä, että olen löytänyt uudelleen eurodancen, tuttavallisemmin ysäriteknon. Genren sisällä on tietenkin suollettu kammottavaa sontaa, mutta myös mitä mainioimpia tanssibiittejä ja yksinkertaisesti erinomaisia biisejä: esimerkiksi Culture Beatin Mr. Vainissa, Cappellan U Got 2 Let The Musicissa, Nightcrawlersien Push The Feeling Onissa ja U96:n Club Bizarressa on uskomatonta vapauden ja raikkauden tuntua. Ohessa U96:n ja Daisy Deen nerokas Love Religion.

3. Neverwinter Nights: A Dance with Rogues

















Varkaiden kilta, biseksuaalisia romansseja, raiskauksia, seksuaalista ahdistelua, prostituutiota ja kuumia drow-haltioita. Pelasin syksyllä hurmoksessa Neverwinter Nights -pelin maailmaan sijoittuvaa loistavaa fanimoduulia A Dance with Rogues, jonka kutkuttavuutta ja nerokkuutta en voi kylliksi korostaa. Peli on jaettu kahteen osaan, joista varsinkin toinen on välillä liiankin taistelupainotteinen. Parhainta pelissä on kuitenkin mainio juoni, joka sai minut toisinaan suorastaan kiihdyksiin ja uppoamaan romanttisiin seikkailufantasioihin.

4. Miesasialiike

Henry Laasasen Naisten seksuaalisen vallan (2008) lisäksi olen lueskellut viimeaikoina Arno Kotron ja Hannu T. Sepposen toimittamaa Mies vailla tasa-arvoa -artikkelikokoelmaa (2007), joka on kirvoittanut kitkeriä kommentteja suunnasta jos toisestakin. Teos on haluttu vaieta kuoliaaksi ja sitä on pidetty paitsi silkkana idiotismina, myös vaarallisena idiotismina. Näkisin kuitenkin, että kirjaan olisi syytä suhtautua asiallisesti ja avoimesti, mikäli todella halutaan käydä dialogia sukupuolten tasa-arvosta. Arno Kotro kirjoittaa hyvin asepalveluksen epätasa-arvoisuudesta, kun taas Miika Lehtonen ja Ralf Sund tuovat esiin tärkeitä puheenvuoroja isyydestä ja huoltajuudesta. Myönnän, että Hannu T. Sepposen artikkeli sukupuolittuneesta väkivallasta herättää minussa aika ajoin jopa defensiivisiä vastalauseita, mutta hänen kirjoituksensa suurin anti on mielestäni vaatimuksessa tehdä laajempaa, puolueetonta tutkimusta naisten ja miesten harjoittamasta väkivallasta. En ole vielä lukenut koko kirjaa, mutta asiallisten artikkeleiden lisäksi siihen mahtuu myös kehnoa, konservatiivista ja outoa argumentointia. Esimerkiksi Heikki Sariolan kirjoitus biologisesta isyydestä hyökkäysten kohteena ansaitsee mielestäni niin paljon kritiikkiä, että voisin kirjoittaa siitä aivan oman bloggauksensa. Timo Karjalaisen "Halpoja ikämiehiä" -artikkeli on puolestaan ajoittain aivan käsittämätön: hän kauhistelee sitä, kuinka paljon rahaa miehet keskimäärin "menettävät" naisille lyhyemmän elinikänsä vuoksi. Vaikka miesten kuukausieläkkeet ovat Karjalaisen mukaan noin kolmanneksen suuremmat kuin naisilla, eläkkeitä maksetaan vähemmän miehille, jotka kuolevat nuorempina: "On siis olemassa vaara, että säännönmukaisesti nuorempana kuolevat ihmiset pakotetaan hyvinvointivaltion nimissä vaivihkaa ja tietämättään rahoittamaan itseään pidempi-ikäisten ihmisten vanhuuden turvaa", kirjoittaa Karjalainen. Miesten lyhyempään eliniänodotteeseen on toki kiinnitettävä huomiota, mutta minua ainakin typerryttävät ne konnotaatiot, joita Karjalaisen väitteet sisältävät.

Mielestäni on kiinnostavaa pohtia, millä tavoin kirjoittajat käsittelevät feminismiä ja naistutkimusta. Vaikuttaa siltä, että osassa teksteistä puhutaan "feminismistä", kun taas toisissa kirjoituksissa eritellään "feminismejä", mikä on analyyttisempi ja uskottavampi tapa lähestyä aihetta kuin edellä mainittu. Ymmärrän toki, ettei kyseessä ole tieteellinen teos, mutta toisinaan soisin kirjoittajien viittaavan tarkemmin siihen, kuka tutkija tai feministi, missä ja milloin on kyseessä. Näin argumentitkin saisivat enemmän lihaa luidensa ympärille eikä pauhattaisi vain siitä, kuinka "feministit" sitä ja tätä ja "nekin" tutkijat tuota.

5. Minä ja oikeistopopulismi

Mieltä lämmittää, kun huomaa olevansa samalla puolella oikeistopopulistien kanssa. Hollantilaisen poliitikon Geerd Wildersin Fitna-elokuvan laukaisemia reaktioita Euroopassa aina YK:ta ja huippupoliitikkoja myöten on ollut tuskastuttavaa seurata. Katsoin elokuvan, kun se oli vielä saatavissa LiveLeak.comissa ja on täysin käsittämätöntä, kuinka elokuvaa on kommentoitu. Sananvapautta ei saisi kuulemma "käyttää väärin". Suosittelen lämpimästi Tulta syöksevän linnun kirjoitusta aiheesta.

New Movements in Fashion

Vaikka Kiasman pohjoismaisen nykytaiteen näyttely Carnegie Art Award (26.10. - 6.1.) ei tarjoaisikaan suurta elämystä, kannattaa se käydä katsomassa ainakin Nathalie Djurbergin voittoisan New Movements in Fashion (2006) -savianimaation vuoksi. Djurbergin feministinen työ penetroituu konttaavan mallinaisen lihaan hilpeällä ja kepeällä voimalla Hans Bergin loistavan musiikin säestämänä.

Pieni maistiainen teoksesta löytyy täältä.

Threads that are golden don't break easily

Haluan leikkiä enkä käydä lyijynraskaaksi.

(Sally Mann: Three Graces)

Suffer Little Children

Kävin tänään Sally Mannin upeassa ja kiehtovassa taidenäyttelyssä Tennispalatsin taidemuseossa. Mannin kuvat herättivät suurta kohua 1990-luvun Yhdysvalloissa, jossa varsinkin konservatiiviset kristityt leimasivat hänen Immediate Family -valokuvasarjansa (1985 - 1994) lapsipornoksi. Mann kuvasi alastomien lastensa ruumiita tavalla, joka tulkittiin hyvin provokatiiviseksi. Näyttelyssä on esillä myös unenomaisen kaunis maisemakuvasarja Deep South (1997). Mannin uusimmassa teossarjassa What Remains (2005) on puolestaan läsnä lahoavan ihmisruumiin estetiikka.

Mannin kuvat herättivät minussa hämmennystä, riemua, ihmetystä ja hermostuneisuutta. Millainen on se katse, jolla tarkastelen näitä kuvia? Mitä minä näen? Mitä viisivuotiaan Jessien asento ja puku viestittävät? Entä Candy Cigarette? Young Venus after School?

(Sally Mann: Immediate Family)

Porno Academy

Pornoakatemia järjesti 18.-19.10. kansainvälisen symposiumin Porno Academy - International Symposium on Pornography, Sexual Representations, Obscenity and Desire. Suomalaisten tutkijoiden lisäksi symposiumissa luennoivat kulttuurikriitikko Laura Kipnis, homopornoa tutkiva Tim Dean, performanssitaiteilija Tim Stüttgen ja sukupuolten sekä seksuaalisuuksien rajoja häivyttävä taiteilija Del LaGrace Volcano.

Symposiumin kiinnostavinta antia olivat paitsi tietyt luennot, myös niiden tiimoilta käydyt keskustelut. Antu Soraisen ansiokas ja kriittinen analyysi suomalaisesta pedofiliadiskurssista kirvoitti yleisöstä kommentteja, jotka havainnollistivat oivallisesti teeman kiihdyttävyyttä ja räjähdysherkkyyttä: jotkut kokivat Soraisen analyyttisen lähestymistavan "kylmäksi" ja "etäiseksi", olihan hänen esityksensä "all facts and figures". Omasta mielestäni hänen luentonsa oli paitsi asiallinen ja kiihkoton analyysi, myös tärkeä ja kiinnostava kontribuutio pedofiliasta ja lastensuojelusta käytävään yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Seminaari oli opettavainen myös erilaisten pornotrendien suhteen. Harri Kalha luennoi yhdysvaltalaisessa homopornossa jalansijaa saaneesta esinahkafetisismistä. Kymmenen vuotta sitten yli kahdeksankymmentä prosenttia valkoisista yhdysvaltaisista miehistä oli ympärileikattuja, ja esinahka onkin saanut monenlaisia merkityksiä aina likaisesta, smegmaisesta (blue cheese) anomaliasta aidon, luonnollisen maskuliinisuuden kiihottavaan symboliin. Esinahan kaipuu on kaupallistettu pornoteollisuudessa elokuviksi kuten Foreskin Frenzy, Foreskin Fiesta ja Foreskin Gump (!). Tim Dean luennoi puolestaan niin sanotusta bareback-pornosta, jossa homomiehet harrastavat suojaamatonta seksiä. Bareback-porno on herättänyt vastustusta homopiireissä, joissa kondomin käyttämistä pornoelokuvissa on pidetty tärkeänä roolimallina HIV:in ja sukupuolitautien leviämisen estämiseksi. Se ei kuitenkaan estä pornoelokuvan korskean orhen vaatimusta: "Another load, Jesse!"

Jenny Kangasvuo käsitteli japanilaista naisille suunnattua yaoi-homopornoa. Livia Hekanahon tutkimuskohde on puolestaan fem dom, jossa hän lähestyy sadomasokismia maskuliinisen masokistisen halun kautta. Luennon visuaalinen anti käsitti muun muassa stilettikorkoisia naisia seisomassa possunpunaisten miestenvatsojen päällä sekä peribrittiläistä elämää farmilla. Keskustelussa nousi esiin hämmentäviä kommentteja maskuliinisesta halusta sadomasokistisen seksin (ainoana?) subjektina ja keskipisteenä. Millainen on sadistinen (nais)subjekti? Onko dominatrix vain masokistisen miehen fantasioiden toteuttaja? Millainen on hänen nautintonsa? Millä tavoin sadistista halua on teoretisoitu? Esittämäni kysymykset ovat tietenkin heteroseksuaalisessa kontekstissa.

Sanna Härmän luento afroamerikkalaisesta rap-pornosta hämmensi varsinkin luentoa seuraavassa keskustelussa tai pikemminkin "keskustelussa", jossa Härmä ei kyennyt vastaamaan kysymyksiin rap-pornon tuotannosta tai siitä, millaiselle yleisölle se on suunnattu tai millainen on sen kuluttajayleisö. Lisäksi Härmä ilmoitti eksplisiittisesti, ettei hän ole kiinnostunut tutkimuksen kohteidensa intentioista ja käsityksistä. Hän väitti esittäneensä luennossaan ainoastaan ehdotuksia rap-pornon katsominen tavoiksi, mutta esitti kuitenkin selväsanaisia tulkintoja esimerkiksi naispuolisten rap-tähtien pukeutumisesta ja liikkeestä "voimauttavina" ja "stereotypioilla leikkivinä". Herää kysymys, mistä Härmä oikeastaan tekee tutkimusta. Millä tavoin hän perustelee tutkimuksensa? Myös Tulta syöksevä lintu jupisee aiheesta kommenttilaatikossaan.

Pornosymposiumin ehdoton kohokohta oli Del LaGrace Volcano, jonka persoona, taide ja poliittinen projekti koskettivat minua syvällä henkilökohtaisella tasolla. Kävin tänään hänen luennollaan Corpus Queer - Bodies of Resistance, joka ansaitsisi kokonaan oman kirjoituksensa. Tilan ottamisen problematiikka oli monella tapaa läsnä hänen puheessaan ja se on jotakin, joka on tällä hetkellä hyvin keskeistä myös omassa elämässäni: kuinka ottaa tilaa ihmissuhteissa, taiteen tekemisessä, sosiaalisessa vuorovaikutuksessa - jopa omassa blogissa! Olen ollut kirjoittamatta monista syistä, joita ehkä käsittelen täällä, tai sitten en. Avaus metodiselle kirjoittamisen harjoittelulle on tässä.

(Del LaGrace Volcano: Hermaphrodite Torso, 1999)

"Oh, ils sont en train de me toucher..."

Nilkutan haavoittuneen jalkani kanssa kauppaan ostamaan suklaata. Makeanhimoni on loistanut oudosti poissaolollaan yllättävän kauan, mutta nyt olen sairaslomalla ja alakuloinen ja jämähtänyt ja tiedän, että matka päihdyttävän Geisha-suklaan luo käy valoakin nopeammin. Jolkotan siis luimistellen ohi terassin, jossa miehet puhuvat pillusta ja saan hillitä itseäni, etten repisi tuttua käärepaperia auki jo hississä. Lohturuoka tunnesyöminen pullaterapia, kaikki tuttuakin tutumpia tyytymättömyyden karkottajia. Muistan salaa syömisen synnillisen nautinnon ja tyhjät karkkipaperit koulurepussa. Paheellisesti hykerrellen ahdan suuni täyteen suklaata ja hedelmäkaramelleja tuntien lopulta suloisen pahoinvoinnin autuuden. Syömiseen liittyi samanlaista häpeää ja nautintoa kuin vesisuihkun paineeseen ja omien käsien salaisiin, pidättyväisiin hipaisuihin. Joskus myöhemmin uusi kaupunki humalluttavine tuoksuineen johdattaa minut yökioskille hankkimaan karamelleja, jotka ovat sweet ja sour. Kuuntelen aamuyöllä bussien raivostuttavaa surinaa ja Dream Brotheria ja työnnän makeisia suuhuni niin, että taju lähtee.

Suklaalevy on jo kadonnut, tartuttanut taivaallisen jälkensä makunystyröihini ja jättänyt jälkeensä kirsikkapuunkuoren. Siemailen väljähtänyttä viiniä ja kaipaan maailmanpyörään. Olen näet ottanut opikseni Virginialta ja asuttanut oman huoneen, jossa soivat Beirutin ja pianon lisäksi myös riemupuiston kiljahdukset. Ilta-aurinko silpoo tummia huonekaluja ja tekee tilaa hikipisaroille. Lähtisin kävelylle, mikäli koipeni sallisi. Alakulo on versonut vatsassani koko päivän, mutta olen kirjoittanut hiljakseen ja tarkastellut Manaran ja Serpierin naisia. Olen imenyt itseeni Druunaa, turpeita huulia ja täydellisen muotoisia takamuksia. Oletteko huomanneet, että Blogistan on täynnä seksikkäiden nuorten naisten blogeja? Ei liene sattumaa, että erästäkin niistä (nyt jo multiin painunutta) kuvittivat Manaran aistillista voihketta kaikuvat maalailut. Tiedättekö, olen joskus tuntenut suurta alemmuudentunnetta ja kateutta näiden sensuellien olentojen vierellä. He eivät ainoastaan katso, heitä katsotaan. Hoikat varret murskaantuvat suklaapalojen alle, kiinteät reidet päällystetään kraaterimassoilla. Loputtomia leivoskestejä lähikonditoriassa, takapuolen peittämistä säkkien alle. Kyllä sinä meille kelpaat, mutta tuolla menolla et kenellekään muulle. Ainaisia saarnoja syömisestä ja lopulta pistokoe laukkuun, joka on muuttunut menehtyneiden karamellipaperien hautausmaaksi. Eikä kukaan muista, kuinka olen seurannut vuosikausia teidän laihdutusrumbianne, mättämisiänne ja fanaattisia urheiluprojektejanne.

Eron jälkeen makeanhimo ja ylensyönti ovat kutistuneet käsiteltäviksi ja monella tapaa vähemmän kaoottisiksi, ymmärrettävämmiksi käyttäytymismalleiksi. Muistanko tämän yhä, kun alan voida huonosti?

Ja hetki sitten minua verrataan Manaran, Bourgeonin ja Comèsin naisiin. Eläimenloikkaus virtaan vaatteitta, alastomana.

(Kuva: Milo Manara)