Tänään olen pukenut mielessäni ajatuksia kirjoitukseksi. En osaa vielä nauttia yksinolosta. Se kurjistaa kasvoni, saa kulmakarvojen välissä olevat juonteet ankarammiksi. Ahdistuksen merkkejä ilmassa; ylensyöntiä, selkäkipuja, äkillisiä itkuja. Jostakin versoo tämä hirveä alakulo ja kyllästyneisyys, pelko elämättömyydestä. Olen pohtinut kirjoittamisen ja puhumisen välistä suhdetta. Puhut niin eri tavoin kuin kirjoitat, sanoo ystävä, joka puhuu juuri niin kuin kirjoittaa. Ehkä yksinäisyydessä voin löytää uudelleen äänen, joka on taantunut arkisessa läheisyydessä merkityksettömäksi örähtelyksi, melkeinpä patologiseksi melskaamiseksi.
Luulen, että jotkut kuvaavat minua riippumattomaksi ja itsenäiseksi. He ovat väärässä. Tunnen olevani sidottu pelkoihin, ihmisiin, esineisiin, turvan etsimiseen. Ihmetellen kysyn itseltäni, milloin minusta tuli tällainen, yksinäisyyttä pelkäävä. Miksi haluan aina antautua jonkun rakastetun armoille? Miksi päätöksiä on niin vaikea tehdä? Viime päivinä on tuntunut siltä, kuin olisin teljennyt itseni johonkin suljettuun tilaan, josta ei ole ulospääsyä. On vain narinaa ja valitusta, myrtynyttä kitinää pelkuruudesta ja tekemättömistä töistä, syyllisyyttä lahjojen hukkaamisesta ja flegmaattisuudesta. Miksi kaikki rakastettuni ovat olleet kontrollifriikkejä? Silmät valosta aristaen astun kadulle ja kävelen ruokakauppaan. Tympääntyneenä ja samaan aikaan säikkynä, kärsimättömänä, miksei tämä olotilani jo muutu, muuttuisit nyt.
Yhtäkkiä
Merete Mazzarellan tekstit koskettelevat ja hipaisevat jotakin pehmeää kohtaa minussa. Olen leimannut hänet ennakkoluuloisesti vähän konservatiiviseksi suomenruotsalaiseksi tädiksi, mutta sitten huomaan, että hän kirjoittaa juuri niistä asioista, jotka minua nyt askarruttavat. Muistamisesta, yksinolosta, apeudesta ja alakulosta. Tajuan myös, että haluaisin kirjoittaa esseistiikkaa. Haluaisin kutoa kokonaisuuden, kirjata muistiin kiusallisia, vedenalisia kokemuksia. Haluaisin kuvailla alakoulun oranssinruskeaa vessanovea, jonka alta pilkistävät tyttöjen kintut. Juuri sitä vessanovea, jonka taakse ei koskaan halua ainakaan silloin, kun on välitunti. Tai sitä, kuinka sydän kurkussa odottaa kouluterveydenhoitajan vastaanottoa, mikä on perustettu koulun liikuntasaliin isojen ikkunoiden eteen. Välitunnilla pojat kipuavat juurakkoisen mäen päälle ja viittovat ikkunan takana rivot suut tyytyväisessä virneessä, ahmivat arkoja tissejä lasin takaa.
Tirkistelevien pikkupoikien lisäksi maailma on täynnä itseriittoisia miehiä, jotka monologeeraavat ja luennoivat ja puhuvat puhumasta päästyään. He eivät oikeastaan ole kiinnostuneita keskustelusta vaan siitä, että heillä on kuuliainen ja ihaileva yleisö. Myös illuusio kuuliaisesta yleisöstä riittää. Mistä heidän röyhkeä tilan ottamisen taitonsa on peräisin? Melkein kuin se olisi heidän syntymätodistuksiinsa ja mieskromosomiensa ikiaikaiseen muistiin kirjattu oikeus. Minä puhun, sinä kuuntelet. Samaan aikaan on olemassa
kaltaisiani tyttöjä ja naisia, jotka epäröivät puheenvuoron ottamista, kirjoittamaan ryhtymistä ja taiteen tekemistä. Runoillassa maistelen suussani ja runnon hampaillani tuota runoilijamiesten laumaa, joka on vallannut tilan ja määrittelee, mitä kutsutaan hyväksi kirjallisuudeksi. Pohdin, onko heidän laumaansa vaikea päästä ja millä tavoin he suhtautuvat naisiin, jotka kenties muina iltoina nousevat lausumaan runojaan. Voi olla, ettei mitään laumaa ole. Olen kuitenkin aistivinani sellaisen. Käännän selkäni paasaavalle miehelle ja janoan taiteilijanaisten voimaa, kadehdin Mazzarellaa ja
Atwoodia ja
Liuliaa, kadehdin ketä tahansa joka uskaltaa nousta esiin.
