tiistai 11. toukokuuta 2010

Nautinnosta, ihosta, hajusta

Juuri se on sinussa hämmästyttävää: sinusta on mukava tuottaa nautintoa. Tarjota ruumistasi kuin miellyttävää esinettä, antaa nautintoa pyyteettömästi. Sitä länsimaalaiset eivät enää osaa. He ovat täysin kadottaneet antamisen halun. Heidän on turha yrittää mitään, he eivät enää pysty kokemaan seksiä luonnollisena. He häpeävät omaa vartaloaan, joka ei vastaa pornoteollisuuden standardeja, siksi he eivät myöskään tunne vetoa toisten vartaloita kohtaan. On mahdoton rakastella ikään kuin piittaamattomasti, omaksumatta ainakin väliaikaisesti tietynlaista riippuvuuden ja heikkouden tilaa. Sentimentaalisella hurmiolla ja seksuaalisella intohimolla on sama alkuperä, molemmat syntyvät osittaisesta itsensä unohtamisesta, sillä alueella on mahdoton toteuttaa itseään menettämättä samalla itseään. Me olemme muuttuneet kylmiksi, rationaalisiksi, äärimmäisen tietoisiksi omasta yksilöllisestä olemisestamme ja oikeuksistamme, haluamme ennen muuta välttää vieraantumista ja riippuvuutta, olemme sairaalloisen kiinnostuneita terveydestä ja hygieniasta. Se ei ole ihanteellinen tila rakastelulle.


Näin lausuu protagonisti Michel Michel Houellebecqin romaanissa Oikeus nautintoon (2001). Ajattelin aluksi, että teos on tympeä ja hivenen vastenmielinen, mutta se paljastuu lopulta hauskaksi, kärjekkääksi ja tarkaksi aikalaisdiagnoosiksi. Houellebecq on nimetty "ranskalaisen kirjallisuuden pahaksi pojaksi", suorastaan Ranskan vihatuimmaksi kirjailijaksi. Pohdin aluksi, riittääkö runkkauksesta, vitusta ja hutsuista puhuminen pahennuksen kylvämiseen, mutta pian ymmärsin, mistä on kyse: teosta voidaan pitää paitsi sovinistisena, myös rasistisena. Teoksen taustalla on lähiöiden Pariisi ja sen etniset konfliktit. Valkoiset ranskalaiset työskentelevät lasipurnukassa kaupungin laitamilla ja välttävät ympäristössä pesivää väkivaltaa. Valkoinen nainen joukkoraiskataan junassa. Nuori arabimies surmaa Michelin isän, koska tällä on ollut suhde miehen siskon kanssa. Islamia kuvataan teoksessa mielettömäksi ja idioottimaiseksi. Afrikkalaiset ja aasialaiset ovat teoksessa lähempänä eläintä kuin ruumiistaan vieraantuneet länsimaalaiset. He osaavat vielä naida, eikä heillä ole muuta myytävää kuin ruumiinsa.


Ja aivan niin: Houllebecqia syytettiin teoksen tiimoilta kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Kaunokirjallisuuteen kohdistuvat sensuurivaateet ovat joka tapauksessa pöyristyttäviä, mutta Houellebecqin kohdalla närkästys on sikälikin huvittavaa, että mielettömyys ja abjekti ovat romaanissa elimellisesti osa länsimaalaisuutta. Länsimaalaisen seksiturismin lisäksi teoksessa on läsnä iljettävän ja kuluttavan työelämän kuvaus, joka vie pois himon ja kiiman. Michel ja hänen rakastettunsa Valérie pakenevat pois kuolevalta mantereelta, kohti nautinnosta ja hedelmällisyydestä raskasta orienttia.

Houellebecqin seksikuvauksissa ei ole mitään kiihottavaa tai viettelevää. Ne ovat suoria ja vaivattomia kuvauksia naimisesta, yksinkertaisia välähdyksiä "rajusta, lähes tainnuttavasta kiihkosta". Muistan etäisesti, kuinka luin joskus nuorempana Kauko Röyhkän romaaneja. Röyhkän konstailettomat naimiskohtaukset hätkähdyttivät minua. Luulen, että pidin niitä karkeina, mutta kiinnostavina. Houellebecqin teoksessa on ripauksia samankaltaisesta vapaudesta. Silti oudoksun Houellebecqin yhtyvien elukoiden kepeyttä ja ongelmattomuutta. He jättävät itsetietoisuuden taakseen, kurottautuvat kohti nautintoa, laukeavat pienimmästäkin ärsykkeestä. Vaikka Michel löytää romaanissa suuren seksuaalisen nautinnon, hän on samanaikaisesti itsekin länsimaisten vartaloihanteiden kyllästämä: hän inhoaa erityisesti läskejä ja vanhoja naisvartaloita ja pohtii, kuinka kuubalaiset miesprostituoidut voivat saada seisokin näiden vastenmielisten hylkeiden kanssa. Silti Michel irvailee prostituutiota vastustaville naisille, jotka kutsuvat länsimaisia seksituristeja möhömahaisiksi äijiksi. Länsiafrikkalaiset naiset tuoksuvat seksiltä, länsimaalaiset naiset eivät. Thaimaalaisilla naisilla on notkea ja lämmin vittu, mutta länsimaalaiset naiset löyhkäävät kuolemalta.

Entä sitten hygienia? Charlotte Rochen Kosteikkoja (2008) osuu suoraan hygieniahysterian ja naisruumiillisuuden tabujen hermoon. Romaanin päähenkilö on nuori Helen Memel, joka makaa sairaalassa leikattuaan vahingossa partaterällä peräpukamaansa suuren haavan. Helen on eräänlainen mikrobimyrsky, joka levittää bakteerejaan, hajujaan ja eritteitään kaikkialle — tarkoituksella. Vaikka teos on ajoittain puiseva luettelomaisessa häirikköydessään, pidän sen rajanylityksistä. Lähes kaikessa kanssakäymisessämme pyrimme peittämään karvat, karkeudet, hajut. Pyrimme kesyttämään ne harhautusten ja kauneudenhoitomekaniikaan avulla, mutta kaiken alla on silti häiritsevä pohjavirtaus, eläimen mahdollisuus. Pidänkin valtavasti siitä aistillisuudesta ja seksuaalisuudesta, joka on läsnä Margaret Atwoodin romaanissa Alias Grace (1996). Lääkäri/psykiatri haistaa naisvangin voimakkaan tuoksun ja tuntee, kuinka hänen kehonsa ojentuu tuota kutsua kohti:

But in the closeness of the sewing room, Simon can smell her as well as look at her. He tries to pay no attention, but her scent is a distracting undercurrent. She smells like smoke; smoke, and laundry soap, and the salt from her skin; and she smells of the skin itself, with its undertone of dampness, fullness, ripeness — what? Ferns and mushrooms; fruits crushed and fermenting. He wonders how often the female prisoners are allowed to bathe. Although her hair is braided and coiled up under her cap, it too gives off an odour of scalp. He is in the presence of a female animal; something fox-like and alert. He senses an answering alertness along his own skin, a sensation as if bristles lifting. Sometimes he feels like as if he's walking on quicksand.

Abelina Galustian: The Veil Series
Lucian Freud: Benefits Supervisor Resting

9 kommenttia:

Tea kirjoitti...

Houellebecqin seksikuvauksissa ei ole mitään kiihottavaa tai viettelevää. Ne ovat suoria ja vaivattomia kuvauksia naimisesta, yksinkertaisia välähdyksiä "rajusta, lähes tainnuttavasta kiihkosta".

Mutta miksi kuvauksen pitäisi olla kiihottavaa tai viettelevää? Jos halu (ja haluaminen, antaminen, saaminen, vastaanottaminen, vuorovaikutus ja koko se muu superegon suppressoima vyyhti) on itsestäänselvyys, niin sitä ei erikseen tarvitse luoda tai yllyttää. Riittää, että havannoi tai toteaa. Lakonenin tyyli tukee siinä mielessä hyvin tuota lainaamaasi pätkään sisältynyttä statementia länsimaalaisten vieraantuneisuudesta omista haluistaan.

Tea kirjoitti...

hah lakonenin! lakoninen! typot pyh aina!

Siren kirjoitti...

En tarkoittanut sitä: musta oli nimenomaan hirveän hauskaa, etteivät ne kuvaukseet olleet vietteleviä tai kiihottavia. Viettelystähän päähenkilö myös kirjoittaa jotenkin tympeänä aktina. Suorat naimiskuvaukset ovat raikkaita, joskin ne alkavat vähän toistaa itseään.

Anonyymi kirjoitti...

Olen itse paljon miettinyt sitä, kuinka kirjallisuudessa eroottinen kieli on niin kulutettu ja leimattu, että se helposti leimaa koko tekstin. Jos kirjoittaa "eroottisesti" eli jollain tapaa aistillisuutta metaforien ja muistuttavuuksien avulla tavoitellen sekä ruumiillisia tuntoja metsästäen menee helposti rajan yli harlekiini-tekstin puolelle. Kuitenkin juuri Houellebecqin lakoninen tyyli on kotimaisessa kirjallisuudessammekin tuttua mieskirjallisuuden puolelta - esimerkkinä vaikkapa Juha Seppälän Hyppynaru. Se siis sopii korkealaatuiseen korkeakirjallisuuteen, ilmeisesti ironian ja etäännyttämisen varjolla. Juha Seppälänkin seksikohtausten toteavuutta muistaakseni juuri raikkauden attribuutilla kiitettiin. Metaforinen, tunteellinen ja maalailevampi - onko se sitten tunkkaista tai pateettista? (Mietin.)

Sitä myöskin mietin, että miksi tunteellisuuden ja konkreettisen ruumiillisten tapahtumien kuvaaminen heti tuntuu ylittävän rajan tyylittömän, kevyen ja hömppägenren puolelle - siis minun omassakin mielessäni? Kuitenkin monetkin klassikot ovat täynnä ihan suorasanaista seksiä.

T. Seksikohtausten kanssa takkuileva kirjailijaTM

myytinmurtaja kirjoitti...

Täytyy kyllä sanoa, että tämän kirjoituksen mulle palautui taas mieleen se, miksi en viime vuosina juuri ole lukenut (mies)kaunokirjallisuutta.

(En itse ole lukenut tätä Houellebecqin teosta, mind you, joten saatan toki haukkua väärää puuta.)

Mutta kuvauksesi perusteella, Siren, mulle tuli se kuva, että tässä kirjassa taitaa olla siistissä paketissa kaikki se hienostelu ja teennäinen rankkuuden tavoittelu, epäeroottisuus ja harmaa masennus ja ikävyys joka minusta leimaa suurta osaa modernista kirjallisuudesta. (Ei toki kaikkea!)

Harmaa, tylsä bimbomies katsoo asiakseen dissata ja huoritella kaikkia muita, mutta ei itse antaudu, alistu kenenkään huoraksi.

Kuinka monta tuhatta kertaa tämä kirja on jo kirjoitettu? Vielä parempi kysymkys: miksi se ylipäänsä piti kirjoittaa? Mitä uutta tai hyvää se tuo mailmaan?

Siren kirjoitti...

Essi, tunnistan tuon eroottisen kielen ongelman. Seksistä on vaikea kirjoittaa lankeamatta kuluneisuuksiin, unohtamatta konnotaatioita johonkin kevyeen, naurettavaan, epäuskottavaan. Seppälää en ole lukenut, mutta en oikeastaan lue Houellebecqin halukuvauksia ironiana. Minulle hänen seksikohtauksensa eivät ole etäännyttäviä, päinvastoin. Pikemminkin tunnistan niissä kouriintuntuvasti halun ja tarpeen. Lisäksi pidän tavasta, jolla teoksen protagonisti herkistyy rakastuessaan. Se vaikuttaa myös teoksen kieleen.

En silti suhtaudu maalailevampaan erotiikkaan tunkkaisena.

Ilmestys odottelee muuten kirjahyllyssäni itseensä tarttumista. Kirjan kieli jäi mieleeni, kun kuulin sinun joskus lukevan teosta ääneen Akateemisessa. Millaista palautetta olet saanut teoksen erotiikasta?

Myytinmurtaja, romaani on monella tavoin varsin kevyt ja hauska. Puhumme ehkä erilaisesta antautumisesta, mutta kyllä, lopulta tämä harmaa, tylsä virkamies myös antautuu. Hän rakastuu, ihmettelee hyvää onneaan ja sitä, miksi tuo ihastuttava, älykäs ja menestynyt nainen haluaa olla hänen kanssaan. Pidän teoksen ilkeästä huumorista (erästä miestä kuvataan mm. "vammaiseksi delfiiniksi"), itseironiasta ja kuivasta, tarkasta havainnoinnista. Se antaa mielestäni myös varsin uskottavan kuvan yhdenlaisesta länsimaisesta seksituristista, jopa seksiturismin dynamiikasta. Teos ei ole missään nimessä epäeroottinen: päinvastoin, sen erotiikka on vapauttavaa ja lihallista, se kertoo täydellisestä himosta ja antautumisesta vuoteessa. Seksikohtaukset eivät olleet (minulle) runkkausmateriaalia vaan pikemminkin samaistumisen kohteita, kaipuuta yksinkertaiseen ihokontaktiin, tainnuttavaan kiihkoon. Jollakin tavoin luovuttanut mies, tämä kaikin tavoin tylsä ja ikävä tyyppi, kokee elämässään onnenhetkiä, todella kohtaa toisen ihmisen - edes hetken aikaa.

Teos lienee osunut vuoden 2001 Ranskassa moniin poliittisiin kipupisteisiin. Minussa se ei kyllä herätä mitään moraalista närkästystä, sen sijaan pidän teosta nautinnollisena luettavana.

Anonyymi kirjoitti...

Mua taas ei yhtään kiinnosta lukea seksikuvauksia tai jotkut kliseet, jotka jättävät tilaa omalle mielikuvitukselle, riittävät.

Olen 3- kymppinen ja sain jo 10 vuotta sitten yliannostuksen seksin katsomisesta/seksistä lukemisesta. Tällaista ei nykyään voi kai edes sanoa ääneen ellei halua tulla leimatuksi estyneeksi, seksikielteiseksi jne. Kyllä mä seksistä tykkään, mutte mieluiten kokijan roolissa. ;)

Siren kirjoitti...

Nuo leimat ovat kyllä tympeitä ja höperöitä! Mä olen sitten varmaan jonkinlainen seksihullu. ;)

Anonyymi kirjoitti...

Hillitöntä, että olet ollut Akateemisen Lukulampussa kuuntelemassa – ja jopa sen vuoksi kiinnostunut Ilmestyksestä. Muistan, miten ontto olo jäi, kun kirjakauppa kumisi tyhjyyttään, eivätkä näkyvillä kirjariveille kumartuneet ihmiset juuri päätään nostaneet. Toisaalta ymmärrän sen suomalaisena ylikohteliaisuutena: lukeminen oli yllättävän intiimiä, ja vaikka en varsinaista eroottista kohtausta valinnutkaan, oli hyvä, että aivan korokkeen edessä ei ollut kaarevaa ihmismuuria.

Olen sanomattoman iloinen, että oma ääneen lukemiseni sai sut tarttumaan kirjaan. No, ainakin suunnittelemaan siihen tarttumista. Lukijapalautteen mukaan täytyy kuitenkin sanoa, että Ilmestys tuntuu ihan aluksi paljon vaikeammalta kuin onkaan. Ei kannata luottaa kritiikkien mainostukseen vaikeudesta, jos pitää runsaasta kielestä, eikä pelästy ruumiillisuutta.

Eräs lukemisessaan lapsirajoitteinen kirjailijakollega (humoristiksikin ylistetty) kommentoi kirjaa näin: ”Miksi kukaan ei ole sanonut, että tämä on näin seksikäs kirja! Olisin lukenut vielä suuremmalla innolla ja aiemmin, jos olisin tiennyt.”

Olen sitä miettinyt, että olisiko seksistä puhumattomuudessa kyse samasta ylivarovaisuudesta kuin Akateemisen lukutilaisuudessa. Kun kirjassa kuvataan lesborakkautta, tuntuiko toimittajista sopimattomalta mainita, että se on myös täynnä seksiä? Sain monilta (heteronaisilta) palautetta, että he ovat kokeneet ”juuri noin” ja että nimenomaan aistillisuuden ja arkisuuden kuvaus oli koskettanut heitä. He tunnistivat itsensä ja kokemusmaailmansa kirjasta. Aistillisuus ehkä on jotakin, joka ylittää sukupuolirajan? Niin minäkin kirjoittaessani ajattelin.

Yllättäen olen saanut jonkin verran palautetta myös melko nuorilta tytöiltä, jotka ovat pitäneet kirjaa koskettavana ja vetävänä (heh, monellakin tapaa). Mietin sitäkin, miksi monissa kritiikeissä kieltä pidettiin kovin haastavana, mutta nuoret (ja kokemattomammat?) lukijani kuitenkin samastuivat siihen ongelmitta.

Toki kelpo osa varsinaisesta kritiikistä piti Ilmestyksen aistivoimaisuutta ylimitoitettuna, ja hyväksyn sen sillä ajatuksella, että he eivät ole minun lukijoitani. He ovat Seppälän lukijoita. Kaikkien ei tarvitse pitää kaikesta, enkä minä voi olla yrittämättä tavoitella juuri sitä minulle merkityksellistä kielessä, kuvailussa sekä henkilöissäni. Seksuaalisuus on niin olennainen osa ihmisyyttä, sen juonteet kulkevat niin monen asian pohjalla, tässä arkisessa aamukahvipöydässäkin, että en vain voi jättää tökkimättä sinne. Niin se vaan menee. Tuli tunkkaista tai ei.

Tietyssä mielessä olen onnekas, että kritiikit jättivät seksuaalisuudet rauhaan, koska – kuten aiemmassa viestissäni sanoin – yleinen asenne tuntuu olevan se, että seksuaalisuudessa on halpuuden leima. Kioskikirjallisuutta. Tarpeita ei saa tyydyttää, pitää vain tarjota älyllistä pureskeltavaa. Mutta minun tavoitteeni on tarjota molempia samaan aikaan.

Yritin menestyksettä löytää kritiikkiä, jossa Ilmestyksestä sanottiin, että "siinä riittää kerroksia ja pureskeltavaa kuin Straussin oopperassa", mutta en löytänyt. Se on vain jäänyt mieleeni, koska Salomehan on Straussin ooppera ja olennainen avain Ilmestyksen ymmärtämiseen.

**

Itse tein viime kesänä Oliviaan esittelyn Houellebecqin esikoisesta Halujen taistelukenttä, ja siitä minulle jäi kyllä varsin tyydyttämätön olo. Mutta siinä ei ollutkaan rakkautta. Eikä rakkautta voi mielestäni kuvata kuvaamatta seksiä. Seksiä voi tietenkin kuvata muutenkin kuin vain kuvailemalla aktia. Itse asiassa, voisi olla parasta, jos ei kuvailisi. En ole vielä kehittynyt kirjoittajana niin pitkälle, että osaisin, myönnettäköön.

Tähän hymiö. :)