perjantai 23. maaliskuuta 2007

We'll see how brave you are

Keskinkertaiset tyttöhumanistit istuvat ringissä ja tuijottavat tyttöhumanistikenkiään, jotka ovat vähän erikoisia, niin kuin humanistien kengät ovat. Tyttöhumanistit ovat ihan hiljaa, kunnes ne sanovat "ihan kiva" tai "hyvää kieltä" ja sitten "ei mulla oo nyt mitään sanottavaa". "Mä en tiedä tästä mitään." Minua ne kehuvat asiantuntevaksi, tyttöhumanistit. Vähän niin kuin silloin, kun olin nuorempi ja ammatiltani tyttöjen äänitorvi, hikari, mutta sittenkin kelvollinen puhumaan. Seminaarihuoneessa on kuuma, ja me kaikki hymistelemme niin, ettei kenellekään jää epäselväksi, että me olemme suuria tutkimuksentekijöitä, me tyttöhumanistit. Pilkuttamisesta voi narista, mutta asiasisältöön ei ole soveliasta puuttua. Se on varattu miehille, jotka loistavat ryhmässämme kuin sivistyksen soihdut. Kun valmistumme, ei liene epäselvää, keille laitoksen tutkijapaikat on lopulta varattu.

Luin Anna Rotkirchin blogia ja tunsin piston rinnassani:

UPJ-keväästä 05 minulla on kaksi vahvaa muistikuvaa. Toinen on laadullisten menetelmien kurssista, joissa opiskelijat tuijottavat alas pulpetteihin, jotta eivät vain joutuisi vastaamaan kysymyksiini. Lopuksi menetin malttini: ”Yliopisto, toisin kun peruskoulu, on vapaaehtoista, ja jollei lukeminen, pohtiminen ja keskustelu kiinnosta, aikaansa kannattaisi viettää muualla!” Tämän jälkeen opiskelijat tuijottivat vielä päättäväisemmin seinään.

Been there, done that.

Päästessäni sisään yliopistoon olen niin innostunut ja ylpeä laadukkaista akateemisista aivoistani, että olen haljeta. Kun uutuudenviehätys lopulta katoaa (ja se katoaa nopeasti), näen ympärilläni vain pätemisen tarvetta ja kaikkea muuta ahdistavaa, ja olen täydellisen kyvytön tutustumaan keneenkään (paitsi tietenkin Myräkkään, josta on tuleva läheistäkin läheisempi ystävä). Lopulta unohdan jotakin, mitä en ole koskaan aikaisemmin itsessäni kyseenalaistanut: unohdan, että minulla on ajatuksia. Pian huomaan, että välttelemisestä tulee toinen luontoni. On yllättävän helppoa huuhtoutua vesiväriksi, häivyttää itsensä niin, ettei lopulta näe edes omia rajojaan. Poljen itseäni maahan kipeillä koroilla ja asetan itseni alastomana tarjottimelle, kunnes ruumiini katoaa yhä kauemmas minusta. En tunne enää itseäni, mutta niitän suosiota kaikkialla, missä kuljen. Ystäväni on huolissaan minusta, mutta minä en halua kuunnella häntä. Putoan lasin läpi yhä uudelleen ja uudelleen: katsokaa, kuinka minusta on tullut paha tyttö! Olen lähdössä viikonlopuksi Turkuun ystäväni luokse, mutta aamulla tulee ensimmäinen horkka. Itken ja vapisen, mutta saan lopulta pakotettua itseni junaan. Kun palaan sunnuntai-iltana kotiin, saan elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen kello kymmenen illalla. Olen varma, että kuolen. Ajattelen äitiä ja sitä, kuinka minut löydetään kuolleena asunnostani. Soitan ystävälleni, joka puhuu kanssani koko matkan puhelimessa, kun menen yöpäivystykseen. Ihmiset tuijottavat minua aulassa, kun itken ja tärisen ja soperran. Onko mulla paniikkikohtaus vai kuolenko mä. Ystävällinen hoitaja puhuu minulle rauhoittavasti, kun hengitän paperipussiin. Kasvoni ovat puutuneet kauttaaltaan, ja sormia pistelee. Ystävä hakee minut kotiin ja nukkuu vieressäni koko yön.

Minä olen juuri sellainen Rotkirchin eksynyt, romahtanut opiskelija, josta hän kirjoittaa heittäessään jäähyväisiä yliopistolle. Epämotivoitunut opiskelija, joka tuijottaa seinää, kun pitäisi keskustella. Opiskelija, joka ymmärtää neljännen opiskeluvuotensa keväänä, ettei opiskele oppiakseen vaan saadakseen hyviä suorituksia. Olen ymmärtänyt, että minun opiskelustani puuttuu ilo ja letkeys. Minä valitan ja lusmuilen ja teen kaikkeni, ettei minun tarvitsisi laittaa itseäni likoon. Ymmärrän nyt ensi kertaa eläessäni, että monet valintani ovat perustuneet silkkaan miellyttämisenhaluun. Kyseenalaistan ensi kertaa tämän kaiken mielekkyyden. Miksi minä opiskelen? Kenen vuoksi? Ketä varten? Kun matkasin muutama vuosi sitten pääaineeni pääsykokeisiin vieraaseen kaupunkiin, keskustelin junassa pitkään lievästi päihtyneen miehen kanssa, joka oli nelissäkymmenissä ja jo katkeroitunut elämäänsä, joka ei ollutkaan johtanut teatterilavoille tai mihinkään, mitä hän olisi halunnut. Hän sanoi minulle, että minä en ole tosissani. Vaihdoin junaa, nukuin ystäväni luona ja aamulla suoritin pääsykokeen, niin kuin vain suorittaja osaa. Mies junassa oli oikeassa.

Minun ei tarvitse vielä tietää, mitä haluan tehdä. Minun ei tarvitse olla täydellinen. Minun ei tarvitse miellyttää. Itsetutkiskeluni on paljastanut minusta puolia, joista en pidä. Tänä keväänä olen kuitenkin löytänyt itsestäni sen tiedonhalun ja luovuuden, joka on aina lymyillyt minussa. On minun valintani, haluanko pitää itseäni yhä lieassa. Vaikka kaikkeen ei voi vaikuttaa silkalla asenteella, kuten jotkut väittävät, tämän ei kuitenkaan tarvitse olla tällaista. Minä voin vaikuttaa itse siihen, kuinka kauan olen vihainen ja katkera. On myös mahdollista antaa anteeksi niille, jotka ovat loukanneet minua. On mahdollista olla lempeämpi itselleen, kuten olen jo huomannut. Näiden pienien satorien myötä olen ymmärtänyt, että F41.9 ei ole minun viholliseni. Se purkautui minusta esiin silloin, kun olin luisumassa kauas itsestäni: "saan sairastaa itseni terveeksi".

Lopuksi vielä se häiritsevä huomio, joka kirvoitti minusta tämän tekstin johdannon: istumme seminaariryhmässämme kuin peruskoulussa. Tytöt katsovat vierestä, kun pojat tekevät. Miksi?

maanantai 19. maaliskuuta 2007

Irtiottoja

Kuinka paljon minussa vielä onkaan sitä pientä tyttöä, joka haluaa kirmata äidin ja isin luokse. Näyttää heille hyvän todistuksen; katsokaa, kuinka kiltti ja pätevä ja hyvä minä olen! Tämä on se sama tyttö, joka suhtautuu kuolemanvakavasti seurapeleihin ja tuntee kohisevan värin kasvoillaan, kun on käveltävä ruokalan lävitse. Katse harhailee pitkin pöytiä ja tuoleja etsien tuttuja kasvoja. Minä olen niin paljas. Pelko runtelee ruumistani, kun kuljen kohti työpaikkaa, jossa toimin järjestelmän kunnollisena raajana. Leimataan ääni, voitte sulkea sen kuoreen. Kuinka paljon voi ihminen pelätä? Jännitys on ollut aina hallinnassa, kunnes vuoden kaksituhattaviisi syyskuussa se purskahtaa ulos verenkierrostani puhtaana kauhuna. Nyt kauhu on kesytetty hampaattomaksi pikku lurjukseksi, kohta jo puolentoista vuoden verran.

Voinko elää koskaan ilman lääkkeitä? Työnnän ensimmäisen pillerin suuhuni ja ajattelen ottavani askeleen, jonka jälkeen ei ole enää paluuta entiseen. Kai sinä lääkitsisit itseäsi, jos sinulla olisi syöpä tai hiv tai kuppa, minä toitotan yhä uudelleen ja uudelleen heille, jotka kohentavat häiriöitään pilvellä ja viinalla. Mutta ei, lääkkeidenkään tie ei ole helppo. Saan todeta sen eräänä talvisena päivänä, kun lääke on yhtäkkiä loppunut ja minua huimaa ja hikoiluttaa. Ajatella! Kärsin vieroitusoireista, minä! Kävelen levottomana lumisessa Töölössä, ja vastaanottohuoneessa pillahdan suureen itkuun. Onneksi on Joanna Newsom Pikku-Myyn äänineen: Enough of this terror! We deserve to know light.

Olen ollut ihan hiljakseen. Hiljaisuudesta on noussut ajatus: minun ei ole pakko enää rypeä tässä kaikessa.

torstai 1. helmikuuta 2007

Ja anna meille meidän epätäydellisyytemme anteeksi

Taina Kinnusen ja Anne Puurosen toimittama artikkelikokoelma Seksuaalinen ruumis - kulttuuritieteelliset lähestymistavat (2006) on viihtynyt jo hyvän aikaa hyppysissäni, siksi kiinnostavia teemoja teoksessa käsitellään. Kirjasta olisi ammennettevaa useammaksikin blogikirjoitukseksi ja olinkin ajatellut horista täällä Kinnusen plastiikkakirurgiaa käsittelevästä artikkelista Silikoni-implantit omaksi iloksi?. Tursuavia selluliittireisiäni hölskytellen päädyin kuitenkin ensin Pauliinan blogin kautta Nyt-liitteen kauneuskilpailujen näkymättömäksi osanottajaksi. Selkäni jaksoi tuskin kannatella tonnin painoisia rintojani, kun tavasin suu vaahdossa, mikä on kaunista ja mikä ei. Harottava tonnikeijun katseeni hyväili toinen toistaan kauniimpia naisvartaloita (luojan kiitos Nyt-liitteen toimitus oli valinnut ehdolle vain hoikkia ja normaalivartaloisia naisia), joilla oli liian suuret rinnat, selluliittia, liian pienet rinnat, löysiä mandariiniperseitä jne. jne. Pienirintaiset naiset julistivat yhteen ääneen "tissitelineiden" äärellä, kuinka heillä ei onneksi ole isoja roikkurintoja. Vastaavasti povekkaammat naiset moittivat kilvan pienirintaisia ehdokkaita, joista ei osannut sanoa, ovatko he miehiä vai naisia. Ja herran tähden, kaikilla pienirintaisilla on oltava anoreksia, eiväthän he olisi muuten niin luonnottoman näköisiä! Minulle selvisi palstalta myös se, että raskaana olevat naiset ovatkin oikeasti vain epämuodostuneita ihmisiä. Muutamat laupiaat samarialaiset määkivät palstalla lammasmaisesti jotakin kaikkien vartaloiden kauneudesta, mutta moisille hipeille laitettiin nopeasti luu kurkkuun. Jaettiin muun muassa hyviä neuvoja siitä, kuinka kiinteyttää vartaloa, välttää roskaruokaa ja näyttää kirurgin veistä liian isoille rinnoille, jotka totisesti häpäisevät roikkumisellaan koko ihmiskunnan, naissukupuolesta nyt puhumattakaan.

En voinut olla lopulta ajattelematta Taina Kinnusen artikkelia, jossa hän spekuloi sitä, mitä naisten tai tyttöjen paitain alta odotetaan paljastuvan, kun mediakuvissa rinnat ovat yhä useammin suuria, kiinteitä palloja, jotka osoittavat terhakasti taivaalle keholle vieraiden aineiden voimin. Onko tämä oleva normaaliuden standardi? Keskustelupalstan diskurssissa käy nimittäin harvinaisen selväksi, että normaalit ja kauniit rinnat eivät roiku, eivätkä ne ole myöskään liian pieniä. Nyt-liitteen kilpailussa etsitään toki nimenomaan ihannevartaloa, jotakin haluttua ja tavoiteltua. Siitä huolimatta minua ihmetyttää (joskaan ei yllätä) palstan raaka arvostelukulttuuri, joka näkyy myös vartaloiden pisteytyksessä (asteikko 1 - 10): paras naisvartalo on saanut 6,25 pistettä ja vastaavasti miesvartalo 6,33. Suurin osa kommenteista on myös hyvin kärkeviä ja tiukkoja ihannestandardeissaan. Moninaisuus ei todellakaan ole lahja.

Taina Kinnunen haastatteli tutkimuksessaan sekä plastiikkakirurgeja että naisia, jotka ovat hankkineet silikoni-implantit. Rintojen suurennuksesta puhuttiin kohentavana ja parantavana operaationa, ikään kuin lääkkeenä, jonka tarkoitus on palauttaa pienet rinnat normaaliin tilaan. Kyseessä ei ole ainoastaan fyysinen muutos vaan pyrkimyksenä on myös lääkitä kärsivän naisen sielua. Eräs lääkäri vertasi feminiinistä kauneuskirurgiaa maskuliiniseen autokulttuuriin, jossa kallis urheilukaara on peniksen jatke: loppujen lopuksi on kyse oman statuksen parantamisesta, eikä materian keräämisestä olekaan kovin pitkä matka kehon muotoilemiseen veitsellä. Naiset puolestaan perustelivat implanttien lisäämistä seksualisen ja ruumiillisen itsetuntonsa parantajana. Kaikkia heitä yhdisti perfektionistinen ihannevartalon tavoittelu ja toisaalta jatkuva riittämättömyyden tunne. Muutamat myönsivät avoimesti murtuvansa muiden kauniiden naisten katselemisesta. Kyseessä on siis jonkinlainen kilpavarustelu ja oman markkina-arvon kohottaminen. Estetisoituneessa kulttuurissa visuaalisella mielihyvällä on tärkeä sija: vaikka eräältä haastateltavalta oli kadonnut osittain tunto toisesta rinnasta, hän koki saavansa enemmän seksuaalista mielihyvää katsotuksi tulemisesta kuin kosketuksesta. Toisten naisten kriittiset kommentit kauneuskirurgiasta tulkittiin yleensä kateudeksi.

Kummassakin haastatteluryhmässä suhtauduttiin kauneuskirurgiaan myös (näennäisen?) kriittisesti, mutta nähdäkseni eräs tärkeä seikka oli unohtunut. Kun naiset kokivat itsensä enemmän tai vähemmän kauneusihanteiden uhreiksi (vaikka myös täysjärkisiksi toimijoiksi), kirurgit kokivat lähinnä vastaavansa "kentän" toiveisiin. Kumpikaan osapuoli ei siis pitänyt itseään kauneusteollisuuden aktiivisena uusintajana. Eräs Kinnusen artikkelin kiinnostavimmista pointeista oli kuitenkin kauneuskirurgian sukupuolittuminen. Kun hän kysyi kirurgeilta, mitä nämä tekisivät miehille, jotka haluaisivat implantit vaikkapa pakaroihin tai rintalihaksiin, useat kirurgit olivat pöyristyneitä ja pitivät tällaisia miehiä infantiileina, teini-ikäisen tasolle jääneinä tapauksina, joiden itsetunnossa olisi rutkasti parantamisen varaa. Vaikka kyseessä olisikin hyvin samantyyppinen operaatio kuin rintaimplanttien istutus, korostivat kirurgit kuitenkin miesten kohdalla implanttien terveydellisiä riskejä, joita puolestaan häivytettiin, kun puhuttiin nimenomaan rintaimplanteista. Yhdysvalloissa tehdään jo paljon miesten kauneusleikkauksia, mutta Suomessa vastaava toiminta on vasta lapsenkengissä. Ovatko rintaimplantit hankkivat naiset siis luonnostaan infantiileja, teini-ikäisen tasolle jääneitä surkimuksia? Eiväthän toki. He ovat rohkeita ja ennakkoluulottomia toimijoita, jotka tahtovat leikkaukseen omasta halustaan. Totta puhuen heillä on jopa syytä suurennuttaa rintojaan, kuten eräskin kirurgi vihjaisi vastatessaan Kinnusen kysymykseen siitä, mitä parannettavaa hänessä mahdollisesti olisi.

lauantai 13. tammikuuta 2007

God sometimes you just don't come through

Olen kirjoittanut täällä läheisteni kuolemista. Sinä vuonna minusta tuntui siltä, että kaikki ympärilläni kuolevat. Etkö voi jo lakata suremasta, minulle sanottiin. Entä, kun on liian paljon syyllisyyttä? Silloin kätkeydytään suruun ja vihaan, eikä siinä ole mitään kaunista tai ylevää. Puhutaan arvokkaasta suremisesta, enkä minä tiedä, mitä sellainen on. Voiko sellaista vaatia keneltäkään? Juha Itkonen käsittelee kiehtovasti syyllisyyden, kuoleman ja uskon teemoja Finlandia-ehdokkaana olleessa esikoisteoksessaan Myöhempien aikojen pyhiä (2003).

David ja Mark ovat pyhiä amerikkalaispoikia, jotka tekevät lähetystyötä piskuisessa suomalaiskaupungissa, jossa ovet eivät avaudu ja pikkulapsetkin tuijottavat sanantuojia kummissaan. Salt Lake City on toisessa maailmankaikkeudessa eikä kukaan tiedä mitään Joseph Smithistä, Nefistä tai Lehistä. Täällä ei kilvoitella Jumalan suosiosta, täällä taivaaseen päästään uskomalla Jeesukseen Kristukseen. Olisiko sellainen usko armollisempaa Davidille, joka epäilee ja lankeaa haureuden syntiin? Onko olemassa hyvä ja paha Jumala? Paha Jumala on surmannut Davidin perheen ja vie kaiken hyvän hänen ympäriltään. Ja totisesti, kuinka monta kertaa on pyydettävä anteeksi?

Parasta Itkosen teoksessa on ehdottomasti juuri Davidin moniulotteinen hahmo ja hänen tunteidensa laaja skaala; hänen kauhunsa, kateutensa, kaipuunsa ja loputon syyllisyytensä. David on sulkeutunut klaustrofobiseen kammioon, jossa vain hänen teoillaan ja ajatuksillaan on merkitystä. David on Job, David on Kain. David on pahan Jumalan valittu ja kadotuksen poika. Anteeksi, anteeksi, anteeksi. Onko mahdollista tehdä rauha ylivoimaisen kanssa? Voiko olla lihallinen kokematta syyllisyyttä? Kuinka on mahdollista päästää irti surusta, jos ei saa surra? Itkosen romaani ei ole täydellinen tai aukoton eikä ehkä autenttinenkaan kuvaus mormoniyhteisöstä, mutta hän on mielestäni tavoittanut teoksessaan jotakin olennaisen inhimillistä ja haurasta. Hän kirjoittaa taidokkaasti asioista, jotka ovat pyhiä.

Itkosen mormonipojat ovat jääneet kaihertamaan mieltäni, kun kävelen pitkästä aikaa pakkasessa. Kaupassa teititellään ja limainen tuote-esittelijä saa minut ostamaan tavaroita, joita en tarvitse. Kaksi yhden hinnalla! Miesten ja naisten pussit erikseen hehe, naisille kevyttuotteita tietenkin! Työnnän kiltisti pussit ostoskoriini ja jatkan korvat punaisina kassalle. Kuka on tehnyt minusta niin pehmon, että jopa puhelinmyyjille on vaikea sanoa ei? Yhtäkkiä mieleeni palaa muisto kouluvuosilta: ystäväni on löytänyt jostakin laatan, jossa lukee VANHIN MILNE. Hän teeskentelee koko päivän kääntyneensä mormoniksi ja meillä on hauskaa. Minä istun ruotsin tunnilla helluntailaistytön vieressä ja lipsautan vahingossa joka välissä "herranjumala" ja "voi jeesus". On niin mukavaa pilkata sitä, mikä on toiselle pyhää. Kuinka kauan uskoin Jeesukseen ja parrakkaaseen Jumala-mieheen? Neitseelliset sikiämiset ja huoramadonnat, oi Jeesus. Rippikoulussa unelmoidaan isosista ja hihitellään luterilaiselle seksivalistukselle. Olen hippigootti, joka kuuntelee Beatlesia ja Type O Negativea. Vaikka kaulassa riippuu Ankh ja lähetystyöntekijät inhottavat, tulee kirkossa silti rauhallinen olo. Silloin, ja yhä vieläkin.

tiistai 5. joulukuuta 2006

Winona's Big Brown Beaver

Karvanpoistointo on saanut alkunsa pornovideoista ja - kuvista. Pari vuotta sitten 70 prosentilla alle 60-vuotiaista naisista karvat olivat kokonaan tai osittain poissa, ainakin Turun seudulla. Silloin sitä oikein pelästyi, että mikä eläin tuolla on, jos jollakin oli täysin luonnolliset karvat... jos kaikki karvat rehottavat, se näyttää todella vastenmieliseltä. (IS 1.12.2006 s.45)

Ei saatana. Nyt meni ärhäkältä seireeniltä persikat väärään kurkkuun. Saara kirjoittaa blogissaan ansiokkaasti nykypäivän posliinipilluvimmasta ja siteeraa Ilta-Sanomissa yläpäätään aukonutta turkulaista gynekologia, joka kommentoi kaikenkarvaisten parishiltonien pimpinpaljastelutrendiä. Onneksi paljastelijoiden pimppikarvat sentään uiskentelevat kylpyhuoneen lattiakaivossa eivätkä ole missään sopimattomissa paikoissa rehottamassa. Onhan todellakin pöyristyttävää, että gynekologi (siis gy-ne-ko-lo-gi!) joutuu sietämään työssään paitsi pimppejä, myös häpykarvoja! Sellaiset pikku majavarasiat sietäisi viedä saunan taakse sheivattaviksi, perkele!

Minun on pitänyt blogata karvahysteriasta noin sata kertaa ja nyt, kiitos Saaran, minun on viimeinkin pakko puuttua tähän verenpainettani kohottavaan aiheeseen. Tarvitseeko minun edes kuvailla, kuinka kyllästynyt olen tähän karvafasismiin, jota nyt tyrkyttävät jo gynekologitkin? Saaran siteeraaman helmen on kaiken lisäksi päästänyt suustaan naispuolinen gynekologi, jonka alapääkarvoituksen määrä lienee nyt meille lukijoillekin harmittavan selvä. Ihan vain varmuuden vuoksi totean, että karvoituksen poistaminen tai poistamattomuus on jokaisen oma asia ja minulle on ihan sama, vaikka jonkun pimppiin olisi tatuoitu kokonainen posliiniastiasto. En kuitenkaan voi sietää paskanjauhantaa, jonka mukaan kaikkien naisten olisi näytettävä terää (tai vahaa tai vaikka saatana moottorisahaa) häpykarvoitukselle, koska naapurin pikku Heikki-Marjatan mielestä häpykarvoitus on niin totaalisen iljettävää, likaista ja rumaa. Välillähän törmää lisäksi sellaisten miesten edesottamuksiin, jotka kuulemma eivät anna naisille, joiden kaikkein pyhintä koristaa karvapöheikkö: karvat pois tai ei tipu seksiä. Niinku yök, niinku! Olen maininnutkin täällä lyhyesti muuannesta nuoresta miehestä, jonka mielestä pillukarvojen ajaminen kuuluu käytöstapoihin. Samainen persikkaorhi ajeli rinta-, sääri- ja kainalokarvansa, mutta munakarvoihinsa hän ei jostakin syystä koskenut.

Eksyin joskus kesällä keskustelupalstalle, jossa nuoret naiset ja teini-ikäiset tytöt keskustelivat häpykarvojen poistamisesta. Kyseessä ei siis ollut esimerkiksi bikinirajojen siistiminen vaan niin sanotusti koko hoidon tuhoaminen. Pikku barbarat itkivät toisilleen, kuinka hankalaa pimpin pitäminen karvattomana on, kun värkkiä on sörkittävä joka toinen päivä, ettei vain sänki ala kasvaa. Ja iik, mitä poikaystäväkin sanoisi, jos pimpparikseen kasvaisi karvoja! Täytyy myöntää, että tässä vaiheessa olin jo hieman pöllämystynyt: olin joutunut keskelle maailmaa, jossa häpykarvat olivat vihollinen numero yksi. Kuten sanottua, jokaisella on toki omat mieltymyksensä, mutta rajansa kaikella! Sekin on kyseenalaista, kuinka "omista" mieltymyksistä loppujen lopuksi onkaan kyse, tuputetaanhan karvattomuutta pornon lisäksi aivan arkipäiväisissä lehdissä. Lisäksi naisten kainalo- ja säärikarvojen poistaminen on jo sellainen selviö, että siitä tuskin keskustellaankaan. Kaikin puolin karvaisena naisena minua suoraan sanottuna vituttaa tämä karvakaruselli, jossa miehet ja naiset pyörivät rinta rinnan, karvattomina tietenkin. Jos minulla olisi joskus tarpeeksi pokkaa, kirmaisin rannalle kainalo-, sääri- ja pimpurakarvat rehottaen ja näyttäisin keskisormea kaikille karvafasisteille. Mutta ehei: olen karvahysterian uhri ja aktiivinen tuottaja siinä missä muutkin. Posliinipiluilua ja jatkuvaa karvantorjuntaa kieltäydyn kuitenkin harrastamasta, ihan vain periaatteesta. Varo, sinä turkulainen gynekologi. Et voi koskaan tietää, milloin karvainen eläin hakeutuu vastaanotollesi.

perjantai 10. marraskuuta 2006

Akateemista pornoa ja lepakkoleidejä

DTM:n punahehkuinen valaistus loi sopivan synnillistä tunnelmaa eilisessä Vinokinon keskustelutilaisuudessa, jossa Pornoakatemian tutkijat rupattelivat lesbopornosta ja provosoivat yleisön käymään keskustelua, joka ei liittynyt mitenkään aiheeseen. Tilaisuuden avasi saksalaisen Manuela Kayn lesbopornofilkka Airport (1994), joka oli lesboilta lesboille suunnatun pornon pioneeriteoksia. Olimme herättäneet ystäväni kanssa runsaasti pahennusta lähipiireissämme osallistumalla moisiin seksikekkereihin ja katsoimmekin parhaaksi ottaa pari rohkaisuryyppyä ennen kuin antautuisimme kollektiiviselle pornon katselulle. Mieliämme varjostivat ajatukset 1970-luvun hikisistä pornoteattereista, joissa vierustoverin käsi saattaisi löytyä sopimattomista paikoista heti, kun silmä välttäisi. Päätimme kuitenkin uhrautua jalosti tieteen alttarilla ja astuimme sisään.

Puolituntinen Airport jätti jälkeensä mielikuvia vessoihin viehtyneistä lentoemännistä, S/M-nahkalesboista ja omituisista vaateviritelmistä. Elokuva oli tehty puolittain kieli poskessa eikä se herättänyt ainakaan minussa juurikaan kiihottuneisuutta: pikemminkin oli kiinnostavaa katsoa naiselta naiselle tehtyä pornoa, jonka naiskuvat olivat hyvin erilaisia kuin mainstream-heteropornon. Toki elokuvassa kierrätettiin tyypillisiä pornokliseitä anaalidildoista ryhmäseksiin ja purukumin jauhamiseen (!), eikä se sinänsä poikennut pornon klassisista konventioista. (Olen ilmeisesti jäänyt jostakin paitsi, koska en ole aikaisemmin tiennyt, että saksalaisten pornoelokuvien karva-Horstilla on taipumus mässyttää purkkaa aktin aikana.) Kirjoitin joskus aikaisemmin omasta suhteestani pornoon enkä ole sittemmin tullut hullua hurskaammaksi aiheen suhteen. Miksi lesbopornon on oltava poliittista? Voiko se tähdätä silkkaan nautintoon? Onko mainstream-pornosta poikkeaminen väistämättä poliittista? Manuela Kay ei käsittääkseni pyrkinyt tekemään poliittista pornoa, mutta silti lesbopornon katsominen on kuin tekisi päivän hyvän työn, niin kuin Jatulintarhan Jenny Kangasvuo totesi puheenvuorossaan.

Oli erinomaisen kiinnostavaa tutustua akateemiseen pornotutkimukseen ja -diskurssiin, vaikka Antu Soraisen johtama keskustelu jäikin hieman lyhykäiseksi ja suppeaksi. Paikalla olivat lesbotutkija Tuula Juvonen, pornotutkija Susanna Paasonen ja jo mainitsemani Kangasvuo. Erityisen harmillista oli, että yleisökeskustelulle jäi hyvin vähän aikaa ja senkin valtasivat pääosaksi äänekkäät häiriköt. Pohdimme ystäväni kanssa sitä, miksi joka paikassa on oltava taho, joka kysyy, miksi nuoret tytöt "kääntyvät" tai "joutuvat" lesboiksi. Tämänkin kysymyksen esittäjä oli saapunut paikalle ensimmäisten joukossa reilusti etuajassa ilmeisesti tirkistelemään lesbopornoa ja paheksumaan erilaisia seksuaalisuuksia. Voi hyvää päivää, sanon minä. Kun odottelimme ystäväni kanssa ratikkaa pakkasesta paukkuvalla kadulla, totesimme keskustelutilaisuuden olleen jopa jollakin tapaa terapeuttinen. Tutkijat käsittelivät pornoa monipuolisesti ja kriittisesti, mutta eivät sillä tavoin, että se olisi väistämättä jotakin likaista ja pahaa. Oli vapauttavaa seurata keskustelua, jossa porno oli suorasukaisesti esillä ilman mystistä kielletyn huntua.

Lopuksi vielä Vinokino-mainos: kaikki lesbo- ja homoelokuvista kiinnostuneet, mars mars Ateneumiin ja Andorraan! Omassa ohjelmassani ovat ainakin Naiskooste ja edellisen polkkaukseni opettajateemaa jatkava Loving Annabelle.

torstai 9. marraskuuta 2006

Once I was a serene teenage child

Filosofian opettajalla oli kummallinen päärynävartalo ja vaappuva askel. Hän vaikutti kireältä ja tiukalta, mutta hän oli myös äärimmäisen älykäs ja sivistynyt ja oudolla tavalla puoleensavetävä. Aivan varmasti yksinäinen, ei naista, ei lasta, tuskin miestäkään, kirjoitin puolihuolimattomasti vihreään muistivihkooni tarkkaillessani opettajan levotonta käyskentelyä liitutaululta piirtoheittimelle ja taas takaisin. Tämä on 16-vuotias minä. Leveät lahkeet, pitkäpitkä tukka ja ylimielinen kiukku tätä paikkaa ja typeriä ihmisiä kohtaan. Näettekö: tuolla minä ja ystäväni kikatamme koulun liikuntasalissa, kun opettaja on pukeutunut pikkutakkiin ja näyttää melkein komealta. "Aivan kuin sillä olisi hartiat!", joku huudahtaa. Älykäs punatukkainen tyttö on tarkkaillut filosofian tunnilla opettajan haaroväliä ja raportoi sen olevan pullea. Katsomme Olympiaa ja opettaja kertoo meille Leni Riefenstahlista. On estetiikan kurssi ja minä pohdin, olenko opettajan mielestä viehättävä.

Riikka Pulkkisen esikoisteos Raja (2006) herättää monenlaisia ajatuksia rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja kuolemasta. Romaanin päähenkilöt kirjallisuuden professorista kuusivuotiaaseen tyttöön ovat kaikki kiinnostavia, mutta väkevimmäksi tarinassa muodostuu 16-vuotiaan Marin ja hänen äidinkielenopettajansa Julianin suhde. En tiedä, miksi opettajien ja oppilaiden väliset suhteet ovat aina kiehtoneet minua tavattomasti. Ehkä kyse on epätasapainoisesta ja kiihottavasta valta-asetelmasta ja jatkuvasta rajankäynnistä sallitun ja kielletyn utuisassa maastossa, missä sääntöjä venytetään ja otetaan peruuttamattomia askelia tyhjyyteen. Mari viiltelee itseään ja leikkii kuolemaleikkiä ja pelkää haisevansa, ja minä pohdin, olinko minäkin tuollainen 16-vuotiaana: lapsi. Muistan, kuinka uuden vuoden suloisen humalan jälkeen Tiinu kuolee. Ehkä se on lapsuuden loppu, tai sitten ei. Olen lapsi, joka on surullinen ja hukassa ja vihainen. Maalaan Saaran luona muistivihkoani vesiväreillä ja kuuntelen punahiuksista naista, joka laulaa I'm a water colour stain. Ajattelen kuolemaa, kun pikajuna kiitää ohitse; minä ja Eija vilkaisemme toisiamme, kummallakin on sama ajatus. Selitän filosofian opettajalle poissolojani eikä hän sano mitään. Ehkä hän ymmärtää. Myöhemmin opin Marin lailla, että on käytettävä taitavasti suutaan ja singottava savupiipun läpi taivaalle, jos aikoo selvitä. On koettava ensimmäiset kömpelöt seksikokemukset, kun poika näykkii saunassa rintoja ja avaa vetoketjunsa. "Ottaisitko, voisitko imeä? poika kysyy käheästi." Toisin kuin Mari, minä lähden pois.

Minä en koskaan ihastunut opettajiin, vaikka filosofian opettaja olikin kiinnostava. Kaupungissa juoruttiin, että toisen lukion nuorella liikunnanopettajalla oli suhteita oppilaiden kanssa. Ehkä se ei ollut totta. Rajassa opettajan nimi on Julian Kanerva. Voitteko kuvitella mitään harlekiininkatkuisempaa nimeä? Hänen mielestään kaikki valta on Marilla. Lukiolaiset ovat oikeastaan jo aikuisia eikä oikean ja väärän selkeitä määritelmiä ole olemassa. Mari on ahnas pikku narttu, jonka sisäreiden syntymämerkkiä kenenkään käsi ei ole vielä koskettanut. "Muusaa ei pidä jättää huomiotta." Julian kaipaa palvojaa, ja kuka olisikaan omistautuneempi ja varauksettomampi ihailija kuin teini-ikäinen tyttö? Se, mikä on aikuiselle miehelle kevyttä leikkiä, on nuorelle tytölle kuolemanvakavaa. On annettava vartalonsa miehen käyttöön, koska mies haluaa sitä koko ajan. On tuijotettava ruumistaan ulkopuolelta ja välinpitämättömänä, vaikka rakasteleminen on "vähän inhottavaa". Vihdoinkin joku antaa sille rajat!

Pulkkisen hahmot ovat välillä hieman paperisia ja pulmallisia, mutta on helppo ottaa nuoren naisen hämmennys omakseen ja peilata sitä omaan minään, joka on joskus ollut ja jota kantaa yhä mukanaan. Vaikka ei ole koskaan viillellyt ihoaan eikä tuntenut aikuisen miehen kosketusta, tunnistaa kuitenkin ulkopuolisuuden tunteen ja jatkuvan kaipuun johonkin. Lukekaa tämä Frida Hyvösen teksti. Mielestäni se kuvaa erinomaisesti Rajassakin lihallistuvaa teemaa, jossa seksuaalinen hyväksikäyttö ja oma halu ovat kietoutuneet hämmentävästi yhteen: the feeling of power was intoxicating, magic. Ja kuitenkin rajansa on piirrettävä itse.