Olen kirjoittanut täällä läheisteni kuolemista. Sinä vuonna minusta tuntui siltä, että kaikki ympärilläni kuolevat. Etkö voi jo lakata suremasta, minulle sanottiin. Entä, kun on liian paljon syyllisyyttä? Silloin kätkeydytään suruun ja vihaan, eikä siinä ole mitään kaunista tai ylevää. Puhutaan arvokkaasta suremisesta, enkä minä tiedä, mitä sellainen on. Voiko sellaista vaatia keneltäkään? Juha Itkonen käsittelee kiehtovasti syyllisyyden, kuoleman ja uskon teemoja Finlandia-ehdokkaana olleessa esikoisteoksessaan Myöhempien aikojen pyhiä (2003).David ja Mark ovat pyhiä amerikkalaispoikia, jotka tekevät lähetystyötä piskuisessa suomalaiskaupungissa, jossa ovet eivät avaudu ja pikkulapsetkin tuijottavat sanantuojia kummissaan. Salt Lake City on toisessa maailmankaikkeudessa eikä kukaan tiedä mitään Joseph Smithistä, Nefistä tai Lehistä. Täällä ei kilvoitella Jumalan suosiosta, täällä taivaaseen päästään uskomalla Jeesukseen Kristukseen. Olisiko sellainen usko armollisempaa Davidille, joka epäilee ja lankeaa haureuden syntiin? Onko olemassa hyvä ja paha Jumala? Paha Jumala on surmannut Davidin perheen ja vie kaiken hyvän hänen ympäriltään. Ja totisesti, kuinka monta kertaa on pyydettävä anteeksi?
Parasta Itkosen teoksessa on ehdottomasti juuri Davidin moniulotteinen hahmo ja hänen tunteidensa laaja skaala; hänen kauhunsa, kateutensa, kaipuunsa ja loputon syyllisyytensä. David on sulkeutunut klaustrofobiseen kammioon, jossa vain hänen teoillaan ja ajatuksillaan on merkitystä. David on Job, David on Kain. David on pahan Jumalan valittu ja kadotuksen poika. Anteeksi, anteeksi, anteeksi. Onko mahdollista tehdä rauha ylivoimaisen kanssa? Voiko olla lihallinen kokematta syyllisyyttä? Kuinka on mahdollista päästää irti surusta, jos ei saa surra? Itkosen romaani ei ole täydellinen tai aukoton eikä ehkä autenttinenkaan kuvaus mormoniyhteisöstä, mutta hän on mielestäni tavoittanut teoksessaan jotakin olennaisen inhimillistä ja haurasta. Hän kirjoittaa taidokkaasti asioista, jotka ovat pyhiä.
Itkosen mormonipojat ovat jääneet kaihertamaan mieltäni, kun kävelen pitkästä aikaa pakkasessa. Kaupassa teititellään ja limainen tuote-esittelijä saa minut ostamaan tavaroita, joita en tarvitse. Kaksi yhden hinnalla! Miesten ja naisten pussit erikseen hehe, naisille kevyttuotteita tietenkin! Työnnän kiltisti pussit ostoskoriini ja jatkan korvat punaisina kassalle. Kuka on tehnyt minusta niin pehmon, että jopa puhelinmyyjille on vaikea sanoa ei? Yhtäkkiä mieleeni palaa muisto kouluvuosilta: ystäväni on löytänyt jostakin laatan, jossa lukee VANHIN MILNE. Hän teeskentelee koko päivän kääntyneensä mormoniksi ja meillä on hauskaa. Minä istun ruotsin tunnilla helluntailaistytön vieressä ja lipsautan vahingossa joka välissä "herranjumala" ja "voi jeesus". On niin mukavaa pilkata sitä, mikä on toiselle pyhää. Kuinka kauan uskoin Jeesukseen ja parrakkaaseen Jumala-mieheen? Neitseelliset sikiämiset ja huoramadonnat, oi Jeesus. Rippikoulussa unelmoidaan isosista ja hihitellään luterilaiselle seksivalistukselle. Olen hippigootti, joka kuuntelee Beatlesia ja Type O Negativea. Vaikka kaulassa riippuu Ankh ja lähetystyöntekijät inhottavat, tulee kirkossa silti rauhallinen olo. Silloin, ja yhä vieläkin.
10 kommenttia:
Hei, nyt TODELLA off topic -kysymys. Miten sait nuo kirjoitusten kategoriat näkymään tuossa merkinnän perässä? Riippuuko se sivupohjasta, jonka valitsee, vai tarvittiinko erikoiskikkoja?
Erään ystäväni blogia yritän säätää kuntoon, enkä saa niitä _millään_ siinä näkymään, en laisinkaan. Sivupalkissa toki näkyy tuo lista. It's driving me NUTS! :)
Samputti, tuo kyseinen kirja oli mun kädessä lähi-Prisman alekorista. Ja sinne jäi, kun en millään muistanut miksi tuo kirja olisi pitänyt ostaa. Noloa.
Käyn katsomassa josko se vielä olisi siellä.
p.s. Minä muutin blogini nimeksi muuten Purrrrina, jos kummastelet minne Vastaanottaja Tuntematon katosi.
Tiutau, mulla on Bloggerin uusi versio ja siinä kategoriat voi lisätä näin: dashboard -> layout -> add a page element -> labels. Toivottavasti tämä valaisi asiaa! Siellä on siis valmiiksi kategorioidentekojutska, jota voi täyttää mieltymystensä mukaan. :)
Purrrrr, omani hankin Akateemisen kirja-alesta. Suosittelen kyllä lämpimästi! Ja juu, huomasin kyllä muutoksen.
Hmm, juu.. kyllähän ne siellä näkyvät, mutta jostain syystä ne laabelit eivät tule kuitenkaan koskaan näkyviin. Voi pöh. Tattikset enivei :)
Öh, siis nuo työkalut ja page elementit näkyvät, ja on otettu sieltä käyttöön kaikki - kirjoitusten alle niitä ei koskaan kuitenkaan tule.
Hämmentävää.
Hmph! Vaikka siis uusien postausten alle kirjoittaa/valitsee labelin, niin ne ei näy sittenkään päivityksissä?
Enpä olisi uskonut, että haksahtaisit tuollaiseen sukupuolieroteltuun pikkusuolaiseen. Tosin voisin kyllä ymmärtää itsekin heittäväni ostoskoriin jotain maskuliininaksuja, joissa on mukana jauhelihaa ja pekonia.
Kirkossa hengailua täytyy kyllä peesata. Tosin itse viihdyn niissä ainoastaan, jos niissä ei ole meneillään mitään kirkollista toimitusta. (No, ystävien häät vielä menevät, mutta niissäkin virrenveisuu ottaa kupoliin.) Hautausmailla sama efekti paisuu vielä suurempiin sfääreihin. Kirkkoonhan en ole kuulunut enää muutamaan vuoteen, mutta ns. rauhoitetut alueet toimivat silti. Eivät ehkä samalla tavalla kuin hartaille uskovaisille, mutta toimivat kuitenkin.
Niin, kirkolliset toimitukset eivät varsinaisesti kuulu omaankaan rauhoittumisrepertuaariini. Mutta kirkoissa ja hautausmaissa on oma tunnelmansa, joka vie ilmeisesti herran haltuun, köh. (Lähex potkii hautakivii mun caa?!?!?)
Romaanissa naiset tarvitsivat muuten aina miestä, jos edessä oli jokin tekninen ongelma. Itsehän selvitän moiset aina kylmän rauhallisesti kiihtymättä, saati sitten kääntymättä kenenkään puoleen.
minä ajattelen kirkossa vain hautajaisia ja kuolemaa. enkä mm. siitä syystä niissä halua edes vierailla. edes taidehistoriallisista syistä. no joskus kyllä.
mutta haujaiskellot kumajavat kovina korvissa.
Luin Itkosen teosta kesällä Baleaarien auringossa sangrian iloisessa syleilyssä, mutta vaikka olosuhteet (hyvän kirjallisuuden, ehm) lukemiselle olivat kaikkea muuta kuin otolliset, kirja teki minuun melkoisen vaikutuksen. Kuinka pitkälle se paljon puhuttu armollisuus itseä kohtaan on mahdollista, ja kuka armon määrittelee? Kenelle armon määrittelyn lupa annetaan ja miksi? Missä vaiheessa valintoja ei enää ole mahdollista tehdä?
Lähetä kommentti