"The scent on the air was strange, but still it was cat..."

Keskiviikko oli kissapäivä, joten sallittehan minun jatkaa nyyhkytarinointiani?

Luen aamiaiseksi Neil Gaimanin A Dream of a Thousand Cats -sarjakuvan, jossa kissa matkaa Morpheuksen luo unimaailmaan. Kissan isäntä on hukuttanut sen vastasyntyneet pennut, nuo kurnuttavat karvapallot, joiden silmätkään eivät ole vielä auenneet. Niinpä kissa lähtee vaaralliselle matkalle etsimään oikeutta, viisautta ja ilmestyksiä. Voiko kissaa omistaa? Tuskin: "I am a cat and I keep my own counsel." Sarjakuvasta opin, mitä makoisasti uinuvat kissanpennut todella jahtaavat, kun niiden pikkuruiset kynnet hiipivät ulos piiloistaan ja somat pikku käpälät ojentuvat sikeään uniläimäytykseen. Kyttään parvekkeelta naapurin oranssia kattia, joka muistuttaa sarjakuvakissan rakastajaa. Tämä tosin on arka ja varovainen. Vatsan pehmoinen karvapeite viistää maata, kun se pysähtyy tuijottamaan minua epäluuloisesti kävellessäni kerran sen ohitse. Maukaisen sille salaa ja kissa katsoo minua, kuten hieman yksinkertaista hölmöä katsotaan.

Käyn katsomassa Francois Ozonin elokuvan Le Temps qui reste, jossa kolmikymppinen Romain tekee kuolemaa. Kuolemaa, kuolemaa, kuolemaa! Miksi haluan nähdä, kuinka muotienkeli lopulta leikkaa kiharat hiuksensa ja käy rannalle makaamaan viimeisen kerran? Pidän elokuvan vähäeleisyydestä. Nieleksin elokuvateatterissa kyyneliäni ja olen varma, että kotiin palattuani lankakeräni purkautuvat. Ja niin käy: nukkumaan mennessä pitkästä aikaa pistelevät ruumiinjäsenet, ylikierroksilla käyvä hengitys ja nimetön pelko jostakin, jota ei voi koskettaa käsin. Olen lähdössä matkalle, jonne en halua lähteä. Kysyn, missä vaiheessa elämästäni tuli tällaista. Millaista muka? Sallitte varmaan, että keskeytän. Kaikkihan on oikeastaan hyvin, mutta silti on paha olla. Ajattelen viikonloppuista flyygelityttöä, joka olen kepeässä humalassa; olen elementissäni ja hurmaan ne, jotka jaksavat kuunnella. Se on hyvä ilta. Ja nyt olen levoton ja jännittynyt. Ei se mitään, ei se mitään. Rauhoitun ja nukahdan.

Näen myöhään aamulla unta, jossa minulla on kissanpentu. Asun korkeassa kerrostalossa ja pentu on levoton. Yritän ottaa sen syliin, mutta se pakenee ja viuhtoo aina poispäin. Asunnossa on myös koira, joka kääntää vahingossa lieden päälle, polttavan kuumaksi. Löydän epätoivoissani lopulta sähköjohdon, jonka vedän pois seinästä. Kissa pakenee parvekkeelle ja minä haen sen pois, mutta turhaan - nyt se putoaa alas, ja me olemme ainakin seitsemännessä kerroksessa! Se kohtaa maan ja on kuin joustavaa kumia, nousee ylös ja hoipertelee. Uskomatonta! Juoksen porraskäytävään, jossa nuoret, humalaiset miehet yrittävät estää kulkuni alas. Vanhempi mies nousee ylös portaita ja tuo minulle kissanpennun, joka on hengissä ja voi hyvin. Yhtäkkiä se kuolee käsiini, nytkähtää ja on poissa.

Herään. Sydäntäni särkee. Vasta kirjoitettuani unen ylös, ymmärrän. En jaksaisi olla surullinen.

(Dave McKean: ?)

Hiukset

aivan hellästi silität ihoani
rauhoitat tykyttävää kipua
läheisyys on
sinä ja minä ilmapatjalla
vuode lentää öisellä taivaalla

muistatko Angelikan ja hellän kielen
kiipeilimme puissa, paljaat jalat ja kivet
enkä minä tiennyt oudoista kosketuksista
hiuksista
samealla pinnalla

projekti 499, exit 75
ei isien virheitä,
äitien kylmyyttä

on hyvä näin

Kuolleen kesken matkan

Keskellä yötä (kuitenkin ennen nukkumaanmenoa) menettämisen pelko kiertää kylmät ja luisevat sormensa kurkkuni ympärille. On the holy hour; silloin ajatellaan kuolemaa. Puu kuiskaa: "Ajatella kuolemaa on kuolla monta kertaa". Ja sitten uninen tuhina makuuhuoneessa, juuri täällä katon alla, lähellä siipien havinaa. Kun kuolataan tyynylle ja urahdellaan unessa, ei voi tapahtua mitään pahaa. Ennen pumpuliin lipumista on kuitenkin ajateltava Tiinua, joka joskus oli, mutta ei ole enää. Olemme kävelleet unessa tyhjässä ostoskeskuksessa. Hän on pukeutunut räikeään pinkkiin, mutta on aivan hiljaa. Mietiskelevä, kuitenkin puoliksi läsnä. Minäkin vaikenen, enkä kysy kysymyksiä, joita hereillä ollessani pyörittelen sinne ja takaisin. Olen seisonut jokaisena jouluaattona viiden vuoden ajan hänen kivellään. Ojentanut pakkasesta kohmean käteni tulitikulle, raapaissut ja sytyttänyt vähän lämpöä, jotta se, mikä on hyvää ja valoisaa, ei katoaisi. Hän on minun ikuisesti kahdeksantoistavuotias enkelini, joka on jättänyt taakseen kassillisen syyllisyyttä. Mikset tullut elämääni silloin, kun olisin tiennyt vähän paremmin? kysyn. Aika kuitenkin pehmentää karkeita kysymyksiä ja minä muistan yhä hymysi, vuosi vuodelta vähän paremmin.

On mahdotonta kirjoittaa itsemurhasta siten, ettei kuulostaisi mahtipontiselta. Sinä olet kuitenkin minun dramaattisin muistoni, joten ehkä sallit tapani puhua sinusta? Ihmiset vaikenevat ja vaivaantuvat ja pyörivät sukissaan, kiertelevät ja kaartelevat. Silloin kun olin surullinen, vihasin heitä kaikkia. Käytänkö sinua keräämään itselleni säälipisteitä ja huomiota? Uneksin pienenä saavani suru-uutisia jonkun kuolemasta, kun istuisin koululuokassa kirjoittamassa. Lapsen unelmassa oli ripaus kauhistuttavaa nautintoa: olisin sureva omainen, jonka kaikki huomaisivat, voivoivoivoi, hirveää, kamalaa, onko joku todella kuollut! ja se tapahtui sinulle, etkä sinä ansaitsisi sellaista, koska olet niin hyvä ja kaunis ja kiltti. Ja vuosia myöhemmin se todella tapahtuu, paitsi että on musiikin tunti, ja takapenkin pojat nauravat. Istun jähmettyneenä tuoliini, itken, hoen eivoiollatottaeivoiollatotta, nyt minuutin hiljaisuus, sitten lähden ulos luokasta, typerä opettajakin ymmärtää. Eikä mikään ole samanlaista kuin lapsuuteni morbidissa unelmassa. Istumme hataralla penkillä ja mies taputtaa minua olalle, mutta minä olen mennyt maan alle. Soitan isälle ja olen hysteerinen. Autoradiossa Suurlähettiläät ja Kun tänään lähden, ei voi olla totta.

Olen joskus kuvitellut viimeisiä askeliasi ja paikkaa, joka onkin muuttunut metsäksi, jossa lempeät saksanpaimenkoirat tulevat nuolemaan käsiäsi ja kasvojasi. Vanhempiesi surun ja isäsi kasvojen ajatteleminen on yhä kestämätöntä. Näethän, että sinä kouristat minua yhä, vaikka aika onkin laukannut eteenpäin? Sinä olet ollut fyysisesti poissa pian kuusi vuotta. Kummallista! En ole ajatellut sinua pitkään aikaan, mutta öisessä vuoteessa olet yhtäkkiä kanssani. All cats are grey, korissa kissoja ja iilimatoja, sinun hiuksiasi ja ajatuksia tytöistä, jotka putoavat. Sinä olet hassu, sanoit kerran.

(Dave McKean: Moth)

I wanna suck on your lollipop

Ylikansallisen vaatekaupan kassalla huomioni kiinnittää tyttö, joka on yhtä pitkää säärtä ja vaaleita hiuksia, jotka tavoittelevat viettelevästi kapeita lanteita. Hän on pukeutunut nenäliinan kokoisiin mikroshortseihin ja tiukkaan toppiin, joka tekee orastavista, nöpöttävistä rinnoista huutomerkkejä. Sulokkaita jalkoja verhoavat punaiset piikkarit. Hänen kaksi ystävätärtään ovat kuin kopioita hänestä ja yhtäkkiä ymmärrän: sehän on Lolita monistettuna kolmeen kappaleeseen! Vilkaisemme ystäväni kanssa toisiamme ja hymähdämme. Hymähdykseen kätkeytyy monenlaisia tuntemuksia: hämmennystä, paheksuntaa, kateuttakin. Nämä tytöthän ovat se malli, johon pitäisi pyrkiä. Se, josta me olemme jo kasvaneet ohitse. Hoikat varret kuin pajunvitsat. Punatut huulet vievät ajatuksen kuin varkain hekumallisiin huuliin, jotka ovat tiukasti supussa mikroshortsien alla. Immenkalvot kuin heleät apolloperhoset. Viattomuuden aika.

Pysähdyn hetkeksi lukemaan tekstini ensimmäistä kappaletta ja hätkähdän. Tytöt ovat vain minun katsettani varten. Heidät on läpeensä seksualisoitu, he ovat silkkaa lihaa ja monien uskaliaiden katseiden kohteita. Sometimes I'm nothing but meat. Muistelen, miltä itse näytin heidän ikäisenään. Paatunut uuskonservatiivi paheksuu ajan henkeä ja ruikuttaa narisevalla äänellä, että ei silloin, 1990-luvun alussa, näytetty tältä, ei kerta kaikkiaan! Ja tottahan se on. Tytöt pukeutuivat flanellipaitoihin, Mikki Hiiri -painatuksiin, vaaleanpunaisiin collegepaitoihin ja pikeeseen, joka ei tuntunut hyvältä iholla ja oli taatusti kaukana seksikkäästä. Tytöillä oli löysiä anorakkeja ja kukikkaita trumpettihousuja. Ja sitten olivat tietysti ne tytöt, jotka pukeutuivat mustiin pillifarkkuihin ja polttivat tupakkaa limudiskon nurkalla ja saivat kaikki piikkitukkaiset farkkuliivipojat, joita kiltit tytöt salaa himoitsivat. Emmekö me muka olleet seksuaalisia olentoja? Me koskettelimme itseämme salaa peiton alla ja leikimme levottomia barbileikkejä ja tunsimme vatsoissamme kummallisia värähdyksiä, aavistuksia kuumeesta ja kosketuksista. Silti meidän ei vielä tarvinnut olla lapsiaikuishybridejä, joita tämän päivän lapset ovat. Me puhuimme pippeleistä ja meijereistä ja isoista perseistä, mutta harvaa meistä kutsuttiin huoraksi. Aika kultaa ja nostalgisoi muistot, kyllähän minä sen tiedän. Minäkin jouduin olemaan lapsi aikuisen ruumiissa, vaikka vaatteeni eivät nuolleetkaan vartaloni kaaria enkä tiennyt, mitä masturboinnilla tarkoitetaan. Silti ajan henki oli vielä toinen. Me saimme sentään näyttää lapsilta.

Näin kolme Lolitaa vielä bussin ikkunasta ja jäin tuijottamaan heidän kepeää kävelyään yli suojatien. Sääret vilkkuivat ja hoikat lanteet keinuivat. Tytöt olivat läpeensä teennäisiä, kyllästyneitä ja kenties tietoisia vallasta, jonka valkoiset mikroshortsit ja punaiset piikkikorot heille antoivat. Koetimme arvella heidän ikäänsä ja päädyimme johonkin kymmenen ja kahdentoista välimaastoon. Illalla kotona oksensin sisältäni musiikkivideomassaa, beyoncéchristinabritneytä, tyttömuovia, hopeista luomiväriä, puuteria, kajalia, ripsiväriä, selluliittivoidetta, ryppyvoidetta, huulipunaa, huulikiiltoa, meikkivoidetta, poskipunaa, värivoidetta, hiuskihartimia, korkokenkiä, minihameita, äitejä, kaikki täynnä naisia. Pohdin, olivatko tytöt onnellisia. Ajattelin aikuisia ihmisiä, naisia ja miehiä ja heidän vastuutaan. Kysyin miksi, enkä saanut vastausta.

Lakonisesti aivokemiasta

Aavistuksenmurunen syyskuisella maantiellä
toinen paniikkikohtaus vai kolmasko, en muista
kohta syystuuli riepottaa taas ikkunaani
ja minä olen voinut pahoin pian vuoden verran
käsitättekö! vuoden

Viekää serotoniininne pois kotigalaksistani! karjun
Välittäjäaineet
mitä minä siitä tiedän, aivokemiasta
on kuitenkin kyse lapsuudesta
äiti ja isä epäonnistuneet
perinnöllistäkin, ehkä
Oletteko te niin herkkiä? kysyy naapurin setä
pakenee isän silmiä sydän pamppaillen
entäpä sitten kun ei löydy sydänvikaa ei kasvainta
vain F41.9

Se oli lapsenakin outo, tässä se nyt nähdään
aina nenä kiinni kirjassa silmätkin meni pilalle
olisi harrastanut enemmän urheilua ollut niin kuin muutkin
pääsi sisään kahteen yliopistoon on niin olevinaan
kulutti itsensä loppuun sehän se on
niin tunnollinen tyttö, siitä olisi tullut hyvä anorektikko
mutta valitsi toisin, valitsi tursuavan paniikin
voisi siis olla hoikempikin
rinnat tosin voisivat jäädä ennalleen
tunnollisen tytön rinnat
tytöt ovat heikkoja tytöt pitää kasvattaa eri tavoin, sanoo setä
puhuu minulle yhä kuin lapselle

Istun Rytmin vessassa kirjoitan tajunnanvirtaa
koska peilistä katsoo vastaan 14-vuotias tyttö punaisessa paidassaan
olinko silloin rohkeampi kuin nyt
kilisevissä kolikoissani
onneksi Kaishaku istuu pöydässä ja odottaa
sanoo, että ajatukseni on selkeä ja kirkas ja navakka

Haluan olla puhuri
puhaltaa hämähäkinseitit pois

Tahdon nousta lavalle ja laulaa

Ja kirjan nimi joka vapauttaa

Sataa.

Astun Rikhardinkadun kirjaston ovesta sisään kourallinen kummia hyönteisiä vatsassani. Luulen, että jotkut kutsuvat niitä perhosiksi. Tukka pakenee kostean hupun alta ja kirjastoavaruus kahmaisee minut syliinsä; pois Helsingistä, pois kaduilta, joilla ihmiset välttelevät pisaroita ja tuntemattomien katseita. Kirjasto tuoksuu käsien ja sormien kosketuksilta, puisilta hyllyiltä ja kuluneelta paperilta. Lumous on aivan läsnä, tässä.

Homehduin koko syksyn ja kevään lähes yksinomaan tenttikirjallisuuden parissa, joten kesä tarjosi oivallisesti tilaisuuden tarttua pitkästä aikaa kaunokirjallisuuteen. Ajelehdin käytävillä innokkaasti kuin pieni piski, selasin tätä ja tuota, tunnustelin ja makustelin. Hymyilytti. Palattuani kotiin luin Pirkko Saision Kainin tyttären (1984), joka tuntui hämmentävän tutulta. On mahdollista, että olen lukenut sen aikaisemminkin - miksen muista, se jääköön hämärän peittoon. Suosittelen muuten lämpimästi Homo-Suomen historia -dokumenttia, jossa Saisio kertoo romaanistaan ja sen saamasta vastaanotosta. Inhoan Riskun ja Annan teennäisyyttä ja kärsimystä, Annan näennäistä välinpitämättömyyttä ja romaanin surumielisyyttä, joka on samanaikaisesti kaunista ja koskettavaa. Saisio on taitava kirjoittaja, joka vangitsee kipeästi kahden naisen rakkauden ja sen, kuinka vaikeaa on elää maailmassa, jossa kaikki ovat heteroita. Kainin tytärtä tituleerataan ensimmäiseksi suomalaiseksi lesbiseksi romaaniksi, mutta onkohan noin. Jo Helvi Hämäläisen Kauniin sielun (1927) keskiössä on päähenkilön pakkomielteiden ja pirujen lisäksi hänen suhteensa ystävättäreensä, joka on mitä ilmeisimmin eroottinen.

Tyydytin fantasiatarvettani (älkäähän nyt kuvitelko mitään irstauksia) sieppaamalla mukaani Jean-Christophe Rufinin Globalian (2004) sekä Leena Krohnin Tainaronin (1985). Krohnin kieleen ja mieleen olen vallan ihastunut, kun taas Rufinin teos on jonkilainen köyhän miehen Vuonna 1984. Krohn on vielä kesken, joten keskityn nokkimaan Rufinia. Globalia on nimensä veroisesti lähes maailmanlaajuinen "ihannevaltio", jossa vapaus on pikemminkin vapautta vapaudesta. Vapautta on myös sisäelinten kloonaus pitkän eliniän saavuttamiseksi. Globaliassa inhotaankin syvästi lapsia ja nuoria - alkaahan oikea nuoruus ja suuri tulevaisuus vasta kahdeksankympin hujakoilla. Rufinin visio on sinänsä mielenkiintoinen, mutta romaania vaivaavat kömpelyys, lavertelu, naiivius, osoitteleva huumori ja hahmojen ohuus. Pääparin suhde ja heidän "eroottinen" jännitteensä ovat niin kehnosti kirjoitettuja, että lukija suorastaan punastuu myötähäpeästä. Ei tarvitse olla sitä paitsi suuri neropatti ymmärtääkseen, että Rufin piikittelee Globaliassa terrorisminvastaista taistelua maalaillen kauhukuvia siitä, mihin voidaan mennä, kun kaikki paha on ulkoistettu ja kun rakennetaan vahvoja polarisaatioita "meidän" ja "muiden" välille. Kevyehkönä scifinä romaanin nielaisee kuitenkin alas ilman suurempia kakomisia. Lisää kepeää hömppää on luvassa, jahka tartun Diana Gabaldonin Sudenkorentoon. Lainasin muuten tänään Foucaultin heilurinkin.

Uusi ja mitä mieluisin tuttavuus minulle on puolalainen runoilija Wislawa Szymborska, johon olen tietääkseni törmännyt ensi kerran joissakin blogeissa. Ihmisiä sillalla - Runoja vuosilta 1957 - 2003 (toim. & suom. Jussi Rosti, 2006) on kerrassaan elähdyttävä paluu runon maailmaan, joka on ollut jo kauan ulottumattomissani. Szymborskan ironia ja huikea kyky tavoittaa MAAILMA kouraisee sydänalasta, saa vinon hymyn huulille ja hihityksen karkaamaan huulilta sopimattomissakin tilanteissa. Ensimmäinen valokuva Hitleristä on loistava: "Mutta kukas se siinä kapaloissa köllöttää? Sehän on pikku Adolf, Hitlerien poika!" Yritän saada vastedes käpäliini lisää Szymborskan tuotantoa.

Lapsena koulupäivän huipennus oli kirjastoauton piipahdus koulun pihalle. Ahmimisiästä tähän on ikuiselta tuntuva matka, vaikka se tapahtuukin silmänräpäyksessä. Jos voisin, palaisin ajassa taaksepäin ja hyppäisin kirjaimista tytön olalle kuin akrobaatti, vinkkaisin silmää ja kuiskuttelisin kysymyksiä, antaisin tilaa puhua. Nyt voisin kirjoittaa kirjakeijusta, joka kuiskasi minulle lapsena, että - -

Läpi vihreän

Kesällä Seireeni pukeutuu vihreään. Se kipaisee parvekkeelle juomaan aavikkokermaa ja värähtelee tuulenpuuskien mukana, katselee liikehtiviä vartaloita ja unelmoi kissanpennuista ja lämpimistä kallioista, joilla se kiipeili ollessaan pentu. Isä tuoksui kiskopölyltä ja unilta, joissa puita etsittiin radanvarrelta ja lopulta eksyttiin, junat suihkivat ohitse viuh viuh, ei saa jäädä alle, täytyy katsoa tarkasti ympärilleen. Äiti osti kirpputorilta virttyneen takin, koska se kesäpäivä oli kylmä ja mereltä puhalsi hyytävä tuuli. Valokuvassa Seireeni istuu ikivanhalla kuistilla ja nauraa.

Kun Seireeni oli lapsi, sen hiukset ulottuivat aina hiekkadyyneille asti. Näyttämöllä se esitti aina poikia ja kadehti niitä, jotka saivat olla tyttöjä. Opettaja käski kaikkien kirjoittaa liitutaululle nimensä ja painonsa. Seireeni painoi kolmekymmentäkaksi kiloa. Se muistaa vieläkin nöyryytyksen, kun opettaja kutsui sitä pieneksi hylkeeksi, olihan Seireeni poikiakin pidempi ja painavampi. Pari vuotta myöhemmin Seireeni tuijottaa Ahvenanmaan-bussissa pinkkeihin pyöräilyshortseihin verhottuja reisiään ja pitää niitä sietämättömän pyöreinä. Se on kymmenvuotias ja kiipeilee Sammakon kanssa pellolla jököttävällä suurella kivellä ("Varokaa! Siellä voi olla kyitä!") ja katselee kuvajaistaan joesta. Pikku narkissotar ei tiedä, mitä ajatella tästä kaikesta. Sen serkku kiusaa sitä ja kertoo, että jokeen on heitetty paskaa.

"Haistakaa paska!" huutaa Seireeni koulun pihalla ja ryntää keinusta vessaan itkemään. Sammakko ja Puhveli ovat taas kuiskineet sen selän takana eikä kipuun auta se, että keinu on oikeasti avaruusraketti ja vessassa odottaa Natascha, jolle Seireenin pitäisi olla kiltimpi. Seireeni kirjoittaa Sammakon nimen päiväkirjaansa yhä uudelleen ja uudelleen ja kivittää paperia terävillä mustetahroilla. Sammakko on vetänyt pikkuveljensä kanssa Seireenin housut alas eikä se ole yhtään hauskaa niin kuin ei ole sekään, että Seireeni juoksee pimeän metsätien päästä päähän pelosta jäykkänä aivan kuten isänsä kolmekymmentä vuotta sitten. Aamulla Seireeni lukee, kuinka Paula Drew ja Venetsian kummitus kohtaavat ja miettii, miksi Paula on Paula eikä Nancy. Se juoksentelee pihalla alasti ja antaa kissanpennun kynsien pureutua polveensa. Ne kehräävät yhdessä ja kuolaavat vesi kielellä mökistä kantautuvan paistuvan ruoan tuoksua. On kesä, ja siitä Seireeni ja kissa pitävät.

Aikamatka.

Seireenin tassut ovat lämpöiset ja se maukuu ilosta: tämän miehen kanssa on niin hyvä olla. Se käpertyy turvallisten käpälien väliin ja on päihtynyt onnesta ja riemusta. Se on vieläkin hämmentynyt, koska silloin kun se tutustui mieheen, sen turkki oli ratkennut ja revennyt ja se oli niin peloissaan, että hengittäminen oli vaikeinta maailmassa. Silti mies ei kadonnut minnekään. Tämä on ihme, ajattelee seireeni. On ihme oppia rakkautta ja läheisyyttä ja arkea.

Se on ihme.