"The scent on the air was strange, but still it was cat..."

Keskiviikko oli kissapäivä, joten sallittehan minun jatkaa nyyhkytarinointiani?

Luen aamiaiseksi Neil Gaimanin A Dream of a Thousand Cats -sarjakuvan, jossa kissa matkaa Morpheuksen luo unimaailmaan. Kissan isäntä on hukuttanut sen vastasyntyneet pennut, nuo kurnuttavat karvapallot, joiden silmätkään eivät ole vielä auenneet. Niinpä kissa lähtee vaaralliselle matkalle etsimään oikeutta, viisautta ja ilmestyksiä. Voiko kissaa omistaa? Tuskin: "I am a cat and I keep my own counsel." Sarjakuvasta opin, mitä makoisasti uinuvat kissanpennut todella jahtaavat, kun niiden pikkuruiset kynnet hiipivät ulos piiloistaan ja somat pikku käpälät ojentuvat sikeään uniläimäytykseen. Kyttään parvekkeelta naapurin oranssia kattia, joka muistuttaa sarjakuvakissan rakastajaa. Tämä tosin on arka ja varovainen. Vatsan pehmoinen karvapeite viistää maata, kun se pysähtyy tuijottamaan minua epäluuloisesti kävellessäni kerran sen ohitse. Maukaisen sille salaa ja kissa katsoo minua, kuten hieman yksinkertaista hölmöä katsotaan.

Käyn katsomassa Francois Ozonin elokuvan Le Temps qui reste, jossa kolmikymppinen Romain tekee kuolemaa. Kuolemaa, kuolemaa, kuolemaa! Miksi haluan nähdä, kuinka muotienkeli lopulta leikkaa kiharat hiuksensa ja käy rannalle makaamaan viimeisen kerran? Pidän elokuvan vähäeleisyydestä. Nieleksin elokuvateatterissa kyyneliäni ja olen varma, että kotiin palattuani lankakeräni purkautuvat. Ja niin käy: nukkumaan mennessä pitkästä aikaa pistelevät ruumiinjäsenet, ylikierroksilla käyvä hengitys ja nimetön pelko jostakin, jota ei voi koskettaa käsin. Olen lähdössä matkalle, jonne en halua lähteä. Kysyn, missä vaiheessa elämästäni tuli tällaista. Millaista muka? Sallitte varmaan, että keskeytän. Kaikkihan on oikeastaan hyvin, mutta silti on paha olla. Ajattelen viikonloppuista flyygelityttöä, joka olen kepeässä humalassa; olen elementissäni ja hurmaan ne, jotka jaksavat kuunnella. Se on hyvä ilta. Ja nyt olen levoton ja jännittynyt. Ei se mitään, ei se mitään. Rauhoitun ja nukahdan.

Näen myöhään aamulla unta, jossa minulla on kissanpentu. Asun korkeassa kerrostalossa ja pentu on levoton. Yritän ottaa sen syliin, mutta se pakenee ja viuhtoo aina poispäin. Asunnossa on myös koira, joka kääntää vahingossa lieden päälle, polttavan kuumaksi. Löydän epätoivoissani lopulta sähköjohdon, jonka vedän pois seinästä. Kissa pakenee parvekkeelle ja minä haen sen pois, mutta turhaan - nyt se putoaa alas, ja me olemme ainakin seitsemännessä kerroksessa! Se kohtaa maan ja on kuin joustavaa kumia, nousee ylös ja hoipertelee. Uskomatonta! Juoksen porraskäytävään, jossa nuoret, humalaiset miehet yrittävät estää kulkuni alas. Vanhempi mies nousee ylös portaita ja tuo minulle kissanpennun, joka on hengissä ja voi hyvin. Yhtäkkiä se kuolee käsiini, nytkähtää ja on poissa.

Herään. Sydäntäni särkee. Vasta kirjoitettuani unen ylös, ymmärrän. En jaksaisi olla surullinen.

(Dave McKean: ?)