Keskellä yötä (kuitenkin ennen nukkumaanmenoa) menettämisen pelko kiertää kylmät ja luisevat sormensa kurkkuni ympärille. On the holy hour; silloin ajatellaan kuolemaa. Puu kuiskaa: "Ajatella kuolemaa on kuolla monta kertaa". Ja sitten uninen tuhina makuuhuoneessa, juuri täällä katon alla, lähellä siipien havinaa. Kun kuolataan tyynylle ja urahdellaan unessa, ei voi tapahtua mitään pahaa. Ennen pumpuliin lipumista on kuitenkin ajateltava Tiinua, joka joskus oli, mutta ei ole enää. Olemme kävelleet unessa tyhjässä ostoskeskuksessa. Hän on pukeutunut räikeään pinkkiin, mutta on aivan hiljaa. Mietiskelevä, kuitenkin puoliksi läsnä. Minäkin vaikenen, enkä kysy kysymyksiä, joita hereillä ollessani pyörittelen sinne ja takaisin. Olen seisonut jokaisena jouluaattona viiden vuoden ajan hänen kivellään. Ojentanut pakkasesta kohmean käteni tulitikulle, raapaissut ja sytyttänyt vähän lämpöä, jotta se, mikä on hyvää ja valoisaa, ei katoaisi. Hän on minun ikuisesti kahdeksantoistavuotias enkelini, joka on jättänyt taakseen kassillisen syyllisyyttä. Mikset tullut elämääni silloin, kun olisin tiennyt vähän paremmin? kysyn. Aika kuitenkin pehmentää karkeita kysymyksiä ja minä muistan yhä hymysi, vuosi vuodelta vähän paremmin.On mahdotonta kirjoittaa itsemurhasta siten, ettei kuulostaisi mahtipontiselta. Sinä olet kuitenkin minun dramaattisin muistoni, joten ehkä sallit tapani puhua sinusta? Ihmiset vaikenevat ja vaivaantuvat ja pyörivät sukissaan, kiertelevät ja kaartelevat. Silloin kun olin surullinen, vihasin heitä kaikkia. Käytänkö sinua keräämään itselleni säälipisteitä ja huomiota? Uneksin pienenä saavani suru-uutisia jonkun kuolemasta, kun istuisin koululuokassa kirjoittamassa. Lapsen unelmassa oli ripaus kauhistuttavaa nautintoa: olisin sureva omainen, jonka kaikki huomaisivat, voivoivoivoi, hirveää, kamalaa, onko joku todella kuollut! ja se tapahtui sinulle, etkä sinä ansaitsisi sellaista, koska olet niin hyvä ja kaunis ja kiltti. Ja vuosia myöhemmin se todella tapahtuu, paitsi että on musiikin tunti, ja takapenkin pojat nauravat. Istun jähmettyneenä tuoliini, itken, hoen eivoiollatottaeivoiollatotta, nyt minuutin hiljaisuus, sitten lähden ulos luokasta, typerä opettajakin ymmärtää. Eikä mikään ole samanlaista kuin lapsuuteni morbidissa unelmassa. Istumme hataralla penkillä ja mies taputtaa minua olalle, mutta minä olen mennyt maan alle. Soitan isälle ja olen hysteerinen. Autoradiossa Suurlähettiläät ja Kun tänään lähden, ei voi olla totta.
Olen joskus kuvitellut viimeisiä askeliasi ja paikkaa, joka onkin muuttunut metsäksi, jossa lempeät saksanpaimenkoirat tulevat nuolemaan käsiäsi ja kasvojasi. Vanhempiesi surun ja isäsi kasvojen ajatteleminen on yhä kestämätöntä. Näethän, että sinä kouristat minua yhä, vaikka aika onkin laukannut eteenpäin? Sinä olet ollut fyysisesti poissa pian kuusi vuotta. Kummallista! En ole ajatellut sinua pitkään aikaan, mutta öisessä vuoteessa olet yhtäkkiä kanssani. All cats are grey, korissa kissoja ja iilimatoja, sinun hiuksiasi ja ajatuksia tytöistä, jotka putoavat. Sinä olet hassu, sanoit kerran.
(Dave McKean: Moth)
8 kommenttia:
Minusta yksi hyvä syy sille, miksi tästä aiheesta voi kirjoittaa, on se, että ne, jotka harkitsevat itsemurhaa, eivät tietenkään voi tietää siitä, mikä sitä seuraa toisessa mielessä - mutta tässä sosiaalisessa mielessä, sosiaalisessa todellisuudessa seuraukset ovat aina yhtä järkyttäviä, ja se on kyllä hyvä tiedostaa.
Se saattaa olla voimaa antava tekijä silloin kun tuntuu, ettei jaksa enää ja ettei kukaan välitä - että niin ei kuitenkaan ole. Että ihmiset etääntyvät eivätkä osaa auttaa kovin hyvin, mutta ettei se tarkoita, etteivätkö he rakastaisi ja kaipaisi, jos jotakin tapahtuisi.
Hyvä ja tärkeä kirjoitus taas. Koskettava. Suru välittyy.
Totta turiset, Veloena. Ystäväni itsemurha ravisutti koko ystäväpiiriämme ja ihmisiä sen ulkopuolella. Itse vaivuin tuolloin masennukseen ja vasta paljon myöhemmin ymmärsin (ja tunnustin itselleni) tuntevani syyllisyyttä hänen kuolemastaan. Niiden tuntemusten kanssa on lopulta oppinut elämään, mutta silti silloin tällöin mielessä käy ajatukset siitä, jos hän olisi saanut apua ja jos häntä olisi jotenkin kyennyt tukemaan. Nämä ovat tietenkin sellaisia jos-kysymyksiä, joihin ei koskaan saa vastausta eikä tee itselle hyvää, mikäli niitä jää pyörittelemään. Silti ajatus siitä, että hän todella halusi kuolla, on kai yhä vaikea hyväksyä. Onneksi häntä voi myös muistella suurella ilolla ja olla kiitollinen siitä ajasta, jonka jaoin hänen kanssaan.
Onko todella niin, että jotkut ovat jo ylittäneet rajan, jonka jälkeen heitä ei voi enää auttaa? Että joku haluaa vapaaehtoisesti kuolla eikä mitään ole enää tehtävissä? Nämä ovat hämmentäviä kysymyksiä.
Tui, kiitos. Tämä on varmaankin sellainen haava, joka kulkee aina mukanani.
Itken.
luin tämän. useaan kertaan.
miksi jonkun itsemurhasta kirjoittaminen olisi jotenkin...epäaitoa? muistamista se on.
Niin. En tiedä. Siitä puhuminen on ollut usein hankalaa läheisille ihmisillekin, paitsi humalassa. Joskus on tuntunut siltä, että mässäilen yksityiskohdilla. Tai että haluaisin mässäillä niillä. Olen tuntenut syyllisyyttä siitäkin, että hänen kuolemansa oli minulle lopulta myös jonkinlainen taiteellinen kimmoke. Tosiasiassa kyse taisi kuitenkin olla siitä, että musiikin tekeminen oli minulle terapiaa. Sen kautta opin lopulta myös tekemään musiikkia.
Minulla on ollut toisinaan vahva tunne siitä, että useimmat ihmiset eivät halua kuulla mitään itsemurhaan viittaavaakaan. Onneksi olen kuitenkin päässyt lopulta käsittelemään tuotakin asiaa myös keskustelemisen keinoin.
kiitos. ajauduin näin taas lukemaan tänne. muistoja tulvii musiikitunnilta. toivotan voimaa ja kiviä pois sydämmestäsi! oli hyvä lukea ajatuksiasi ja avasi omianikin.
kiitos.
Kiitos itsellesi, kultaseni!
Lähetä kommentti