maanantai 10. joulukuuta 2007

Yksi nurin, yksi oikein

Lapsena uneksuin vuoteesta, joka sinkosi silmieni ummistuessa katon läpi öiselle taivaalle. En tuntenut pakkasta enkä viimaa; matka peiton alla tähtikirkkaan taivaan sylissä kohti kuunsirppiä. Tänä yönä boheemikaupunginosassa nukutaan sikeästi, mutta minä en saa unta. Kadulta kuuluu liikenteen etäinen humu. Humalaiset ovat kömpineet suojaan yön kirpeydeltä. Mitä teen aamulla, kun kello soi ja haluan vain hibernoida ja kätkeytyä vuoteen alle? Torkunko jälleen tunnin, puolitoista ja nousen lopulta nuhruisena ja tuhruisena ylös? Vellon passiivisuuden ja ja siitä irti pyristelemisen välillä. Olen pyristellyt tietoisemmin ja tarkemmin kuin aikoihin, se on myönnettävä. Olen käynyt taidenäyttelyissä ja löytänyt uudelleen leikkimisen riemun: sankariantropologi on ihastuttavan kinesteettinen ja inspiroiva, enkä ole koskaan tavannut ketään suorempaa ja rehellisempää. Oudoksutan itseäni tekemällä asioita, joiden pariin en ole luullut palaavani. Ensisilmukat aiheuttavat päänvaivaa ja turhautumista, mutta kädet löytävät yllättävän nopeasti rytmin ja liikkeen, joka on ollut viimeksi läsnä joskus lapsena. Puikot tervehtivät minua ilkurisesti, ja tällä kertaa voin tehdä tämän kaiken juuri niin kuin itse haluan.

Luistimet puristavat jalkojani kipeästi, mutta pian niiden ärähdykset hiljenevät. Punahilkka punaposki jääkenttien kuningatar, ennen luokan huonoin luistimilla. Perjantaina käyn ystäväni kanssa kylpemässä Yrjönkadulla. Joka paikassa tissejä ja tussuja, minunkin. Tämä on ollut minulle monen vuoden ajan sula mahdottomuus. Höyrysaunassa höyrytämme ulos häpeää ja kuollutta ihosolukkoa. Allas on liian täynnä pitkille, sulaville vedoille, mutta olkoon - minä olen nyt tässä ja minä kykenen tähän, eikä millään muulla ole väliä.

Joskus tavallisten asioiden toimimattomuus ja hoitamattomuus rassaavat: laskut myöhästelevät, hiukset rasvoittuvat ja opintoviikot odotuttavat itseään. Lauantai on niin ahdistava ja klaustrofobinen, että on kysyttävä itseltään, oppiiko ikinä pääsemään tästä lian ja paskan suosta ylös. Missä vaiheessa aloin pelätä yksinoloa? Silloinko, kun rintakehää ympäröi näkymätön koura ja ruumiinjäsenet alkoivat puutua ja pistellä? Enkä minä enää pelkää, minä vain ahdistun. Olen piiloillut kauan selkien takana, jotka ovat olleet leveämpiä kuin omani. Yritän piiloutua työskentelyltä ja taiteen tekemiseltä ja kehon liikuttamiselta. Olen kaivannut turvallisuutta niin epätoivoisesti, että olen jättänyt tekemättä monia sellaisia asioita, jotka ovat minulle tärkeitä.

Emmin yhä kirjoittamista ja tilan ottamista. En ole jaksanut olla kiinnostunut oikein mistään. Terät ja piikit ovat kaikonneet johonkin, mutta ne yrittävät taas puskea esiin ihoni alta.

Ei kommentteja: