People always end up the way they started out. No one ever changes. They think they do but they don't. If you're the depressed type now that's the way you'll always be. If you're the mindless happy type now, that's the way you'll be when you grow up. You might lose some weight, your face may clear up, get a body tan, breast enlargement, a sex change, it makes no difference. Essentially, from in front, from behind. Whether you're 13 or 50, you will always be the same.
Näin lausuu pedofiliasta epäilty Mark Wiener Todd Solondzin elokuvassa Palindromes (2004). Mustasta huumoristaan ja erilaisten tabujen käsittelemisestä tuttu ohjaaja lihallistaa essentialistisen identiteetin ajatusta käyttämällä useita eri ikäisiä, värisiä ja kokoisia näyttelijöitä elokuvan päähenkilönä. 13-vuotias Aviva haluaa tulla raskaaksi, jotta hänellä olisi aina joku, jota rakastaa. Aviva lähtee oudolle matkalle, jolla hän tapaa nopeasti laukeavia teinipoikia, pedofiilirekkakuskeja, fundamentalistikristittyjä ja vammaisia lapsia. Solondzin varhaisemman mestariteoksen Happinessin tavoin katsoja joutuu kohtaamaan pedofiilin, joka on samaan aikaan sympaattinen, hauras ja inhottava. Ovatkohan elokuvan pääparin nimet (Aviva ja Bob) viittauksia valkokankaan toiseen palindromipariskuntaan, Julio Medemin Napapiirin rakastavaisten Ottoon ja Anaan?
Olen katsonut jostakin syystä viime aikoina elokuvia, joissa käsitellään tavalla tai toisella pedofiliaa. Tänään saaliikseni päätyivät Little Children (2006) ja Hard Candy (2005), kummatkin tahoillaan kehuttuja ja ansioituneita elokuvia. Little Childrenissä kuvataan useita rinnakkaisia tarinoita keskiluokkaisessa amerikkalaisessa lähiössä, jossa koko yhteisön inhon, avuttomuuden ja vihan tunteet projisoituvat vankilasta vapautuvaan itsensäpaljastaja-Ronnieen. Kullakin henkilöllä on omat, tahmaiset salaisuutensa nettipornoriippuvuudesta aviorikokseen. Lähes kaikkien elokuvan henkilöiden täydellistä kommunikointikyvyttömyyttä ja avoimuuden puutetta seurataan lähes uuvuttavuuksiin asti. Elokuvan lähtöasetelma voisi olla kiinnostava, mutta lopputulos on lähinnä jonkinlainen köyhän miehen American Beauty. Elokuvassa haetaan satiirista otetta, joka lässähtää lopulta omaan outoon konservatiivisuuteensa. Elokuvan loppuratkaisu on suorastaan tympeä ja oman luentani mukaan vailla ironian häivähdystäkään: paluu runkkariaviomiehen huomaan on sittenkin parempi ratkaisu kuin irtiotto uuteen elämään. Toisaalta loppuratkaisua voisi tulkita myös enemmän tai vähemmän symbolisena kastraationa, jonka kaikki päähenkilöt käyvät lävitse. Heistä revitään irti vähintäänkin unelma, fantastinen.
Jos Little Children on tympeä, Hard Candy on sitä vieläkin enemmän. Elokuvaa on kuvattu "häiritseväksi" ja "shokeeraavaksi", mutta itse pidän sitä lähinnä sensaationhakuisena ja moralistisena väkivaltafantasiana, jossa 14-vuotias teinityttö verhoutuu Tuomion Enkelin viittaan ja rankaisee teineistä ja lapsipornosta kiinnostunutta valokuvaajaa niin, että pallit ovat irrota silkan katseen voimasta. Kikkailujuonen ja trillerikäänteiden sijaan elokuvan tekijät olisivat voineet hätkähdyttää katsojia aivan muunlaisin keinoin. Suosittelen lämpimästi vähäeleistä ja pohdiskelevaa The Woodsmania, mikäli jotakuta kiinnostaa elokuvataiteessa esitetty pedofilia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti