Filosofian opettajalla oli kummallinen päärynävartalo ja vaappuva askel. Hän vaikutti kireältä ja tiukalta, mutta hän oli myös äärimmäisen älykäs ja sivistynyt ja oudolla tavalla puoleensavetävä. Aivan varmasti yksinäinen, ei naista, ei lasta, tuskin miestäkään, kirjoitin puolihuolimattomasti vihreään muistivihkooni tarkkaillessani opettajan levotonta käyskentelyä liitutaululta piirtoheittimelle ja taas takaisin. Tämä on 16-vuotias minä. Leveät lahkeet, pitkäpitkä tukka ja ylimielinen kiukku tätä paikkaa ja typeriä ihmisiä kohtaan. Näettekö: tuolla minä ja ystäväni kikatamme koulun liikuntasalissa, kun opettaja on pukeutunut pikkutakkiin ja näyttää melkein komealta. "Aivan kuin sillä olisi hartiat!", joku huudahtaa. Älykäs punatukkainen tyttö on tarkkaillut filosofian tunnilla opettajan haaroväliä ja raportoi sen olevan pullea. Katsomme Olympiaa ja opettaja kertoo meille Leni Riefenstahlista. On estetiikan kurssi ja minä pohdin, olenko opettajan mielestä viehättävä.
Riikka Pulkkisen esikoisteos Raja (2006) herättää monenlaisia ajatuksia rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja kuolemasta. Romaanin päähenkilöt kirjallisuuden professorista kuusivuotiaaseen tyttöön ovat kaikki kiinnostavia, mutta väkevimmäksi tarinassa muodostuu 16-vuotiaan Marin ja hänen äidinkielenopettajansa Julianin suhde. En tiedä, miksi opettajien ja oppilaiden väliset suhteet ovat aina kiehtoneet minua tavattomasti. Ehkä kyse on epätasapainoisesta ja kiihottavasta valta-asetelmasta ja jatkuvasta rajankäynnistä sallitun ja kielletyn utuisassa maastossa, missä sääntöjä venytetään ja otetaan peruuttamattomia askelia tyhjyyteen. Mari viiltelee itseään ja leikkii kuolemaleikkiä ja pelkää haisevansa, ja minä pohdin, olinko minäkin tuollainen 16-vuotiaana: lapsi. Muistan, kuinka uuden vuoden suloisen humalan jälkeen Tiinu kuolee. Ehkä se on lapsuuden loppu, tai sitten ei. Olen lapsi, joka on surullinen ja hukassa ja vihainen. Maalaan Saaran luona muistivihkoani vesiväreillä ja kuuntelen punahiuksista naista, joka laulaa I'm a water colour stain. Ajattelen kuolemaa, kun pikajuna kiitää ohitse; minä ja Eija vilkaisemme toisiamme, kummallakin on sama ajatus. Selitän filosofian opettajalle poissolojani eikä hän sano mitään. Ehkä hän ymmärtää. Myöhemmin opin Marin lailla, että on käytettävä taitavasti suutaan ja singottava savupiipun läpi taivaalle, jos aikoo selvitä. On koettava ensimmäiset kömpelöt seksikokemukset, kun poika näykkii saunassa rintoja ja avaa vetoketjunsa. "Ottaisitko, voisitko imeä? poika kysyy käheästi." Toisin kuin Mari, minä lähden pois.
Minä en koskaan ihastunut opettajiin, vaikka filosofian opettaja olikin kiinnostava. Kaupungissa juoruttiin, että toisen lukion nuorella liikunnanopettajalla oli suhteita oppilaiden kanssa. Ehkä se ei ollut totta. Rajassa opettajan nimi on Julian Kanerva. Voitteko kuvitella mitään harlekiininkatkuisempaa nimeä? Hänen mielestään kaikki valta on Marilla. Lukiolaiset ovat oikeastaan jo aikuisia eikä oikean ja väärän selkeitä määritelmiä ole olemassa. Mari on ahnas pikku narttu, jonka sisäreiden syntymämerkkiä kenenkään käsi ei ole vielä koskettanut. "Muusaa ei pidä jättää huomiotta." Julian kaipaa palvojaa, ja kuka olisikaan omistautuneempi ja varauksettomampi ihailija kuin teini-ikäinen tyttö? Se, mikä on aikuiselle miehelle kevyttä leikkiä, on nuorelle tytölle kuolemanvakavaa. On annettava vartalonsa miehen käyttöön, koska mies haluaa sitä koko ajan. On tuijotettava ruumistaan ulkopuolelta ja välinpitämättömänä, vaikka rakasteleminen on "vähän inhottavaa". Vihdoinkin joku antaa sille rajat!
Pulkkisen hahmot ovat välillä hieman paperisia ja pulmallisia, mutta on helppo ottaa nuoren naisen hämmennys omakseen ja peilata sitä omaan minään, joka on joskus ollut ja jota kantaa yhä mukanaan. Vaikka ei ole koskaan viillellyt ihoaan eikä tuntenut aikuisen miehen kosketusta, tunnistaa kuitenkin ulkopuolisuuden tunteen ja jatkuvan kaipuun johonkin. Lukekaa tämä Frida Hyvösen teksti. Mielestäni se kuvaa erinomaisesti Rajassakin lihallistuvaa teemaa, jossa seksuaalinen hyväksikäyttö ja oma halu ovat kietoutuneet hämmentävästi yhteen: the feeling of power was intoxicating, magic. Ja kuitenkin rajansa on piirrettävä itse.
Riikka Pulkkisen esikoisteos Raja (2006) herättää monenlaisia ajatuksia rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja kuolemasta. Romaanin päähenkilöt kirjallisuuden professorista kuusivuotiaaseen tyttöön ovat kaikki kiinnostavia, mutta väkevimmäksi tarinassa muodostuu 16-vuotiaan Marin ja hänen äidinkielenopettajansa Julianin suhde. En tiedä, miksi opettajien ja oppilaiden väliset suhteet ovat aina kiehtoneet minua tavattomasti. Ehkä kyse on epätasapainoisesta ja kiihottavasta valta-asetelmasta ja jatkuvasta rajankäynnistä sallitun ja kielletyn utuisassa maastossa, missä sääntöjä venytetään ja otetaan peruuttamattomia askelia tyhjyyteen. Mari viiltelee itseään ja leikkii kuolemaleikkiä ja pelkää haisevansa, ja minä pohdin, olinko minäkin tuollainen 16-vuotiaana: lapsi. Muistan, kuinka uuden vuoden suloisen humalan jälkeen Tiinu kuolee. Ehkä se on lapsuuden loppu, tai sitten ei. Olen lapsi, joka on surullinen ja hukassa ja vihainen. Maalaan Saaran luona muistivihkoani vesiväreillä ja kuuntelen punahiuksista naista, joka laulaa I'm a water colour stain. Ajattelen kuolemaa, kun pikajuna kiitää ohitse; minä ja Eija vilkaisemme toisiamme, kummallakin on sama ajatus. Selitän filosofian opettajalle poissolojani eikä hän sano mitään. Ehkä hän ymmärtää. Myöhemmin opin Marin lailla, että on käytettävä taitavasti suutaan ja singottava savupiipun läpi taivaalle, jos aikoo selvitä. On koettava ensimmäiset kömpelöt seksikokemukset, kun poika näykkii saunassa rintoja ja avaa vetoketjunsa. "Ottaisitko, voisitko imeä? poika kysyy käheästi." Toisin kuin Mari, minä lähden pois.
Minä en koskaan ihastunut opettajiin, vaikka filosofian opettaja olikin kiinnostava. Kaupungissa juoruttiin, että toisen lukion nuorella liikunnanopettajalla oli suhteita oppilaiden kanssa. Ehkä se ei ollut totta. Rajassa opettajan nimi on Julian Kanerva. Voitteko kuvitella mitään harlekiininkatkuisempaa nimeä? Hänen mielestään kaikki valta on Marilla. Lukiolaiset ovat oikeastaan jo aikuisia eikä oikean ja väärän selkeitä määritelmiä ole olemassa. Mari on ahnas pikku narttu, jonka sisäreiden syntymämerkkiä kenenkään käsi ei ole vielä koskettanut. "Muusaa ei pidä jättää huomiotta." Julian kaipaa palvojaa, ja kuka olisikaan omistautuneempi ja varauksettomampi ihailija kuin teini-ikäinen tyttö? Se, mikä on aikuiselle miehelle kevyttä leikkiä, on nuorelle tytölle kuolemanvakavaa. On annettava vartalonsa miehen käyttöön, koska mies haluaa sitä koko ajan. On tuijotettava ruumistaan ulkopuolelta ja välinpitämättömänä, vaikka rakasteleminen on "vähän inhottavaa". Vihdoinkin joku antaa sille rajat!
Pulkkisen hahmot ovat välillä hieman paperisia ja pulmallisia, mutta on helppo ottaa nuoren naisen hämmennys omakseen ja peilata sitä omaan minään, joka on joskus ollut ja jota kantaa yhä mukanaan. Vaikka ei ole koskaan viillellyt ihoaan eikä tuntenut aikuisen miehen kosketusta, tunnistaa kuitenkin ulkopuolisuuden tunteen ja jatkuvan kaipuun johonkin. Lukekaa tämä Frida Hyvösen teksti. Mielestäni se kuvaa erinomaisesti Rajassakin lihallistuvaa teemaa, jossa seksuaalinen hyväksikäyttö ja oma halu ovat kietoutuneet hämmentävästi yhteen: the feeling of power was intoxicating, magic. Ja kuitenkin rajansa on piirrettävä itse.
9 kommenttia:
Itselleni tuo oppilas-opettaja suhde on ollut aina juuri päinvastainen, se ei kiinnosta minua yhtään. Koskaan en ole ollut ihastunut yhteenkään opettajaan missään.
Minulla on kai auktoriteettiongelma eli en pidä niistä ja se estää ihastumisen:) Tai sitten tuo valta ja valtapelit eivät vetoa, en tiedä.
minä taas joka olen aina ihastunut tietyntyyppisiin opettajiin, ehkäpä esim. siksi, että niitä voi katsella niin paljon, kun ovat framilla )) ja minähän katselen mielelläni.
Julian. Mietinkin minkä ihmeen takia vakavan romaanin henkilöllä voi olla tuollainen epäuskottava nimi, kunnes sinä puit sen paremmin sanoiksi: harlekiininkatkuinen. :) Tosin, jos maailmassa on jossakin Julian Kanerva, emme voi tietää kuinka uskottava ja vakava ihminen hän on. Ei nimi miestä pahenna jne.
Julian Kanerva. Nimi on tosiaan hieman turhan osoitteleva. Liian helppo tehokeino, mutta romaanin haluan lukea silti!
Minäkään en pitänyt tapanani ihastua opettajiini. Kielikurssi kuitenkin muodosti poikkeuksen: 14-vuotiaan minun silmissä pieni ja hauskasti pullea, s-kirjaimiaan pehmeästi sihautteleva ja uskomatonta Postlethwaite-sukunimeä kantava paikallinen englanninopettaja oli lumoava. Istuin tunneilla ja tuijotin, miehellä oli erikoinen tapa liikkua; myöhemmin olen oivaltanut epäillä hänen seksuaalista suuntautumistaan, heh. Mutta ihailuni sai tylyn lopun: eräänä aurinkoisena koulupäivänä tuijottelin taas tapani mukaan, ja tuijoteltava kysyikin minulta yhtäkkiä koko ryhmän kuullen, että onko minulla jotain asiaa kun tuijotan niin. Ei minulla asiaa ollut, ja tuijottamisenkin lopetin.
Susu: Jostain syystä olen kaiken lisäksi aina pitänyt opettajan ammattia seksikkäänä (!). Ehkä mieleeni on piirtynyt amerikkalaisista elokuvista tuttu helvetin innovatiivinen ja innostava jumalaopettaja tyyliin Robin Williams & Kuolleiden runoilijoiden seura (vaikka en edes liiemmin pidä kys. leffasta): älykäs ja sivistynyt ja humaani Ihminen, joka houkuttelee oppilaista esiin heidän parhaimmat puolensa. Ja sittemmin toki myös professori Snape. ;)
Ja tosiaan, Fox, opettajia on mukava katsella.
Purrh & Aalo: Julian Kanerva siirappimaisine nimineen häiritsi minua oikeastaan koko romaanin ajan. Itse romaanissakin Julianin romaanimaiseen nimeen puututaan, mutta kyllä se tosiaan vaikuttaa aika halvalta tehokeinolta. Yöks!
Aalo, voin lainata sen sulle, jahka P. on ensin lukenut sen. Voi, Postlethwaite! Olisi nyt ollut hieman hienotunteisempi. Huomenna lisää opettajia...
Hmm, suhtaudun heti armollisemmin Julian Kanervaan, jos herran nimeä kerran problematisoidaan itse teoksessakin. Minut on aivopesty kirjallisuustieteen luennoilla: taiteen itsereflektiivisyys on Suuren Taiteen merkki! Oletko muuten koskaan miettinyt, miksi metabloggausta niin kovin paheksutaan (esim. scifimaailman ihme Vesa Sisättö tuoreimmassa Lumoojassa toteaa, että siinä vaiheessa tietää bloggaajan ideoiden loppuneen, kun se kirjoittaa omasta bloggauksestaan), mutta metafiktio on paitsi ihan ok jopa tosi hyvä homma ja ah-niin-ihanan postmodernia?
Kiitos, mielelläni ottaisin kirjan lainaan. :)
Kun soitonopettajani meni naimisiin vain pari vuotta itseäni vanhemman tytön kanssa, siihen asti täysin platoninen, kunnioittava suhteeni sai kolauksen.
Yht'äkkiä soitonopettaja oli 'mies', ja kieltämättä vähän halveksin häntä siksi, että hän oli valinnut itseään niin paljon nuoremman puolison.
Itse olen joskus ollut oppilaan ihastuksen kohde, mutta olen teeskennellyt, etten huomaa koko asiaa. Niin on minusta oikein tehdä.
En muuten oikein sulata groupie-asetelmiakaan; halveksin artisteja, jotka käyttävät valta-asemaansa seksuaaliseen hyväksikäyttöön, sillä siitähän loppujen lopuksi on kyse.
Mutta toisaalta sääntöjen rikkominen luo jännitettä, joka voi olla tosi hienon suhteen moottori.
Asiassa on siis monta puolta.
Minuakin kiehtovat nuo opettaja-oppilas-suhteet ja lukisin mielelläni niistä kertovia kirjoja. Tietääkö kukaan ko. aiheesta kertovia kirjoja?
Olen pohtinut samaa itsekin. Mieleeni tulee Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuosi, Monika Fagerholmin Diiva, Elfriede Jelinekin Pianonopettaja.
Täältä löytyy jonkinlainen lista
kirjoista, joiden sisällöstä minulla ei kyllä ole aavistustakaan.
Hauskaa, etten ole ainoa aiheeseen fetisoitunut! ;)
Lähetä kommentti