Avaan pukuhuoneen oven ja hujahdan sisään hermostuneesti luimistellen. Sieraimiini tulvahtava tuoksu ei ole suinkaan hikeä vaan kepeää, hentoa tytönhajua. Tiedättehän ne tytöt, joiden jäljiltä vessassa leijailee hento kukkaistuoksu, aivan kuin he eivät olisi olleet lainkaan tekemisissä ruumiinnesteiden kanssa? Nämä tytöt virtsaavat hunajaa ja paskovat perhosia. Ja sitten olen minä. Siltä minusta nyt tuntuu, kun paljastan ajelemattomat sääreni ja kuhmuraisen takamukseni ja puen päälleni kauhtuneet, mustat verryttelyhousut. Onko mitään otollisempaa paikkaa häpeälle ja alemmuudentunteille kuin pukuhuone? Aktiiviset nuoret naiset ja heidän täydelliset reisilihaksensa ja vartalonmyötäisten housujen verhoamat piukeat takamuksensa. Ja sitten olen minä. Tuokin tyttö tuossa mininapatopissaan katsoo minua pitkin nenänvarttaan, aivan varmasti katsoo! Lietson itseni suunnattomaan jännittyneisyyden tilaan ja hoen taukoamatta mielessäni olevani kankea ja kerta kaikkiaan kelvoton ja kyvytön kävelemään liikuntasaliin, jossa on muitakin ihmisiä. Vastoin kaikkia odotuksiani joogaan itseni tähtiin tai vähintäänkin miellyttävämmälle kiertoradalle. Myräkkä ähertää vieressäni ja on selvästi notkeampi kuin minä (kuten tietysti myös se tyttö mininapatopissaan), mutta pikku hiljaa opin keskittymään itseeni. Tämänhän pitäisi olla kaltaiselleni omaan napaan tuijottelijalle yksinkertaista, mutta kun minä vertailen usein itseäni muihin. Ja tokihan silmäni harhailevat silloin tällöin levottomasti kohti tuntemattomia ja sisälläni oleva suorittaja vinkuu ja marisee, mutta siihenkään en kuole. Puolentoista tunnin taivuttelujen, venytysten ja hengitysharjoitusten jälkeen olen rento, puhdistunut ja energinen.
Seuraavana päivänä lähden tanssitunnille ja muistelen kaikkia niitä lukuisia kertoja, kun olen tutustunut toiveikkaana uuteen tanssiin ja lopulta päätynyt tunnille kerran tai kaksi. En ole yksinkertaisesti kyennyt jatkamaan, koska olen tuntenut itseni niin surkeaksi, kömpelöksi ja huonoksi. Jokainen tanssitunti on hukkunut muiden seuraamiseen ja lopulta siihen, etten ole lainkaan pystynyt keskittymään omaan liikkeeseeni. Suoritan vain hampaat irvessä ja häpeän, häpeän, häpeän. Missä on se tyttö, jonka liike on puhdasta riemua ja iloa? Mihin katoaa se tyttö, jolla on loistava rytmitaju ja kyky heittäytyä musiikkiin? Tanssitunnilla olen loputtomasti hukassa. Kirkkaat valot ja peili ahdistavat: näen itseni, mutta olen joku vieras. En pidä siitä, mitä näen. Pitäisi olla hoikempi kauniimpi notkeampi itsevarmempi osaavampi täydellinen hikoilematon ylemmyydentuntoinen kaikkivoipa. Ja kun minä en ole, en kerta kaikkiaan. Olen varma, että kaikki tuijottavat sekoilevia askeleitani ja kauhusta kuolaavaa turpaani. Tässä on jotakin pahasti vialla. Tällä kertaa joudun varmasti kaikkien aikojen pahimmalle tanssitunnille, mutta vastoin kaikkia odotuksiani minua alkaa naurattaa. Pitäisi pyöriä salamannopeasti lattialla, tehdä spakaateja ja tietää, mitä oudoilla termeillä tarkoitetaan. Ja tämän kun piti muka sopia aloittelijoille! Olenkin joutunut kesäkauden viimeiselle tunnille ja olen pihalla kuin banaani perunamaalla. Onneksi paikalle on saapunut muitakin tomppeleita. Koko episodin kruunaa se, kun lähden kotiin ja mätkähdän mäessä rähmälleni. Polvessani on yhä kissankokoinen mustelma, mutta tanssitautini ei kuitenkaan toivottavasti sammu.
Olen ajatellut nyt kokeilla rohkeasti eri tanssilajeja ja yrittää löytää jonkin, joka tuntuisi hyvältä. On kummallista, kuinka vahvasti liikunta nostaa esiin suunnattoman itsekriittisyyteni, kehokompleksini ja taipumukseni huumorintajuttomaan suorittamiseen. Ja kuitenkin se saa myös aikaan äärettömän hyvän olon tunteen ja miellyttävän tietoisuuden omasta kehosta. Tiedän myös, että liikunta olisi erinomainen lääke paniikkiin ja ahdistukseen: liikunnan avulla jännitystä ja ahdistusta pystyy purkamaan luontevasti. Vaikka viime syksy oli monella tapaa kaoottista aikaa, lenkkeilin kuitenkin monena päivänä viikossa ja nautin kovasti raivokkaan hikilenkin aiheuttamasta euforiasta ja uupumuksesta. Sitten vain jämähdin enkä saanut itseäni enää liikkeelle. Oma jännittämiseni on ollut myös hyvin fyysistä ja olenkin kärsinyt jatkuvista lihaskivuista. Aluksi koko kroppani saattoi olla paniikkikohtauksen jälkeen aivan lukossa monta päivää, koska pelkäsin uusiutuvia kohtauksia ja jännitin ja pingotin koko ruumiillani. Ei olekaan ihme, että viimeisen vuoden aikana olen sairastellut (fyysisesti) mitä moninaisimmilla tavoilla. On totisesti tuntunut siltä, että kaikki paska kaatuu yhtä aikaa niskaan.
Nyt edessäni on uusi syksy ja voin kaikesta huolimatta paljon paremmin kuin vuosi sitten. Olen jaksanut ja uskaltanut tehdä vaikka mitä, ja se tuntuu hienolta. Uusi liikuntainnostukseni on alkanut vasta hiljattain, mutta joogan ja tanssimisen lisäksi olen jo käynyt pelaamassa sulkapalloa ja uskaltautunut jopa kuntosalille. Sulkapallo on hauskaa ja puhdistaa pään tehokkaasti kaikenlaisista ylimääräisistä ajatuksista. Kuntosaliin suhtaudun vielä varsin varauksellisesti, mutta olen päättänyt kuitenkin yrittää. Ja tosiaan, aion yhä metsästää minulle sopivaa tanssilajia, joka ei luisuisi silkaksi suorittamiseksi ja itsen ja muiden kyttäämiseksi. Olen kokeillut aiemminkin afroa ja itämaista tanssia, mutta ne lienevät seuraavaksi listallani. Osaisiko joku suositella aloittelijalle jotakin oivaa lajia? (Ja kiitos Puulle, Myräkälle ja Nonkululekolle seurasta, tuesta ja kannustuksesta liikunnan saralla!)
Seuraavana päivänä lähden tanssitunnille ja muistelen kaikkia niitä lukuisia kertoja, kun olen tutustunut toiveikkaana uuteen tanssiin ja lopulta päätynyt tunnille kerran tai kaksi. En ole yksinkertaisesti kyennyt jatkamaan, koska olen tuntenut itseni niin surkeaksi, kömpelöksi ja huonoksi. Jokainen tanssitunti on hukkunut muiden seuraamiseen ja lopulta siihen, etten ole lainkaan pystynyt keskittymään omaan liikkeeseeni. Suoritan vain hampaat irvessä ja häpeän, häpeän, häpeän. Missä on se tyttö, jonka liike on puhdasta riemua ja iloa? Mihin katoaa se tyttö, jolla on loistava rytmitaju ja kyky heittäytyä musiikkiin? Tanssitunnilla olen loputtomasti hukassa. Kirkkaat valot ja peili ahdistavat: näen itseni, mutta olen joku vieras. En pidä siitä, mitä näen. Pitäisi olla hoikempi kauniimpi notkeampi itsevarmempi osaavampi täydellinen hikoilematon ylemmyydentuntoinen kaikkivoipa. Ja kun minä en ole, en kerta kaikkiaan. Olen varma, että kaikki tuijottavat sekoilevia askeleitani ja kauhusta kuolaavaa turpaani. Tässä on jotakin pahasti vialla. Tällä kertaa joudun varmasti kaikkien aikojen pahimmalle tanssitunnille, mutta vastoin kaikkia odotuksiani minua alkaa naurattaa. Pitäisi pyöriä salamannopeasti lattialla, tehdä spakaateja ja tietää, mitä oudoilla termeillä tarkoitetaan. Ja tämän kun piti muka sopia aloittelijoille! Olenkin joutunut kesäkauden viimeiselle tunnille ja olen pihalla kuin banaani perunamaalla. Onneksi paikalle on saapunut muitakin tomppeleita. Koko episodin kruunaa se, kun lähden kotiin ja mätkähdän mäessä rähmälleni. Polvessani on yhä kissankokoinen mustelma, mutta tanssitautini ei kuitenkaan toivottavasti sammu.
Olen ajatellut nyt kokeilla rohkeasti eri tanssilajeja ja yrittää löytää jonkin, joka tuntuisi hyvältä. On kummallista, kuinka vahvasti liikunta nostaa esiin suunnattoman itsekriittisyyteni, kehokompleksini ja taipumukseni huumorintajuttomaan suorittamiseen. Ja kuitenkin se saa myös aikaan äärettömän hyvän olon tunteen ja miellyttävän tietoisuuden omasta kehosta. Tiedän myös, että liikunta olisi erinomainen lääke paniikkiin ja ahdistukseen: liikunnan avulla jännitystä ja ahdistusta pystyy purkamaan luontevasti. Vaikka viime syksy oli monella tapaa kaoottista aikaa, lenkkeilin kuitenkin monena päivänä viikossa ja nautin kovasti raivokkaan hikilenkin aiheuttamasta euforiasta ja uupumuksesta. Sitten vain jämähdin enkä saanut itseäni enää liikkeelle. Oma jännittämiseni on ollut myös hyvin fyysistä ja olenkin kärsinyt jatkuvista lihaskivuista. Aluksi koko kroppani saattoi olla paniikkikohtauksen jälkeen aivan lukossa monta päivää, koska pelkäsin uusiutuvia kohtauksia ja jännitin ja pingotin koko ruumiillani. Ei olekaan ihme, että viimeisen vuoden aikana olen sairastellut (fyysisesti) mitä moninaisimmilla tavoilla. On totisesti tuntunut siltä, että kaikki paska kaatuu yhtä aikaa niskaan.
Nyt edessäni on uusi syksy ja voin kaikesta huolimatta paljon paremmin kuin vuosi sitten. Olen jaksanut ja uskaltanut tehdä vaikka mitä, ja se tuntuu hienolta. Uusi liikuntainnostukseni on alkanut vasta hiljattain, mutta joogan ja tanssimisen lisäksi olen jo käynyt pelaamassa sulkapalloa ja uskaltautunut jopa kuntosalille. Sulkapallo on hauskaa ja puhdistaa pään tehokkaasti kaikenlaisista ylimääräisistä ajatuksista. Kuntosaliin suhtaudun vielä varsin varauksellisesti, mutta olen päättänyt kuitenkin yrittää. Ja tosiaan, aion yhä metsästää minulle sopivaa tanssilajia, joka ei luisuisi silkaksi suorittamiseksi ja itsen ja muiden kyttäämiseksi. Olen kokeillut aiemminkin afroa ja itämaista tanssia, mutta ne lienevät seuraavaksi listallani. Osaisiko joku suositella aloittelijalle jotakin oivaa lajia? (Ja kiitos Puulle, Myräkälle ja Nonkululekolle seurasta, tuesta ja kannustuksesta liikunnan saralla!)
8 kommenttia:
Ihana. Ihana kirjoitus - musta tuntui täsmälleen samalta eilen Chi Kung -kurssilla.. hiivatin peilisalit.
Joo, kauheat peilit! Kai niistä on jossakin vaiheessa jotain hyötyä (hmph, epäilen), mutta näin aluksi ne tuntuvat ihan hirveiltä. Yöks!
Onko Chi Kung muuten jotain taiji-juttua?
Mä olen kaikessa harrastamisessani kauhea hikisuorittaja ja kärsin perfektionismista ja itsekritiikistäni. Baletti loppui itsekritiikkiin, flamenco loppui itsekritiikkiin ja kamppailulajit osittain myös. Nyt yritän aloittaa uudella tavalla. Oletko kokeillut modernia tanssia? Helsingissä on ainakinyksi ryhmä ja opettaja, jotka treenaavat pienimuotoisesti improvisaatiota(ei siis perinteinen moderni tanssi vaan improtanssi, aloittelijat ja ammattilaiset treenaavat yhdessä) ja ainakin ystäväni, joka on samanlainen suorittaja kuin minä, on saanut siitä mielettömästi itseluottamusta eikä enää suorita tanssitunneilla.
Moderni tanssi on muutenkin minusta aikuisille parempi kuin joku super-kurinalainen juttu(esim. baletti tai flamenco).
Minä rupesin treenaamaan taas taistelulajia, toivottavasti ei enää tarvitse itkeä joka treenien jälkeen jos ei ole paras ja superhyvä suorittaja...
Kokeile myös taijia tai tuota Tiian lajia!
-minh-
Mahtaakohan tuo jännitys, pelko omasta itsestä ja suorituksistaan, vähentyä iän lisääntyessä? En nyt halua kuulostaa vanhalta ja tylsältä, jota olen, myönnetään, mutta jossain vaiheessa tulee hetki, jolloin ei enää välitä. Joillekin se tulee aikaisemmin, joillekin myöhemmin, mutta yleensä se tulee. Ei huomaa muita, ei mieti, mitä he ajattelevat, vetää ne virttyneet trikoot jalkaan ja antaa palaa.
Paljon vaikuttaa varmaan myös se, missä harrastaa sitä liikuntaa. Itse olen löytänyt paikkoja, joissa pukuhuonetta kansoittavat iloisesti hyllyvät vatsamakkarat, ne hyllyvät naurusta ja ilosta. Tai olen käynyt kuntosaleilla, joissa päivän paras suoritus on selvittää, miten ne laitteet toimivat, eikä kukaan naura, koska ovat itsekin olleet saman tilanteen edessä.
Ei siis suorittamista, vaan tavallisten ihmisten tavallista äheltämistä tavallisen kunnon ylläpitämiseksi. Keski-ikä tällaisissa paikoissa on varmaan korkeampi kuin paikoissa, joissa joutuu kiinnittämään huomiota säälliseen esiintymisasuun:)
Oletko muuten kokeillut afrotanssia? Itselleni se oli aikanaan, silloin kauan, kauan sitten, erittäin iloinen ja vapauttava kokemus.
Tuo toisten tarkkailu punttisalilla ei ole muuten mitenkään feminiini ominaisuus. Miehillä se saanee (ainakin toisille kerrottaessa) enemmän suorituskeskeisiä muotoja, eli raavaat uroot saattavat kärsiä komplekseistaan, kun toiset nostavat enemmän kiekkoja ilmaan kuin mitä itse saa liikahtamaan.
(Tämä ei tietenkään koske minua, vaikka näännynkin jo pelkän levytangon alle missä tahansa nostossa.)
Kiitos vinkeistä, Minh! En ole kokeillut modernia tanssia, mutta se vaikuttaa kyllä kiinnostavalta. Improilu voisi varsinkin olla vapauttavaa. Mitä kamppailulajeja olet harrastanut? Minua kiinnostaisivat myös ne, mutta en oikein tiedä, mitä lajia uskaltaisin kokeilla, huonokuntoinen kun olen.
Susu, totisesti toivon, että jännitys vähentyisi iän myötä. Kaipa kyseessä on jonkinlainen itsetuntemus ja -luottamus, jonka ainakin luulisi lisääntyvän vuosien vieriessä. Toisaalta tiedän ja tunnen myös esimerkiksi keski-ikäisiä naisia, jotka ovat hyvin estyneitä omien vartaloidensa ja liikunnan suhteen.
Vaikka olisi toki mukavaa löytää miellyttävä ja rento paikka liikkumiselle, olisi tärkeää löytää samat asiat omasta päästä. Luulen, että menee jonkin aikaa, ennen kuin voin alkaa nauttia liikkumisesta täydestä sydämestäni. Pieni lisäitsevarmuus ei lainkaan olisi pahitteeksi.
Olen ollut muutaman kerran afroilemassa joskus pari vuotta sitten, mutta nyt olen itse asiassa menossa uudestaan. Odotan jännityksellä, mitä tuleman pitää. Afrossa viehätti liikkeen matala painopiste ja jonkinlainen vapaus. Viimeksi se kyllä kaatui samaan suorittamiseen mihin ennenkin, mutta tällä kertaa olen ainakin menossa tanssimaan hyvässä seurassa. :)
Ja apua, jotkut kuntosalilaitteet vaikuttivat teknisesti hankalakäyttöisiltä. Ei kai auta muu kuin kysyä apua sitten, kun menee sinne törttöilemään.
Doris, käydessäni kuntosaliohjauksessa muskelimasaohjaaja totesi, että miehet usein aloittavat hirmuisilla painoilla ja yrittävät tehdä vaikutuksen bööniin (ja epäilemättä myös toisiin miehiin). Sitten lopulta rikkovat paikkansa. Naiset puolestaan kuulemma käyttävät höyhenmaisia painoja ja kälättävät keskenään. Whoaa!
Ja älähän nyt, kyllä minä muistan eräänkin kirjoituksesi, jossa kerroit alfaurosmaisesti hartioidesi kasvaneen niin kovasti harjoittelun jälkeen, ettet enää mahtunut ovistakaan sisään.
Taistelulajien peruskursseille voi mennä millaisella kunnolla tahansa. Ju-jutsu ja kick-boxing on tosi kivoja mutta jos ei halua kontaktia, voi mennä vaikka lady-thai-tunneille, joilla hakataan ja potkitaan säkkejä, ilmaa ja mitzejä.
Olen nyt kiinalaisen lajin kurssilla ja kuntoa kohotetaan pikkuhiljaa, ettei kenellekään tule sellaista oloa ettei pärjää. Muutenkin edetään omaa, eikä ryhmän tahtiin ja se on minusta kivaa. Ennen minulle oli tosi tärkeitä kaikki vyökokeet ja mitkä taidot oli milläkin tasolla, mutta nyt yritän uutta asennetta, että lajia harrastamalla pääsen kiinni parempaan elämään ja samalla opin hyvät itsepuolustustaidot, taistelutaidon ja saan paremman kunnon.Ilman kilpailua tai vertailua.
-minh-
Hyvä tietää! Luulen, etten ainakaan vielä uskaltaudu tunnille (eikä tämän hetkiseen liikuntaohjeelmaani edes mahtuisi mitään uutta), mutta ehkä jo keväällä voisi kokeilla jotakin. Kontaktin ottaminen kieltämättä vähän hermostuttaa. Ehkä jokin pehmeämpi aloitus voisi siis olla helpompaa. Olen kyllä aina ajatellut, että olisi kivaa kokeilla - ja ennen kaikkea osata - jotain itsepuolustuslajia.
Lähetä kommentti