Päiväkirjamerkintöjä Lontoosta

I

Where taxi drivers never stop talking. Under slate grey Victorian sky. Here you'll find my heart and I. And still we say come back. Come back to Camden, and I'll be good.

Toinen päivä Lontoossa. Tuntuu kummalliselta (ja vähän paljastavalta) kirjoittaa, kun toinen on samassa huoneessa. Hostellimme on räkäinen läävä, jota ei voi suositella kenellekään. Asumme pienessä huoneessa, jossa on oudonvihreä seinä ja pelkkä parivuode. Vuoteessa on vain yksi valtava täkki, mutta viikon aikana siihen sopeudutaan vaivatta. Pesutilat karmivat selkäpiitä ja suihkun katto tippuu homeista visvaa. Aamiaisella huomaan, että rasvatukkainen, indie-elokuvasta karannut clerk katsoo pornoa.

Käymme Tate Modernissa. Sattumusten ja väärinkäsitysten vuoksi emme pääse samaan aikaan Gauguin-näyttelyyn. Minä ajattelen yksin maalauksia ja väenpaljoutta kyntäessäni, kuinka helppoa olisi kadota suureen kaupunkiin, sulautua, tulla hetkeksi aivan nimettömäksi. En ole matkustanut pitkään aikaan ja ajaudun suurkaupunkihurmokseen, jota en osaa kuvailla kuin kulunein sanoin. Suoristan selän ja työnnän rinnat ulos: näin minä osaan olla. Silmäilen vähän miehiä ja otan kohteekseni yhden nörtin näköisen tyypin. Katson häntä suoraan silmiin. Verisuonteni riemukas pauhu vaikenee hetkeksi, kun pysähdyn The Loss of Virginityn äärelle. Teos muistuttaa minua aavemaisesti eräästä tekstisommitelmasta. Alakerrassa ihastun Marcel Dzaman piirroksiin, jotka on luokiteltu "mustaksi huumoriksi". Jokin mustuus on toden totta läsnä koko päivässä. Sataa, tuulee, pimeä laskeutuu aikaisin. Meillä ei ole mitään sanottavaa. Toinen on jossakin kuoressa, ja sitten toisaalta refleksit valmiina reagoimaan kaikkiin liikahduksiini. Itse olen vähän hysteerinen enkä kovin luonteva. Jostakin syystä korostamme tänään toistemme pahimpia puolia. Ajattelen toista ystävää ja haluaisin hänet tavallaan tänne: haluaisin jonkun, joka kutsuu minua pennuksi. Jonkun, johon nojautua. Ja silti kaikki saattaisi olla vapaampaa, jos olisinkin yksin. Suurkaupungin kokeminen vailla tuttua seuraa voisi tehdä hyvää sosiaalisille jännityksilleni.

Yöllä näen unta, jossa Vanha Testamentti on poistettu Raamatusta.

(Tässä kohtaa kirjoittamista on hankala jatkaa, koska ystävällä on hikka ja alamme puhua paskajuttuja.)

II

Käymme aamiaisella Soho Breakfast Clubissa. Otan itsestäni kuvan pirteänkeltaisessa vessassa ja näytän väsyneeltä, räjähtäneeltä ja kireältä. On aika suunnata omille teilleen, ennen kuin hampaani jauhavat ystävän murskaksi. Unohdun pitkäksi aikaa Foylesiin, josta nappaan mukaani Angela Carterin kokoaman satukirjan. Ystävä on huomannut sattumalta lehdestä näyttelyn, johon kävelen rankkasateessa (ilman sateenvarjoa, tietenkin). Taylor Wessing Photographic Portrait Prize -näyttelyn muotokuvissa on paljon tyttöjä. David Chancellorin voitokkaassa kuvassa suuri valkoinen metsästäjätyttö poseeraa surmaamansa antiloopin kanssa. Hän on matkannut aina Alabamasta Etelä-Afrikkaan asti murhanhimoaan tyydyttämään. Pysäyttävä on myös Jeffrey Stockbridgen valokuva Tic Tac and Tootsie, jossa 19-vuotiaat heroiiniaddiktihuorakaksoset tuijottavat katsojaa passiivisesti, vähän uhmakkaastikin.

En ole koskaan aiemmin käynyt Lontoossa, mutta istuessani National Portrait Galleryn kahvilassa aistin, kuinka kaupunki toivottaa minut lepäämään suureen syliinsä. Se saa ruumiinjäseneni rentoutumaan, suorastaan lötkähtämään hervottomiksi. Pidän kaupungin tunnelmasta (josta tosiasiassa pitäisi kirjoittaa monikossa) valtavasti. Brick Lanella ystävä on sir, minä madame. Regents Parkin paksut, telmivät oravat. Clarisse D'Arcimolesin valokuvat Saatchi Galleryssa. Kävelymatka Camdeniin, puistoissa vapaana juoksevat koirat. Toiveikkuus työntää suloiset ruusunpiikkinsä rintani lävitse: "I'll be good."


Marcel Dzama: Untitled (2003)
Jeffrey Stockbridge: Tic Tac and Tootsie (2010)

Rakkaudesta, tilasta ja vanhenemisesta

I

Vaikka tiedät sinulle säädetyn kohtalon, lankeat omiin kuvitelmiisi ja rakastut. Silloin kidutus alkaa, kärsimys joka ei jalosta vaan latistaa ja kaventaa, pakottaa sielun kietoutumaan itsensä ympäri. Siinä missä ennen näit avarat kunnaat ja metsät, näet enää vain haavasi, olet kuin puu joka on taipunut tuijottamaan omasta kaarnastaan valuvaa pihkaa.

(...) Psykhe ruhjoutuu junan alle.

Näin kokee Eeva-Liisa Manner Runoilijan talossa (2004), joskin Helena Sinervon suun ja sormien kautta. En ole koskaan ruhjoutunut sillä tavoin, että olisin mennyt rikki tai kadonnut olemattomiin. Silti rakkaus on ollut minulle supistelevaa ja vähän kivuliasta liikettä, tympeää rimpuilua raskaassa vesikasvirihmastossa. Huumaava tunne on teljennyt minuun outoon saippuakuplaan, josta olen tarkastellut maailmaa itseeni käpertyneenä ja kykenemättömänä riuhtaisemaan itseäni vapauteen. En ole koskaan antanut rakkaudelle tilaa hengittää. Olen tarrannut rakkauteen kiinni vimmaisesti ja epätoivoisesti, varmana siitä, että jokin katoaa, jos jätän sen hetkeksikin rauhaan. Sitten lopulta olen melkein tukehtunut. Olen saanut kyllikseni, mennyt menojani ja tunnistanut taas omat verisuoneni, rinnat ja vatsan, rystysten kuivan ja hilseilevän ihon.

En ole tainnut koskaan osata rakastaa tavalla, jota kuvaillaan Anu Jaantilan nuortenromaanissa Dear Sanna (1980):

Minä olin vapaa näyttämään toiselle kaiken elämästäni, niistä asioista joita minä itse arvostin. Ja halusin avata korvani tajutakseni paremmin. Ei mitään kemiallista yhteensulautumista ja identiteetin hyvästijättöä. Kaikki oli tässä ja nyt, minun tarvitsi vain hengittää.

Lainaus sanallistaa yllättävän tarkasti sen, millä tavoin haluaisin suhtautua rakkauteen, ystävyyteen ja itseeni. Vapaasti hengitellen, tilaa antaen ja saaden, iloiten, antamatta periksi peloille ja epävarmuuksille. Juuri pelko on ajanut minut hirvittävän riippuvaiseksi toisesta ihmisestä, juuri pelko on saanut minut luopumaan itselleni tärkeistä asioista. Ei kukaan ole vaatinut minua latistumaan ja kaventumaan. Tai tarkemmin ajateltuna on, mutta ei minun olisi tarvinnut taipua sellaiseen. Olen ollut aivan liian joustava ja mukautuva, suostunut kärsimykseen, joka ei jalosta. On rakkaus tietysti ollut myös kevyttä ja päihdyttävää, mutta luulen, että minulla on vielä paljon tekemistä kemiallisten reaktioiden ja sen kaltaisten seikkojen parissa.

II

On hauska ajatus, että olen lukenut Jaantilan kirjoja hyvin nuorena. Olen ajatellut viime aikoina paljon vanhenemista, turvallisuuden tunnetta ja itseäni suhteessa muihin. Tämä vuosi on ollut minulle merkityksellinen monellakin tapaa: olen ollut paljon yksin, ja sen myötä olen tehnyt viimeinkin tilaa luovalle työlle. Valmistuin yliopistolta ja annoin itselleni luvan leijua. En ole pakottanut itseäni juuri mihinkään, ollut vain. Kesän aikana villiinnyin: hiukseni kasvoivat raskaaksi intiaanitukaksi, kulmakarvani räjähtivät sankaksi, tummaksi metsiköksi. Olen pitänyt itsestäni tällaisena, menninkäisenä. Ihmissuhteeni ovat olleet spontaaneja ja lämpimiä, vaikka olenkin ollut välillä vähän vetäytyvä. Olen pitänyt kiinni asioista, joihin suhtaudun intohimoisesti ja kieltäytynyt toisinaan töykeästikin vuorovaikutuksesta, joka ei tunnu hyvältä. Olen vain hengittänyt.

Nuorempana sain toistuvasti kuulla olevani varautunut, viileä ja etäinen. Vanhemmiten olen kuitenkin alkanut nähdä itseni laajemmasta perspektiivistä käsin: olen kiivaampi, leikkisämpi, seikkailullisempi, heittäytyväisempi ja fyysisempi, kuin millaiseksi olen itseni kuvitellut. Ainakin uskallan nykyään ilmaista itseäni kokonaisvaltaisemmin ja rohkeammin. Minusta tuntuu siltä, että elämästä tulee vuosi vuodelta vähän miellyttävämpää, yhä selkeämmin omanlaisekseni tunnistettavaa. Kyseessä ei ole tietenkään mikään yksisuuntainen prosessi, mutta osaan koskettaa itseäni yhä lempeämmin, sallivammin ja armollisemmin. Ehkä sen myötä on myös mahdollista oppia rakastamaan vähemmän tukehduttavasti.


Nan Goldin: The Ballad of Sexual Dependency / The Shower
Clarisse D'Arcimoles: In the Bath

Vuotavia astioita

Antti Nylén kirjoittaa Miehen kritiikki -esseessään (2007) tyttöydestä, miehisestä tuhovoimasta, itseinhosta, Jarvis Cockerista ja Lukas Moodyssonista. Essee on tyly ja kirkas, luenta kiinnostavaa. Se pieksee minut ahdistukseen, tuo väkivaltaisesti menneisyyteni kokemukset esiin.

Yöllä vuoteessa ajattelen niitä kertoja, kun sisälleni on yritetty väkisin katsoa. Kun tytönlihaani on kajottu; elävä muisto ruumiillisesta häpeästä. Ajattelen sitä, kuinka puhun illanistujaisissa naisruumiiseen kajoajista, kähmijöistä ja halun objektina olemisesta. Minusta tuntuu, että puhun kokemuksistani aivan liian kiihkeästi. Paljastan itsestäni jotakin sellaista, mistä on sopimatonta puhua. Tuntuu kuin syyllistäisin kaikki miehet, kaikki likaista halua tursuavat miesruumiit. Monet seurueessa vain kuuntelevat ja alan pohtia, olenko ottanut itseäni stigmatisoivan askeleen. Ruumiini rajojen ylittäminen herättää minussa sellaista vihaa ja raivoa, mitä ei ole sopivaa esittää julkisesti. On itkettävä yksin vuoteessa niin, ettei kukaan näe. Laitan vuorosanoja kuuntelijoiden suihin: ehkä he nyt patologisoivat persoonaani, tiettyjä tapojani olla. Ehkä minusta tulee heidän silmissään ruumiinaukkojensa kipeitä vuotoja paikkaileva pornotähti. Kenties flirttailuni ja härskit juttuni nähdään nyt uudessa valossa, jossakin levottomassa ja sairaassa ja medikalisoidussa. Tämä äänetön syytösten vyöry on pelkoni puhetta, kauhun monologia. Pelko kysyy, kuinka niistä toisista kokemuksista on mahdollista puhua, jos näistäkin olisi parempi vaieta. Millä tavoin voisin sanallistaa kokemukseni hyönteisenä olosta, dissektoidusta ja osiin pilkotusta naisruumiista? Tyttöhyönteisen sisään yritetään nähdä. Se on pelkkää lihaa. Ja niin kuin Nylén kirjoittaa, ei sisältä paljastu sielu vaan jotakin alati pakenevaa, "pelkkää tyhjää, tai yhä uusia linnoituksia, eikä ainakaan onnea, jota oli luvattu".

Neitsyydestä Nylén kirjoittaa myös Vihan ja katkeruuden esseissä. Neitsyys on punnus sydämessä, valtava paino torsossa. Se on revittävä pois omasta kehosta, nyljettävä viimeistä säiettä myöten.

Kerran herään siihen, kuinka hän tuijottaa unessa paljastunutta häpyäni ja runkkaa. Aivan kuin olisin tutkimuskohde, avattavaa ja suljettavaa eläimenlihaa. Alusta asti hän haluaisi tutustua pilluuni tunkeilevasti, kartoitettavana Afrikkana. "Kerro minulle kuinka pillu toimii", hän vaatii. Menen välttelevissä toimenpiteissäni niin pitkälle, että kolautan pääni tahallani lattiaan. Ja pilluni ei avaudu, ei kerta kaikkiaan. Se pysyy salaisuutena, jota tarkastelen peilistä inhosta väristen. On otettava itse selvää tuosta saastaisesta lihanpalasta, kauhun ja nautinnon lähteestä. Tutustun häpykieleeni ikään kuin pakon edessä. Sen jälkeen en anna hänen enää juurikaan koskettaa sitä. Sen sijaan käyn taistoon ja otan häneltä hämäyksen vuoksi jatkuvasti suihin. Ehkä hänen kullinsa unohtaa pilluni olemassaolon, jos sitä imetään tarpeeksi kovasti, kyllin usein. Minusta tulee passiivinen munanlutkuttaja, jolle jokainen fellaatio on ruumiistairtautumiskokemus.

Ensimmäinen yhdyntäni on banaaliudessaan irvokas. En keksi, millä muullakaan tavoin sitä voisi kuvata. Hän on suihkussa, minä katson lesbopornoa ja runkkaan. Kääntyykö päässäni jokin vipu jo silloin? Ajattelenko, että nyt neitsyydestä on viimeinkin päästävä eroon? Kun hän palaa huoneeseen, käyn hänen kimppuunsa uudenlaista tarmokkuutta puhkuen. Lesbot ovat lähettäneet pilluuni rohkaisevia säteitä: antaa mennä, tyttö! Kerran se vain kirpaisee! Ja niin hän tunkeutuu ensimmäistä kertaa sisääni, ohi kalvon, joka ei taianomaisesti puhkeakaan, kuten saan parin vuoden päästä kuulla gynekologilta. Ihme on tapahtunut! Immenkalvoni suojelee neitsyyttäni tiukasti ja järkähtämättä. Makaan siis vuoteessa, kun hän huhkii päälläni. Itkenkö — se on mahdollista. Jostain syystä kyselen häneltä, laukeaako hän jo pian. Se johtuu tietysti siitä, ettei parittelu tunnu kovin miellyttävältä. Samanaikaisesti olen voitonriemuinen: tässä minua viimeinkin naidaan. Muovinukenvarteni on sittenkin taipunut, mukautunut halun objektiksi. Voisin yhtä hyvin olla kuollut, siksi kiivaasti minua pumpataan. Kun naiminen on vihdoin ohitse, minusta uhkuu vastarakastuneen riemu. Olen niin helpottunut siitä, että paskaneitsyys on poissa. Mutta seuraavalla kerralla kun naimme, tapahtuu jotakin peruuttamatonta: alan itkeä, eikä itkusta tule loppua.


(Paul Gauguin: The Loss of Virginity)

Kärlekskrank

Ensimmäisellä kerralla se on Leipuri.

Olen kenties kolmentoista, kun astun vanhempieni kanssa sisään naantalilaiseen pizzeriaan. Muistan elävästi uuden kesämekkoni: se on liukuvärjättyä, liukaskankaista lilaa, vähän liian lyhyt. Päivän on oltava lämmin. Rannassa on kävelty, asuntoauto on jätetty kadulle. Leipuri luo minuun katseen, josta ei voi erehtyä. Se on röyhkeä ja suora, tunkeutuu kankaan lävitse lanteille ja alavatsaan.

Seuraavalla kerralla olen jo kahdeksantoista. Luen pääsykokeisiin, päivät ovat sateisia eikä kukaan käy museossa. Lokinpoikaset rytmittävät hitaita päiviä, pyrkivät sisään ovesta harmaina, hellyttävinä höyhenpalleroina. Pihan lävitse on juostava sateenvarjo pään suojana, jotta emon nokka ei löydä hiusten verhoamaa päänahkaa. Pomo haluaa, että lokkiperhe ammutaan. Veren mahdollisuus ja hätääntyneet kirkaisut hermostuttavat häntä. Kuvittelen, kuinka lokinpoikaset porisevat padassa, ja Pomon jakkupukuun ommellaan uudet, untuvaiset sulkakoristeet. On kuitenkin päiviä, jolloin tirisen odotuksesta ja levottomuudesta. Ehkä Graafikko tulee taas käymään. Hänellä on mustat, lyhyet hiukset ja valkea iho. Hän käy museolla tekemässä graafikkoasioitaan, keskustelee Pomon kanssa ja ajautuu kanssani yhä pidemmiksi käyviin keskusteluihin. Hänestä pilkistää esiin ystävällisyys ja jokin, joka saa kasvojeni ihon kuumenemaan. Kun hän on läsnä, sydämeni kauhoo riemuissaan turkoosia vettä, eikä nyt olla uima-altaassa. Nyt polskitaan valtameressä, heittäydytään korkeaan aallokkoon.

Vain muutaman kilometrin päässä halujen taistelukentästä poikaystäväni, tuo umpimielinen tylsimys, leimaa itsensä sisään ja aloittaa oman työpäivänsä. Rakastuminen ei enää tunnu missään. Kavahdan hänen kosketustaan, käyn kaunaiseksi ja sietämättömäksi ja kyllästyneeksi. Sinä inhotat minua, rakkaani. Sitten Graafikko kutsuu minut teelle työhuoneelleen ja minä ajattelen: "Nyt!" Nyt? Mitä nyt? Aukeavatko aisti-ilot, karkaanko hänen kimppuunsa? Tapaaminen perutaan kertaalleen, mutta kun aika viimein koittaa, olen hermostunut ja solmussa. Tiedostan kiusallisen painavasti, kuinka nuori ja kokematon olen. Miksi Graafikko haluaisi jotakuta sellaista kuin minä? Miksi hän haluaisi koskettaa farkkuhameen verhoamaa reittäni, hivellä sifongin läpi värisevän neitsyen olkapäitäni? Minusta ei saa Lolitaa tekemälläkään. Siemailen jäykästi teetä, koetan epätoivoisesti keksiä jotakin sanottavaa, ilmastointi puhkuu ja puhaltaa huoneesta kaiken kuuman pois.

Kun astun pihalle, haluan ajaa jonnekin kauas. Haluan käydä verenlämpöiseksi, vaihtaa meriveden ruumiinnesteisiin.

Suolavedestä ja kosketuksesta

Koko kesä suolaveden pörröttämiä hiuksia, hikeä, olemista ruumiillisena olentona, halukoneena. Nenänpäähäni on työntynyt pisamia, jotka erottuvat mustapäiden ja ihohuokosten joukosta rusehtavina ja suloisina. Olen kirjoittanut vain ajatuksissani. Kirjoitukseni ovat olleet pitkiä monologeja, kirjeitä itselle. Vanhoja vihkoja selaillessani löydän aivan oikeita kirjeitä, joita nuorempi minä on kirjoittanut jollekulle — ehkä itselleni löydettäväksi, etten unohtaisi. Monet kirjeet ovat öisiä purkauksia, jotka unettomuus on leiskauttanut liikkeelle. "En saa unta, joten on pakko kirjoittaa", toteaa 21-vuotias minä. Minä, jossa on "ihmeellinen kalvo". Muistan kaikenlaista, mitä en ole ajatellut aikoihin. Haluaisin ojentaa käteni, koskettaa tuota paperilla huojuvaa olentoa, akvaarioeläintä. ("[...] I lived in a sort of transparent balloon, drifting over the world [...]") Haluaisin kertoa, ettei kalvo ole murtumaton, että monenlaisia onnenhetkiä on vielä edessä. Että rakastuisin pian, ja sen jälkeen rakastuisin uudelleen. Että olisi erilaisia kosketuksia, erilaisia kehoja. Että tulisi aika, kun yksinkin on hyvä.

Tänä kesänä on tuntunut hyvältä olla tässä ruumiissa. Vähitellen keho alkaa unohtaa, millaista on, kun tulee koko ajan kosketetuksi. Se alkaa sopeutua erillisyyteensä, syleillä sitä. Kaipuu on vakaa pohjavire, mutta siinä ei ole hätäistä painavuutta. Kehoni ojentuu uteliaasti ja pakottomasti kohti sähköä ja jännitettä, intuition ja epävarmuuden välissä hapuillen. A. S. Byattin romaanissa Possession (1991) nuori kirjallisuustieteilijä Roland pohtii samaa kysymystä: "Did she simply emit the electric shock, he wondered, or did she also feel it? His body knew perfectly well that she felt it. He did not trust his body." En rynnistä vasten toisten kehojen kutsuja. Tunnustelen vain, itsekseni. Ei tarvitse hengittää raskaasti, ei ole tarpeen riehua, ruumis tunnistaa paljon säntäilemättäkin. Verkkaisesti Byattin teoksen erotiikka hiipii iholleni:

(...) I thought I might circumvent the whole happening, deny that Magnets rush towards each other, and deny it so steadily, the lie might become a kind of saving fiction that held a kind of truth. But the Laws of Nature deserve as much respect as any other, and there are human laws as strong as the magnetic field of iron and lodestone — if I deviate into lying, to you whom I have never lied — I am lost.

(Gustav Klimt: Sea Serpents)

Lainausmerkit

What she wants is what Ronette has: the power to give herself up, without reservation and without commentary. It's that languor, that leaning back. Voluptuous mindlessness. Everything Joanna herself does is surrounded by quotation marks.

Olen pohtinut viime aikoina, minkä vuoksi Margaret Atwoodin tekstit vetoavat minuun niin suuresti. Olen viitannut hänen teoksiinsa yhdessä, jos toisessakin kirjoituksessani. Aloitin juuri Wilderness Tips -novellikokoelman (1991), josta yllä oleva lainaus on leikattu. True Trash -novellin Joannassa kiteytyy atwoodilaisen naispäähenkilön olemus, joka vetää minua puoleensa hengästyttävästi, lähes väistämättä. Kuten Moral Disorderin (2006) Nell, The Handmaid's Talen (1985) Offred ja The Blind Assassinin (2000) Iris, novellin protagonisti on tarkkailija ja uneksija, alati ulkopuolinen ja varautunut. Ei liene yllätys, että nämä naishahmot ovat minulle itsereflektion välineitä. Heissä on jotakin tuttua ja vangitsevaa. He ovat kummallinen peili, josta omat kasvoni heijastuvat hivenen vääristyneinä, mutta sellaisina, kuin ne muistan.

True Trash on kertomus halusta, puberteetista ja ajasta ennen seksuaalista vallankumousta. Lainauksessa Joanna tarkastelee Ronettea, jossa ruumiillistuu kaikki se, mitä Joanna itse ei ole. Ronette on kutsuva ja aistillinen. Hänessä ei ole minkäänlaista itseironiaa, eikä hän naura romanttisten kertomusten juonille. Hänen ruumiinsa on koristeltu halvoilla merkeillä, kuten lävistetyillä korvanlehdillä ja vahvan hiuslakan tuoksulla. Suljetussa saaressa Ronette on koko yhteisön halun kohde. Hän ei katso katsojan lävitse, vaan hymyilee. Sovinnaisten perhetyttöjen joukossa juuri hän on se, joka astuu pian murtumassa olevien rajojen ylitse. Hänellä on salaista ja arkaaista tietoa maailmasta, mikä tekee hänestä myös tyttöjen keskuudessa erilaisen, suosikin. Joannalle halu on kyllä läsnä, mutta se pakenee. Halu on preerialla matkustavassa poikaystävässä, jonka kasvonpiirteet liukenevat tyynylle kuulakärkikynällä kirjoitetuista kirjeistä. Halu on Darcessa, joka haluaa Ronettea. Mutta se, mitä Joanna todella haluaa, on heittäytyminen. Silti Moral Disorderin Nellin tavoin seksuaalinen vallankumous on Joannalle jotakin vieraannuttavaa. Seksuaalisuus ei enää vaani rantapöheikössä nuoria tarjoilijatyttöjä synkeänä ja kiellettynä, eikä kukaan ole halusta sairas. Kesästä saarella tulee kansantaru, vanhanaikainen artefakti:

Sex has been domesticated, stripped of the promised mystery, added to the category of the merely expected. It's just what is done, mundane as hockey. (...) And what has become of Ronette, after all, left behind in the past, dappled by its chiaroscuro, stained and haloed by it, stuck with other people's adjectives? What is she doing, now that everyone else is following in her footsteps?

Atwood kuvaa teoksissaan paljon irrallisuuden kokemusta, sukupuolta, ruumiillisuutta ja konfliktia. Tuttu tematiikka on läsnä myös Wilderness Tipsin avaavassa novellissa. Luen sitä yöllä vuoteessa ja havahdun flunssan- ja väsymyksensekaisesta horteestani. Valpastun, karvani pörhistyvät. Atwoodin tekstien pistävä lumo on tutunomaisten naishahmojen lisäksi hänen kielessään, jonka nautinnollisuutta en edes yritä kuvailla. Suomenkieliset käännökset eivät nähdäkseni tee oikeutta hänen runolliselle, kirkkaalle ja aistilliselle kirjoitukselleen. Atwoodin teoksista, nälästä sekä feministisestä lukijasubjektista kiinnostuneille voin suositella lämpimästi Johanna Lahikaisen väitöskirjaa You Look Delicious — Food, Eating, and Hunger in Margaret Atwood's Novels (2007). Lahikaisen luenta on paitsi analyyttista ja tarkkaa, myös hyvää kirjallisuutta.

Päätän tekstini erääseen oivallukseen. Olen jo useamman vuoden ajan yrittänyt luonnostella kirjallisesti tyttöyden kokemusta. Se on ollut paitsi vaivalloisten asioiden kirjaamista ylös, myös — ymmärrän nyt, keino maalata yhä uudelleen ja uudelleen oma muotokuvansa, ja sitten käydä sitä vastaan. Lainausmerkit eivät ole enää läsnä kaikessa, mitä teen.

He took a drowish mistress

Olen päätynyt viime aikoina hätkähdyttävän upeille keikoille. Owen Pallett/Final Fantasy esiintyi viime viikolla Tavastialla viuluineen ja loop-masiinoineen ja voi, olin yhtä suurta rakkautta! Pallett on huikean lahjakas muusikko ja kaiken lisäksi skarpin oloinen tyyppi. This Lamb Sells Condos on raapaisu D&D-inspiroituneelta levyltä He Poos Clouds (2006).