Poikani Kevin ja ajatuksia äitiydestä

...minusta tuntui edelleen, että kaikki meni alusta lähtien vikaan, etten tehnyt niin kuin olisi pitänyt, että olin tuottanut katkeran pettymyksen niin itsellemme kuin vastasyntyneelle vauvallemmekin. Että olin suoraan sanoen poikkeava. Kun repeytymääni kursittiin kokoon, sinä tarjouduit ottamaan Kevinin uudelleen, ja tiesin, että minun olisi pitänyt vastustella. En vastustellut. Olin pelkästään kiitollinen, kun otit hänet minulta. (...) Maatessani siinä jalat levälläni vannoin, että vaikka olin saattanut oppia näyttämään alapääni koko maailmalle, en paljastaisi ikinä yhdellekään elävälle sielulle, ettei synnytys ollut liikuttanut minua.

Ajatus äitiydestä ja vanhemmuudesta on aina ahdistanut minua. Ystävättäreni ryhtyivät puhumaan vauvakuumeestaan jo ammoisista ajoista alkaen, mutta minä olin aina ulkopuolinen ja kykenemätön ymmärtämään heidän vimmaista haluaan. Nyt he ovat tulleet tiineiksi tai ainakin yrittävät sitä; joillakin heistä on jo lapsia. Minä puolestaan tunnen oloni aivan yhtä vieraaksi kuin ennenkin.

Näitä tuntemuksiani reflektoin, kun luin Lionel Shriverin romaanin Poikani Kevin (2003). Teoksen minäkertoja Eva päättää haluta lapsen, mutta ajatus alkaa ahdistaa häntä jo raskauden aikana. Kun Kevin syntyy, Eva ei tunne mitään. Kuka on tuo nyrpeä ja katala lapsi, joka on lymyillyt hänen kohdussaan? Kevin rääkyy Evan mielestä silkkaa vittumaisuuttaan, ei luovu vaipoista vielä viisivuotiaanakaan ja saa muut lapset vahingoittamaan itseään. Evan mies Franklin ei kuitenkaan näe koskaan Kevinissä mitään vikaa, ja hiljalleen pariskunnan rakkaus alkaa sortua ja kuihtua. Ennen kuudettatoista syntymäpäiväänsä Kevin marssii kouluun ja surmaa opettajansa, joukon koulutovereitaan sekä koulun kahvilatyöntekijän.

Romaani on huikean taitavasti rakennettu. Se koostuu Evan kirjeistä Franklinille, ja alusta alkaen on selvää, että kyseessä on yhden (kenties epäluotettavan) henkilön rekonstruktio kammottavista tapahtumista. Eva pohtii, onko arvoituksellinen Kevin ollut paha jo kehdossa vai onko rakkauden ja aidon hoivan puute saanut lapsen kasvamaan kieroon. En halua kirjoittaa romaanin juonta auki tai analysoida teosta tässä kovinkaan tarkasti, mutta se teki minuun syvän vaikutuksen ja sai aikaan monisyisen ajatusprosessin. Pidän lisäksi tavasta, jolla teoksessa vältellään leimaavia psykopatologioita: Keviniä ei kutsuta psykopaatiksi ja Eva irvailee diagnoosilleen synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

En oikein tiedä, miksi ajatus lasten hankkimisesta on minulle niin vaikea. Tai vaikea ja vaikea, mutta ainakin vastenmielinen. Painajaisissani olen raskaana, synnytän hirviövauvoja enkä kykene rakastamaan jälkeläisiäni. Ehkä juuri rakkaudettomuuden teema on niissä kaikkein kirkkain ja painostavin; juuri se sama, josta Shriverin Eva kirjoittaa. Entä, jos saisin joskus lapsen, mutta en kykenisi kiintymään siihen? Sitten olisin suoraan sanoen poikkeava, kammottava ja iljettävä naishirviö. Jostakin syystä minun ei ole myöskään vaikea kuvitella, että olisin otollista maaperää synnytyksen jälkeiselle masennukselle. Voin nähdä itseni vatvomassa ja venkuloimassa, teinkö sittenkään oikean päätöksen. Ja entä, jos oma lapseni olisikin voittopuoleisesti vastenmielinen mulkero? Metsänpennusta ei tarvitsisi tulla koulusurmaajaa, kun jo sekin riittää, että se olisi tyhmä ja tylsämielinen, tai en yksinkertaisesti pitäisi siitä. Karmiva on ajatus lapsiin liittyvästä vastuustakin: sellaista taakkaa tuskin voisin kestää vielä moneen vuoteen, jos koskaan.

Pienet lapset ovat outoja ja vieraita otuksia, joiden kanssa en oikein osaa keskustella tai olla teeskentelemättä. Ajattelen, että lapsiin pitäisi osata suhtautua. Ehkä juuri sen vuoksi tunnen oloni heidän seurassaan niin tukalaksi. Silti lapset ja heihin kohdistuvat intohimot kiehtovat minua. Myönnän, että minulla on ennakkoluuloja lapsia halajavia ihmisiä kohtaan, mikä tuntuu tavallaan mielettömältä, koska sellaisiahan suurin osa ihmisistä on. (Enhän voi olla itsekään liikuttumatta hieman, kun näen karhupukuun puetun vauvan.) Yritän kuitenkin taltuttaa näitä pelkojani ja nyrpeyksiäni, ja minusta on kiinnostavaa lukea esimerkiksi Lupiinin kirjoituksia äitiydestä, kulkea Eileithyian matkassa ja käydä toisinaan myös adoptiomatkailemassa.

Jouluna sukeltelin lapsuusaikani kuva-albumeissa, joiden satoa tässä kuvituksena käyttämäni otoskin on.

A ton étoile avec Yann et Bertrand

Darker days

Luulin tulleeni tähän asuntoon nauttimaan yksinolosta, mutta olenkin tullut suremaan. Yöllä parun ja nytkyn ja hampaani kalisevat raastavasti yhteen. Harmaa kissa tuijottaa minua matkan päästä ja antautuu välillä tärisevien käsieni silitettäväksi. Melttoamisestani päätellen suren nyt kaikkia pienimpiäkin haavoja, jotka on milloinkaan minuun leikattu. On kuitenkin myös yksi hivenen suurempi verenpurkauma, ja se on tämä vuosi. Itken koko vuoden pettymyksiä, rakkaudettomuuttani ja ahdistusoireideni karvasta paluuta. Eritteistä ja itkusta märät nenäliinat lentävät lattialle. Yskin niin kovasti, että tästä pienestä asunnosta tulee kaikkien mahdollisten bakteerieni pesä. En kuitenkaan ole mikään Helen Memel, joten noukin nenäliinat kuuliaisesti roskakoriin ja ajattelen, että huomenna olisi varmaankin aika peseytyä.

Olen niin surkea ja tautinen, että aamulla minua jo vähän hymyilyttää tämä alennustilani. Jossakin lemahtaa kissankusi, mutta olen liian tukkoinen paikallistaakseni hajun lähdettä. Haisen siis täällä yhdessä kissojen kanssa ja pohdin, että surun päästäminen valloilleen voi olla hyväkin asia. Olen ollut koko vuoden niin vihainen ja pingottunut, että tässä möyrimisessä on lopulta jotakin lohdullista. Voin vain heittäytyä ja kenties pian jo leijun talvisella taivaalla vähän kevyempänä. Ja aivan niin: ainakin nyt kalvava ahdistus ja koko kehoa viikkoja jäytänyt hätä alkavat menettää teräänsä. En uskalla vielä ajatella kävelyjä tai tanssitunteja, mutta ainakin tiedän, että haluaisin kovasti tanssia. Tiedän myös, että yllättävä liike sattuu aluksi, mutta aristavissa lihaksissa on oma lumouksensa. En haluaisi enää hetkeäkään kantaa näitä kiveksi muuttuneita hartioitani tai raskasta hengitystäni.

Vaikka nyt kovasti parjaan tätä vuotta, on siinä ollut paljon hyvääkin. Olen tutustunut uusiin ihmisiin ja lähentynyt puolituttuja; ehkäpä olen lähestynyt myös niitä, jotka ovat olleet jo muutenkin lähelläni. Syksyllä tein jotakin, joka tuntui oikeasti merkitykselliseltä ja kohtasin siinä sivussa monia ihania naisia. Tämän vuoden jälkeen tiedän myös vähän enemmän siitä, mitä en halua. Oppisinpa lisää siitäkin, mitä haluan. Sitä en oikein tiedä, mutta nyt voin lukea lisää Eva Khatchadourianista, juoda Finnrexiniä ja silittää kissoja. Jos oikein ponnistelen, voisin houkutella itseni syömään.

Vain muutama ilta taaksepäin viereisessä korttelissa on käyty ravistavia keskusteluja aamuyön tunteina. Oikea aika, oikea paikka, oikea ääni. Niiden keskustelujen jälkimainingeissa nyt itkeskelen, lötkähdän kissojen viereen sänkyyn nuhaisena taikinana. Pian on hiippailtava alakertaan avaamaan ovi ja päästämään vihreä enkeli sisään.

Kirjoitelma väsymyksestä

Vanha toveri lähestyy minua kirjeitse ja kertoo, että hänelle on tehty Diagnoosi. Nyt hän kaipaisi tukea ja turvaa, lohdun sanoja minulta, joka on kokenut omakohtaisesti saman. Menee päivä jos toinenkin, enkä tiedä mitä vastata. Kuluu useampi viikko, mutta en saa kirjoitetuksi mitään. Aluksi pelkään sanovani hänelle jotakin masentavaa, koska syksy on ollut rankka ja olen ollut surullinen ja ahdistunut. Lopulta pelko taittuu kalvavaksi äkeydeksi: en jaksa tukea enkä jaksa auttaa, olen aivan puhki ja kulunut ja loppuunjäystetty. Kaikki virkkeeni ovat silkkaa kieltosanojen kudelmaa. Vastaukseni kaikkeen on ei, ei ja ei. Olen unohtanut, kuinka sanotaan kyllä. ("Ich möchte bei jedem Schritt oder Windstoss 'Jetzt', und... 'Jetzt' und 'Jetzt' sagen können und nicht wie immer 'seit je' und 'in Ewigkeit'.")

Päivät ovat vyöryneet kiihkeästi ja levottomasti eteenpäin, unet ovat käyneet vähiin ja itku istuu taukoamatta olallani. Jos jaksan tämän päivän, jaksan huomisenkin. Jostakin tulee ajatus pakosta ja suoriutumisesta ja peräänantamattomuudesta. Kahdeksasta neljään neljästä yhdeksään kahdeksasta neljään neljästä yhdeksään. Aluksi pohdin, onko minussa jotakin pahasti vialla, kun väsyn niin nopeasti. Laita se leveä perseesi siihen tuolille ja tee niin kuin käsketään, karjuu naapurin kapiainen päässäni.

Lopulta tietysti puhkean itkuun, sellaiseen lohdulliseen itkuun kun vihdoinkin hyväksyy, ettei jaksa enää ja ettei siinä oikeastaan ole mitään pahaa.

Käyn katsomassa Žižekiä ja nauran. Menen pitkästä aikaa Kiasmaan, jossa Pipilotti Ristin naiset ja hedelmät ja pimpit kuvittavat kattoa ja seiniä ja lattiaa ja tilaa siinä välissä. Nauran vähän äidin kanssa Kom-teatterin rivolle hotelliväelle, mutta enimmäkseen en naura ollenkaan vaan seuraan ynseänä ja happamana sovitusta teini-ikäni lempiromaanista, joka on näyttämöllä kovin muodoton ja vaimea ja puskafarssimainen. Hätkähdän, kun lavalla on Niko Saarela, joka on esiintynyt vastikään eroottisessa unessani. Arppeanumissa Marilyn Strathern puhuu elin- ja kudossiirteiden antropologiasta ja biosentimentaalisuudesta ja minä ajattelen, etten ole tehnyt tällaista aikoihin, voi kun tämä tästä, voi kun elämä taas tästä.

Kuolleiden sarja

Suru tulee pitkin päivää ripotellen, paikantuu vatsaan ja rintakehään.

Kun kuulen katoamisestasi ensi kerran, uskon jo tietäväni, mitä on tapahtunut. Et ole lähtenyt matkalle, et ole ystävien luona, et ole löytänyt itsellesi kaunista lumikkomaista tyttöä. Ja niin tapahtuu, toden totta juuri niin. Mutta tässä ei ole kaikki: muistan vuosien takaisen kauhun ja lohduttomuuden, ja pelko tunkeutuu läpi pehmeän naisenkudokseni, kaivaa reitin unohdettuun paikkaan tylsällä ruokailuveitsellä. I hurt myself today to find a JELLY BEAN, laulaa röyhkeä veitsi. Sinussa on paljon, mistä leikata. Pelkään joutuvani yhdellä hirviönhaukkauksella kadotukseen, mutta olenkin valmistanut vuosien saatossa itsestäni aterian, jota ei voi ahmia sellaisenaan. Hirviö valittaa, etteivät munuaiseni ole enää yhtä herkulliset kuin ennen. Vedän tyynesti veitsen ulos ja pesen sen, kuivaan lempeästi astiapyyhkeeseen ja annan sen maata kaltaistensa kanssa vihreässä lokerikossa. Lokerikkoon on tarttunut epäilyttävä meriveden väri; kenties joku on huuhtoutunut rantaan sielläkin.

Pohdin, onko minulla oikeus surra tällä tavoin (aivan kuin suremista varten pitäisi allekirjoittaa sitoumus jossakin kuolleiden virastossa). Enhän edes tuntenut sinua kovin hyvin, en sillä tai tällä enkä oikeastaan tuollakaan tavalla. Ja entä, jos suruni on merkki taantumuksesta ja hysteriasta? Pelätäänkö minun (kuka pelkää?) järkyttyvän niin pahasti, että menen pois tolaltani samalla tavalla kuin yhdeksän vuotta sitten? Eikä tässä ole kyse minusta, senkin paskiainen, torun itseäni. Ei, vaikka kuinka lentäisin tinatölkissä ympäri omaa kiertorataani. Töissä puren hampaitani yhteen, kun empaattinen mies kysyy, mitä minulle kuuluu. Se on aivan neutraali kysymys, koska eihän hän tiedä mitään tästä. Höpötän jotakin babble babble babble muuten alkaisin itkeä itkeminen täällä olisi sopimattominta mitä voi tehdä. Kyyneleeni voivat viedä pörssiyhtiön kuin pörssiyhtiön konkurssiin, muistutan itseäni. Olenkohan aivan epäkoherentti? Epäkoherentti entti. Hartiani ovat ankaraa puuta ja meinaan ratketa siihen paikkaan. Tirautan itkun työpaikan vessassa ja keskityn vanhaan turvahokemaani: oranssi kukka oranssikukkaoranssikukkaoranssikukka. Voi vittu, mutisen itsekseni ja nieleksin nielemästä päästyäni. On kuitenkin parempi itkeä kuin ajatella oranssia kukkaa.

Sitten unessa loittoneva haamuselkäsi Kaisaniemen metroaseman edessä. Huudan perääsi, mutta kutsun sinua väärällä nimellä, isoveljesi nimellä. Pysähdyt vasta, kun löydän oikeat sanat. Uniruumiisi on hennompi ja lapsenomaisempi; vähän kuin sen pojan, jonka tapasin ensi kerran vuosia sitten. Tunsin oloni vanhaksi ja vähän höpsöksi, kun suutelimme kännissä veljesi bileissä, vaikka en tietenkään ollut vanha, höpsö vain. Käperryit yöksi viereeni kuin eläimenpentu ja hapuilit minua käsilläsi, kömpelösti ja tunkeilevasti ja kiimaisesti. En voinut nukkua vieressäsi. Mutta Kaisaniemen metroasemalla sinä et havittele minua ollenkaan, pysähdyt vain ja käännyt. Kuin polkisi pianon kaikupedaalia, ajattelen unessa. Suutelen sinua ihan kevyesti, ja sitten katoat.

Kuinka osaankaan nähdä tällaisen unen, ajattelen aamulla herättyäni.

(Kuva: Jakob Rueff)

Paska kaupunki

Helsinki on minulle ikuisesti rakas ja arvoituksellinen, mutta totta puhuen Helsinki on myös eritteiden, kusen ja paskan luvattu kaupunki. Helsingin valituskuorokin laulaa, että "kolmosen ratikassa haisee kusi". Pinttynyt virtsan haju leijailee metrovaunuissa ja Itä-Helsingin asemilla. Se on tehnyt pesän Hakaniemeen, Kallioon ja Kurviin, ja toisinaan se istahtaa viereesi lähijunassa.

Helsingissä paska tekee itseään tykö mitä erilaisimmissa paikoissa: Stockalla haisee kroonisesti paska, ja Fazerilla voi unelmoida jo etukäteen nenään tulvahtavasta paskaparfyymista, kun piikkikorko tai töppönen laskeutuu Kluuvikadun kiveykselle. Syksyllä Savelan nurmikentät päällystetään kanadanhanhien paskalla, kun taas Herttoniemessä voi ihastella modernilla riukupaskalla istuvia hörhöjä ruokakaupan edessä. Paskan magneettinen tuoksu tarttuu lenkkitossuihin ja rasvaiseen tukkaan; paska haluaa olla kaikkien ystävä. Eritteiden löyhkä on kuin vastentahtoisesti saatu hyväily, pakaroita kohti kurottava hikisten kätten armeija, jota pääsee pakoon vain paikkaa vaihtamalla, jos sittenkään.

Pohjois-Helsingissä asuessani oli aivan tavallista (tai vähintäänkin toistuvaa), että joku teki junavaunusta yksityisen kuningaskuntansa oksentamalla lattialle. Eräänä iltana käytävälle yökkivä spurgu kutsui paikkaa vaihtavaa nuorta naista "vitun nössöksi", Helsingissä kun eivät hienohelmat pärjää. Kerran junavaunu kietoutui makeaan huntuun, kun joku tuprutteli vaunun toisessa päässä pilveä. Sitten hyppäys kylmään talvi-ilmaan, kunnes kusenhajuinen alikulkutunneli imaisee matkaajan ahnaaseen kitaansa. Ostarilla Vanhan messipojan juopot ja asfalttiin jäätynyt oksennus. Tätä kaupunkia minä rakastan!

Antikristus

Lars von Trierin Antichristia (2009) on solvattu arvosteluissa provokatiiviseksi (ja epäilemättä löyhkääväksi) taidepieruksi, misogynian epäpyhätöksi ja lähes käsittämättömäksi, merkityksettömäksi. Olen lukenut arvosteluita ja tulkintoja hämmentyneenä ja kiihtyneenäkin, koska teosta luetaan mielestäni kummallisesti. En tiedä, voinko kirjoittaa elokuvasta mitään koherenttia tai kovin analyyttista, mutta minua Antichrist kouraisee niin monella tapaa, etten malta olla kirjoittamatta siitä jotakin. Se käy kanssani dialogia psykoterapiasta, ahdistuksesta ja sukupuolesta - monista sellaisista asioista, jotka ovat minulle voimallisesti läsnä. Välillä ajatukseni muljahtavat käsite- ja tajunnanvirraksi, jota en osaa koodata kirjoittamisen kielelle. Elokuva on kuitenkin saanut minut otteeseensa usean päivän ajaksi; olen saanut tartunnan sen kiihkosta. Jokin elokuvan herättämässä levottomuudessa muistuttaa minua Margaret Atwoodin Surfacing-romaanista. Yhteys on hämärä, mutta tunnistettava.

Charlotte Gainsbourg on nainen ja Willem Dafoe mies, kummatkin nimettömiä ja yhteisen lapsensa menettäneitä. Miehestä tulee vaimonsa rakastaja-terapeutti, naisesta hysteerikko-potilas. Nainen on kirjoittanut väitöskirjaa noidista ja naisenmurhista metsän keskellä paikassa nimeltä Eeden. Sinne mies ja nainen lopulta vetäytyvät, ja "kaaos hallitsee". Seuraa kauniita ja väkivaltaisia kuvia, mielikuvaharjoituksia ja unia. Anomalioita, eläimenpentuja, kuolemaa ja pelottavia ääniä. Antichristin alkupuolella kuvataan naisen ahdistusoireita, joita seuraan levollisena ja tarkkaavaisena peilaten tämän hyperventilointia, itkua ja ruumiillista ahdistusta kaikkeen siihen, mikä on ollut omassa elämässäni läsnä. Tuollaistako se oli? Nainen hakkaa päätään vessanpöntön reunaan. (Itse en koskaan satuttanut itseäni, paitsi ehkä kerran oikein mustana hetkenä, kun yritin tukahduttaa pahoinvointiani raapimalla itseäni. Sekin oli jo tarpeeksi pelottavaa.) Miehen mielestä naisen on altistuttava peloilleen, koska pelko on luonnollinen reaktio, josta ei seuraa mitään pahaa. Ruumiillisten kokeiden ja mielikuvaharjoitusten avulla kaikkitietävä terapeutti/mies yrittää ohjata potilas/naista johonkin: sulautumaan vihreään, hoipertelemaan kannolta kannolle. Antautumaan.

Mutta nainen ei antaudu. Nainen tietää, että naisissa on pahuutta ja että "luonto on Saatanan kirkko". Miehen löytämissä valokuvissa nainen on pukenut lapselle kengät väärinpäin jalkaan. Terapiassa on hetkittäin jonkinlainen leikin tuntu: miehen terapiapuhe on naiselle läpeensä tuttua ja aina ironisoitavissa. Terapeutti yhtyy potilaaseen vastahakoisesti, mutta aina valmiina kuin partiopoika. Nainen hyökyy miehen päälle väkivaltaisin purkauksin ja lopulta kohtaamme kastroivan naisen, kirjaimellisesti. Veriset kivekset, verinen klitoris. Länsimainen psykohistoria, kaikki pimeä siinä lattialla, nesteisenä ja vuotavana. Sukupuolten sota. Mies (vai sittenkin Antikristus?) lähtee ja jättää taakseen taas yhden väkivallan jatkumon, gynociden.

Mies syö kedolla marjoja, ja kasvottomien naisten armeija kapuaa ylös mäkeä.