Minkähän vuoksi Joyce Carol Oates ei aivan sytytä minua kirjallisesti? Oates kirjoittaa hengästyttävää proosaa ja hänellä on paljon kiehtovia teemoja, kuten seksuaalinen väkivalta, teini-ikä, ambivalentti halu ja white trash -Amerikka, mutta silti hänen tekstinsä eivät ole saaneet minua haltioitumaan. En voi olla vertaamatta Oatesia Atwoodiin, ja tässä vertailussa Oatesille käy armottomasti kalpaten: hänen kädenjälkensä vaikuttaa suorastaan karkealta, yksinkertaiselta ja pursuilevan melodramaattiselta. Oates ei myöskään saa kaikkea irti niistä seksuaalisista latauksista ja jännitteistä, joita hänen teoksissaan viljellään tuhlailevasti.
Olen tutustunut vasta pieneen suupalaan kirjailijan valtavasta tuotannosta, mutta väkivaltaisesti purkautuvien jännitteiden syklit vaikuttavat toistuvan teoksesta toiseen. Kosto: rakkaustarina (2010) on tiheä pieni romaani, jonka ansiot ovat pikemminkin poliittiset kuin kirjalliset. Voiko näin sanoa? Ehkä ei, ei aivan. Koston kieli on raakaa sarjatulta raiskauksesta, huoruudesta ja naisruumiin merkitsemisestä. Silti en pidä teoksesta niin paljon kuin haluaisin. Oatesin tekstien hengästyneisyydessä on kuitenkin jotakin, joka vetää minua puoleensa. Hän kirjoittaa pakahduttavassa tahdissa vieteistä, nuorista tytöistä ja yhteiskuntaluokasta. Seksuaalinen himo, mielen sairaus, kuolema ja väkivalta ovat Oatesille kohtalonomaisia ja väistämättömiä. Hänen teostensa subjektit itkevät kadotettujen ja surmattujen isiensä ja äitiensä perään. Rakkaus ja seksi ovat helvetillistä kaipuuta, riippuvuutta ja kauhua. Lauren Kelly -pseudonyymillä kirjoitetussa Take Me, Take Me With You -romaanissa (2003) Lara Quade ei halua rakastaa ketään miestä (rakastelemisesta puhumattakaan), mutta silti Zedrickin (mies, jonka nimi ei tarkoita mitään) sormet saavat vastahakoisen naisnuken laukeamaan ja itkemään "as if my heart were broken". Little Bird of Heavenissa (2009) Oates kuvaa kiinnostavasti seksiin liittyvää identiteetin menettämisen pelkoa:
Olen tutustunut vasta pieneen suupalaan kirjailijan valtavasta tuotannosta, mutta väkivaltaisesti purkautuvien jännitteiden syklit vaikuttavat toistuvan teoksesta toiseen. Kosto: rakkaustarina (2010) on tiheä pieni romaani, jonka ansiot ovat pikemminkin poliittiset kuin kirjalliset. Voiko näin sanoa? Ehkä ei, ei aivan. Koston kieli on raakaa sarjatulta raiskauksesta, huoruudesta ja naisruumiin merkitsemisestä. Silti en pidä teoksesta niin paljon kuin haluaisin. Oatesin tekstien hengästyneisyydessä on kuitenkin jotakin, joka vetää minua puoleensa. Hän kirjoittaa pakahduttavassa tahdissa vieteistä, nuorista tytöistä ja yhteiskuntaluokasta. Seksuaalinen himo, mielen sairaus, kuolema ja väkivalta ovat Oatesille kohtalonomaisia ja väistämättömiä. Hänen teostensa subjektit itkevät kadotettujen ja surmattujen isiensä ja äitiensä perään. Rakkaus ja seksi ovat helvetillistä kaipuuta, riippuvuutta ja kauhua. Lauren Kelly -pseudonyymillä kirjoitetussa Take Me, Take Me With You -romaanissa (2003) Lara Quade ei halua rakastaa ketään miestä (rakastelemisesta puhumattakaan), mutta silti Zedrickin (mies, jonka nimi ei tarkoita mitään) sormet saavat vastahakoisen naisnuken laukeamaan ja itkemään "as if my heart were broken". Little Bird of Heavenissa (2009) Oates kuvaa kiinnostavasti seksiin liittyvää identiteetin menettämisen pelkoa:
What sprang out of Krull, out of his cock, something like hot mucus. He guessed was his soul. Weeks later his hands, his hair still smelled of the beet-dyed hair.
Nuoren miehen sielu katoaa siemennesteen mukana naisen sisään. Kiima ja jännite eivät katoa viikkojen, edes vuosienkaan päästä. Oatesin kirjallisessa maailmassa seksi on aina vaarallista ja tuhoavaa. Kenties sen vuoksi kaipaan atwoodilaisia sävyjä ja hienovaraisia kerrostumia, sitä, kuinka ruumista ei tarvitse repiä ja ratkoa auki: "(...) underneath that is another feeling still, a feeling like being torn open; not like a body of flesh, it is not painful as such, but like a peach; and not even torn open, but too ripe and splitting open of its own accord."
4 kommenttia:
Minäkin olen lukenut tuon Kosto:Rakkaustarinan ja se oli kyllä pettymys. Haudankaivajan tytärtäkin yritin, mutta huomasin kyllä ajankin olevan väärä, ja meinaan lukea sen nyt kesällä. Toivottavasti se olisi hyvä!
Atwoodia en ole vieläkään kokeillut, pitää muistaa.
En tiedä huomasitko, että linkkasin tekstissä sun Kosto-kirjoitukseen. :) Itsekin pohdin tuota Haudankaivajan tytärtä, ja toisaalta myös muihin arvostettuihin Oatesin teoksiin tarttumista - esim. Blonde ja Black Water (?) voisivat olla kiinnostavia.
Oih, Atwood! Jos feministisesti kantaa ottava dystopia kiinnostaa, kannattaa lukea Orjattaresi/Handmaid's Tale. Sokea surmaaja/The Blind Assassin on myös tosi hieno ja vetoaa suuresti omaan romantiikan tajuuni. Nimeltään Grace/Alias Grace on loistava ja koukuttava. Siinä on varmaankin mun suosikkikolmikko Atwoodin teoksista.
Ai, en tosiaan huomannut linkitystäsi, kiitos! :D Hyvä kun mainitsit Blondin, sekin vaikuttaa kiinnostavalta.
Ja juurikin tuo Orjattaresi kiinnostaa minua kovasti. :)
Jänniä pointteja lukea, koska itse olen sekä Atwoodin että Oatesin suuri fani!
Tietysti(:D) Atwood on omaa luokkaansa, mutta pidän myös kauhean paljon Oatesista; etenkin Putous (The Falls) on mielestäni todella loistava. Oletko lukenut sen? Oatesissa iskee muhun kirjoitustapa: lauseiden juoksutus on välillä jopa hengästyttävää.
Lähetä kommentti