sunnuntai 18. toukokuuta 2008

2000-luvun erotiikka

Reiska on tylsä rakastaja, joulukuusen alla on hässittävä vaikka ei haluaisi, lapsi askartelee pornonukkeja ja Malmin munasta tarttuu sukupuolitauti. Suomalaisten naistaiteilijoiden kirjoittamassa novellikokoelmassa 2000-luvun Decamerone (2007) lutkutetaan taukoamatta kikkeliä ja sukelletaan elähtäneen avioseksin kuivahtaneisiin onkaloihin. Kirjaa on mainostettu kansitekstejä myöten eroottisena teoksena ja "rakkauden, intohimon ja eroottisen kaipuun runsaudensarvena", mutta 2000-luvun naiserotiikka ei valitettavasti saa ainakaan minua kostumaan. Arkirealismilla haluttomuuksineen, väsymyksineen ja tuttuuksineen suorastaan mässäillään uuvuttavuuksiin asti. Uskalletaan melkein, mutta ei aivan. Työnnetään, lykitään ja puuskutetaan, mutta ei kuitenkaan. Novelleissa käsitellään toki seksuaalisuutta, mutta en parhaan tahtonikaan mukaan kykene pitämään suurinta osaa kirjoituksista eroottisina. Olen pettynyt tarinoiden ennalta-arvattavuuteen ja tavanomaisuuteen: onko tässä todella kaikki, mitä taiteilijanaisilla on sanottavanaan himosta?

Miksei kukaan taiteilija lähesty halua vaikkapa fantasian tai tieteiskirjallisuuden keinoin? Miksi ihmisnaisen halun objekti on aina ihmismies? Kirjan radikaaleinta antia tässä suhteessa lienee Minna Koskelan novelli Muutos, jossa mies saa yllättäen kulkustensa tilalle häpyhuulet: humorisesti, totta kai. Teoksessa on laajasti edustettuna suomalaisen kirjallisuuden kentän nuori naissukupolvi, jolta olisin odottanut vähintäänkin kiehtovasti tihkuvaa lemmen nektariinia. Vaan kuinka kävikään? Sofi Oksanen viittaa omalle hahmolleen tyypillisesti kevytfetisismiin, kun taas Neiti Narunakin tunnettu, SM-piireissä vaikuttanut Outi Alanne kirjoittaa rakastelun epämukavuudesta metsän vuoteessa ja auton konepellillä. Insestiä vavahduttavasti On rakkautes ääretön (2001) -romaanissaan kuvannut Maria Peura akrobatisoi vähemmän vaikuttavasti arki- ja orgiamaailman rajalla. Riikka Pulkkisen teksti alkaa lupaavasti viisivuotiaan ensimmäisestä masturbointikokemuksesta, mutta päätyy uuvuttavaan parikymppisen tanssijattaren vatvomiseen siitä, kuinka tuo tuossa on minä, mutta myös jokin muu. Häpeä on vahvasti läsnä pikkuvanhan viisivuotiaan ajatuksissa, ajatteleehan hän tekevänsä jotakin, mitä viisivuotiaan ei vielä pitäisi tehdä. Nousin heti vastalauseeseen: onko lapsella pakko olla tällainen tietoisuus? Tai jos on, niin miksi?

Lempinovellikseni nousi lopulta Tuuve Aron kuvaus 13-vuotiaan tytön aistikkaasta kokemuksesta kolmikymppisen naisen kanssa. Myös Katja Kettu hätkähdyttää tekstillään torahampaisesta erektioassistentista, jonka tehtävänä on saattaa pornoelokuvan miespääosan esittäjän nahkea jöllikkä juhlakuntoon. Pelkään kuitenkin, että eroottisen luettavan puutteessa kannattaa tarttua pikemminkin jopa Regina-lehden naisten unelmiin kuin 2000-luvun Decameroneen. Miksi kummassa novellikokoelman nimessä ylipäätään viitataan Boccaccioon?

5 kommenttia:

Tulta syöksevä lintu kirjoitti...

Kielikuvasi ovat valloittavia.

Muutama sana. Lopulta snobismin puolesta.

Yhteyden Decameroneen voi maallikko ja kirjaa lukematon pakottaa väittämällä, että tämäkin teos on tietynlainen yritys aikansa kuvaksi, kuten Boccaccion opuksen tavataan ajatella olevan. Ehkä nyt puhutaan unelmien ja aistillisuuden sijaan toistuvista päivistä (joita joskus ylennetään realismiksi) ja nautintoaineiden ja pienhiukkasten tylsistyttämistä aisteista. Jos renessanssin kynnyksen kepeimmässä kirjallisessa mielikuvituksessa vapauduttiin, estetisoitiin, kepposteltiin, koettiin tragedioita ja romansseja sekä naurettiin niille karnevalistisen kalmantanssin hengessä, kenties 2000-luvun Decamerone kuvaa pikkutärkeitä (joskin uskon tämän olevan ihmisen universaali ominaisuus), apaattistyöteliäitä ihmisiä loputtomine pariutumista koskevine kyökkitieteellisine uskomuksineen, puutteellisine itsellisyyksineen, elämänkaariteorioineen ja baaritiskille, rapujuhliin tai työpaikan pikkujouluihin rajattuine karnevaaleineen. Tarvitseeko tästä enempää sanoa.

Jos kuvittelee voivansa katsoa itseään ympäröivää ympäröivää sosiokulttuurista toimintaa 'ulkopuolelta', ei ehkä sanoisi, että elämme yleisesti ottaen eroottisesti vivahteikkainta historianaikakautta eroottisesti vivahteikkaimman populaation piirissä. Tavallisin deittikulttuuri on kuolettavan tylsä ja kiinnostavimmille ilmiöille ihmisten täytyy konkretisoida miltei salakähmäisesti pilvilinnojaan, haikailla mennyttä tai ylittää soveliaisuuden rajoja.

Puuttuuko vivahteikkuus siis kirjasta vai välittömästä maailmastamme?

Siren kirjoitti...

Valloittava kommentti, dahling.

Ajatuksesi lienee oikeassa: kirjaa on taidettu markkinoida nimenomaan 2000-luvun "ajankuvana", ja näin teosta on tulkittu myös lukemissani arvosteluissa. Kirjasta henkii nimenomaan se kahdeksasta neljään - kähmitään työtoveria pikkujouluissa - harrastetaan saunaseksiä lauantaina -mentaliteetti: pieni, arkinen ihminen pienissä, arkisissa puuhissaan. Voin vaikka vannoa, että joku ylistää tapaa, jolla kirjassa esitetään "arjen ihmeitä".

Aloin suorastaan kaivata novelleihin jotakin, joka muistuttaisi esimerkiksi Ursula Le Guinin novelleja kirjassa "The Birthday of the World", jossa avaruuden antropologit tutkivat mitä moninaisimpia tapoja järjestää seksuaalisia suhteita.

Naistenlehdissä ihastellaan aina arjen ihanuutta, ja siksi minusta olikin riemastuttavaa lukea joskus MeNaisista Mattiesko Hytösen ja hänen puolisonsa haastattelua, jossa he kieltäytyivät painokkaasti viettämästä "arkea". Mahtavaa vaihtelua!

Siren kirjoitti...

Mitä kaikkea muuten tarkoitat eroottisesti vivahteikkaalla aikakaudella? Viittaatko "aikakaudella" lähinnä taiteen hedelmiin?

Tulta syöksevä lintu kirjoitti...

Kuten kommenttini paljastaa, ja kenen tahansa vastaava kommentti paljastaisi, tarkoitan "aikakaudella" enimmäkseen omaa romantisaatiotani, hyvässä tahi pahassa. Olisi kuitenkin tarpeettoman ja perusteettoman kyynistä typistää näkökulma yksistään omaan etäisyyteeni ja sen turvaamaan romantiikkaan.

En tarkoita viitata vain taiteeseen, mutta epäilemättä viittaan kuitenkin ensisijassa johonkin, jota sallin itseni kuvitella tiettyjen taiteilijoiden helpoimmin tavoittamana. Kuten nykyisinkin. Uskon kuitenkin, että kyseessä on yksittäisiä taiteilijoita paljon laajempi esteettinen ja eettinen suhtautumistapa. Relevanttia eli ei, esimerkiksi kuulut maalarit olivat tuohon aikaan ennenkaikkea käsityöläisiä, eivät romantiikan aikakauden näkijöitä. Vaimo ja lapset sekoittivat värejä ja kisälli työsti helpoimmat vaiheet mestarin keskittyessä olennaiseen.

Uskon Boccaccion tarinoiden olevan ajalleen tuttua mieikuvitusta. Tuen uskomustani ja Boccaccion ilmaisun auktoriteettia Calvinon tulkitsemilla italialaisilla kansantarinoilla,
jotka henkivät usein samaa hulttiomaista eleganssia. Väistämättä mieleeni nousee kuvia myös huomattavasti alleviivatummasta Pasolinin filmatisaatiosta.

myytinmurtaja kirjoitti...

Yritin lapsena ja nuorena lukea kaupunginkirjastosta löytyneitä kuuluisia erotiikan klassikoita, tyyliin "Pikantteja tarinoita muinaisesta Kiinasta". Ne olivat minusta useimmiten masentavia, seksistisiä ja kurjia. Oli kyllä kiihottavaa ajatella tässä nyt lukevansa jotain vähän kiellettyä ja "aikuista". Mutta itse tarinoitten sisältö antoi erotiikasta erittäin epäeroottisen kuvan.

Sittemmin opin etsimään eroottisia tarinoita ja kuvia netistä. Täällä on hirveää roskaa, mutta myös oikeasti koskettavaa materiaalia, valoa ja onnea.