Läpi vihreän

Kesällä Seireeni pukeutuu vihreään. Se kipaisee parvekkeelle juomaan aavikkokermaa ja värähtelee tuulenpuuskien mukana, katselee liikehtiviä vartaloita ja unelmoi kissanpennuista ja lämpimistä kallioista, joilla se kiipeili ollessaan pentu. Isä tuoksui kiskopölyltä ja unilta, joissa puita etsittiin radanvarrelta ja lopulta eksyttiin, junat suihkivat ohitse viuh viuh, ei saa jäädä alle, täytyy katsoa tarkasti ympärilleen. Äiti osti kirpputorilta virttyneen takin, koska se kesäpäivä oli kylmä ja mereltä puhalsi hyytävä tuuli. Valokuvassa Seireeni istuu ikivanhalla kuistilla ja nauraa.

Kun Seireeni oli lapsi, sen hiukset ulottuivat aina hiekkadyyneille asti. Näyttämöllä se esitti aina poikia ja kadehti niitä, jotka saivat olla tyttöjä. Opettaja käski kaikkien kirjoittaa liitutaululle nimensä ja painonsa. Seireeni painoi kolmekymmentäkaksi kiloa. Se muistaa vieläkin nöyryytyksen, kun opettaja kutsui sitä pieneksi hylkeeksi, olihan Seireeni poikiakin pidempi ja painavampi. Pari vuotta myöhemmin Seireeni tuijottaa Ahvenanmaan-bussissa pinkkeihin pyöräilyshortseihin verhottuja reisiään ja pitää niitä sietämättömän pyöreinä. Se on kymmenvuotias ja kiipeilee Sammakon kanssa pellolla jököttävällä suurella kivellä ("Varokaa! Siellä voi olla kyitä!") ja katselee kuvajaistaan joesta. Pikku narkissotar ei tiedä, mitä ajatella tästä kaikesta. Sen serkku kiusaa sitä ja kertoo, että jokeen on heitetty paskaa.

"Haistakaa paska!" huutaa Seireeni koulun pihalla ja ryntää keinusta vessaan itkemään. Sammakko ja Puhveli ovat taas kuiskineet sen selän takana eikä kipuun auta se, että keinu on oikeasti avaruusraketti ja vessassa odottaa Natascha, jolle Seireenin pitäisi olla kiltimpi. Seireeni kirjoittaa Sammakon nimen päiväkirjaansa yhä uudelleen ja uudelleen ja kivittää paperia terävillä mustetahroilla. Sammakko on vetänyt pikkuveljensä kanssa Seireenin housut alas eikä se ole yhtään hauskaa niin kuin ei ole sekään, että Seireeni juoksee pimeän metsätien päästä päähän pelosta jäykkänä aivan kuten isänsä kolmekymmentä vuotta sitten. Aamulla Seireeni lukee, kuinka Paula Drew ja Venetsian kummitus kohtaavat ja miettii, miksi Paula on Paula eikä Nancy. Se juoksentelee pihalla alasti ja antaa kissanpennun kynsien pureutua polveensa. Ne kehräävät yhdessä ja kuolaavat vesi kielellä mökistä kantautuvan paistuvan ruoan tuoksua. On kesä, ja siitä Seireeni ja kissa pitävät.

Aikamatka.

Seireenin tassut ovat lämpöiset ja se maukuu ilosta: tämän miehen kanssa on niin hyvä olla. Se käpertyy turvallisten käpälien väliin ja on päihtynyt onnesta ja riemusta. Se on vieläkin hämmentynyt, koska silloin kun se tutustui mieheen, sen turkki oli ratkennut ja revennyt ja se oli niin peloissaan, että hengittäminen oli vaikeinta maailmassa. Silti mies ei kadonnut minnekään. Tämä on ihme, ajattelee seireeni. On ihme oppia rakkautta ja läheisyyttä ja arkea.

Se on ihme.