Ja kirjan nimi joka vapauttaa

Sataa.

Astun Rikhardinkadun kirjaston ovesta sisään kourallinen kummia hyönteisiä vatsassani. Luulen, että jotkut kutsuvat niitä perhosiksi. Tukka pakenee kostean hupun alta ja kirjastoavaruus kahmaisee minut syliinsä; pois Helsingistä, pois kaduilta, joilla ihmiset välttelevät pisaroita ja tuntemattomien katseita. Kirjasto tuoksuu käsien ja sormien kosketuksilta, puisilta hyllyiltä ja kuluneelta paperilta. Lumous on aivan läsnä, tässä.

Homehduin koko syksyn ja kevään lähes yksinomaan tenttikirjallisuuden parissa, joten kesä tarjosi oivallisesti tilaisuuden tarttua pitkästä aikaa kaunokirjallisuuteen. Ajelehdin käytävillä innokkaasti kuin pieni piski, selasin tätä ja tuota, tunnustelin ja makustelin. Hymyilytti. Palattuani kotiin luin Pirkko Saision Kainin tyttären (1984), joka tuntui hämmentävän tutulta. On mahdollista, että olen lukenut sen aikaisemminkin - miksen muista, se jääköön hämärän peittoon. Suosittelen muuten lämpimästi Homo-Suomen historia -dokumenttia, jossa Saisio kertoo romaanistaan ja sen saamasta vastaanotosta. Inhoan Riskun ja Annan teennäisyyttä ja kärsimystä, Annan näennäistä välinpitämättömyyttä ja romaanin surumielisyyttä, joka on samanaikaisesti kaunista ja koskettavaa. Saisio on taitava kirjoittaja, joka vangitsee kipeästi kahden naisen rakkauden ja sen, kuinka vaikeaa on elää maailmassa, jossa kaikki ovat heteroita. Kainin tytärtä tituleerataan ensimmäiseksi suomalaiseksi lesbiseksi romaaniksi, mutta onkohan noin. Jo Helvi Hämäläisen Kauniin sielun (1927) keskiössä on päähenkilön pakkomielteiden ja pirujen lisäksi hänen suhteensa ystävättäreensä, joka on mitä ilmeisimmin eroottinen.

Tyydytin fantasiatarvettani (älkäähän nyt kuvitelko mitään irstauksia) sieppaamalla mukaani Jean-Christophe Rufinin Globalian (2004) sekä Leena Krohnin Tainaronin (1985). Krohnin kieleen ja mieleen olen vallan ihastunut, kun taas Rufinin teos on jonkilainen köyhän miehen Vuonna 1984. Krohn on vielä kesken, joten keskityn nokkimaan Rufinia. Globalia on nimensä veroisesti lähes maailmanlaajuinen "ihannevaltio", jossa vapaus on pikemminkin vapautta vapaudesta. Vapautta on myös sisäelinten kloonaus pitkän eliniän saavuttamiseksi. Globaliassa inhotaankin syvästi lapsia ja nuoria - alkaahan oikea nuoruus ja suuri tulevaisuus vasta kahdeksankympin hujakoilla. Rufinin visio on sinänsä mielenkiintoinen, mutta romaania vaivaavat kömpelyys, lavertelu, naiivius, osoitteleva huumori ja hahmojen ohuus. Pääparin suhde ja heidän "eroottinen" jännitteensä ovat niin kehnosti kirjoitettuja, että lukija suorastaan punastuu myötähäpeästä. Ei tarvitse olla sitä paitsi suuri neropatti ymmärtääkseen, että Rufin piikittelee Globaliassa terrorisminvastaista taistelua maalaillen kauhukuvia siitä, mihin voidaan mennä, kun kaikki paha on ulkoistettu ja kun rakennetaan vahvoja polarisaatioita "meidän" ja "muiden" välille. Kevyehkönä scifinä romaanin nielaisee kuitenkin alas ilman suurempia kakomisia. Lisää kepeää hömppää on luvassa, jahka tartun Diana Gabaldonin Sudenkorentoon. Lainasin muuten tänään Foucaultin heilurinkin.

Uusi ja mitä mieluisin tuttavuus minulle on puolalainen runoilija Wislawa Szymborska, johon olen tietääkseni törmännyt ensi kerran joissakin blogeissa. Ihmisiä sillalla - Runoja vuosilta 1957 - 2003 (toim. & suom. Jussi Rosti, 2006) on kerrassaan elähdyttävä paluu runon maailmaan, joka on ollut jo kauan ulottumattomissani. Szymborskan ironia ja huikea kyky tavoittaa MAAILMA kouraisee sydänalasta, saa vinon hymyn huulille ja hihityksen karkaamaan huulilta sopimattomissakin tilanteissa. Ensimmäinen valokuva Hitleristä on loistava: "Mutta kukas se siinä kapaloissa köllöttää? Sehän on pikku Adolf, Hitlerien poika!" Yritän saada vastedes käpäliini lisää Szymborskan tuotantoa.

Lapsena koulupäivän huipennus oli kirjastoauton piipahdus koulun pihalle. Ahmimisiästä tähän on ikuiselta tuntuva matka, vaikka se tapahtuukin silmänräpäyksessä. Jos voisin, palaisin ajassa taaksepäin ja hyppäisin kirjaimista tytön olalle kuin akrobaatti, vinkkaisin silmää ja kuiskuttelisin kysymyksiä, antaisin tilaa puhua. Nyt voisin kirjoittaa kirjakeijusta, joka kuiskasi minulle lapsena, että - -