Kahden viikon hiljaisuuden jälkeen lienee paikallaan tarjota hieman maistiaisia pervoista riennoistani. Kävin nimittäin Suomen queer-tutkimuksen seuran järjestämässä Yöpervonen-seminaarissa, jonka teemana oli tänä vuonna queer ja media. Paneelikeskustelun "provokaattoreina" toimivat Nelosen vastaava tuottaja Mikko Silvennoinen, Salkkari-käsikirjoittajat Tatiana Elf ja Teemu Salonen, Z-lehden päätoimittaja Sari Virtanen sekä Outi Heiskanen Suomen elokuva-arkistosta. Kiinnostavasta aiheesta huolimatta seminaarista jäi suuhun sangen turhauttava maku: akateeminen diskurssi loisti poissaolollaan ja queer-teema typistyi yllättäen silkkaan homo- ja lesbopuheeseen. Lisäksi seminaarin osanottajat ja Sari Virtanen äityivät rasittavan pitkään kädenvääntöön Z-lehden laadusta ja tarkoituksesta. Virtasen puolustuspuheet olivat laveita, mutta hän jaaritteli lähinnä aiheen vierestä. Paneelin puheenjohtaja Annamari Vänskä olisikin saanut minun puolestani ohjata keskustelua suorastaan diktaattorimaisesti olennaisemmille urille. Seuraavaksi kuitenkin otteita alustuksista ja seminaarissa käydyistä keskusteluista.
Seminaarin kantaviksi teemoiksi nousivat median homobuumin laimeneminen ja toisaalta lesbojen näkymättömyys mediassa. Mikko Silvennoinen ennusti, että homoseksuaalisuuden shokkiarvo on jo kulutettu televisiossa loppuun. Seuraava hitti onkin kuulemma Big Love -tyyppinen rajojen rikkominen, jossa pyhää, monogaamista heteroavioliittoa ravistellaan oikein olan takaa. Silvennoinen kartoitti televisiosarjojen homomiesten historiaa aina Melroce Placen "kiintiöhomo" Mattista Queer Eye for the Straight Guy -formaattiin asti. Puheenvuoroissa tuli vahvasti esiin ristiriitaiset tunteet homojen näkyvyydestä mediassa: yhtäältä näkyvyyttä pidettiin positiivisena, toisaalta taas median tarjoamat homorepresentaatiot rajoittuvat usein stereotypioihin, joista on lopulta riisuttu sekä seksi että politiikka.
Fiksusti ja kiinnostavasti argumentoinut Outi Heiskanen puolestaan totesi, että naisten Brokeback Mountainia tai laadukkaita lesboindiepätkiä on turha odottaa valkokankaalle, koska Hollywoodissa ei juurikaan oteta riskejä ja indie-elokuva on jonkinlaisessa kriisissä. Ja niin - raha on maskuliinista. Mainstream-elokuvien ja tv-sarjojen kuva lesbosta on hyvin yksiääninen: hän on nuori, kaunis, feminiininen nainen à la L-koodi - keski-ikäinen nainenhan ei ole kovin mediaseksikäs puhumattakaan ulkonäöltään maskuliinisesta naisesta. Käsittämätöntä on sekin, että lesbosuhteet ovat vaiettuja jopa elokuva- ja kirja-arvosteluissa: niissä puhutaan usein naisten välisestä ystävyydestä, kun kyse on aivan jostakin muusta. Silvennoinen horisi naisten näkymättömyydestä keskusteltaessa jälleen "shokkiarvosta", jota toisiaan suutelevassa naisparissa ei kuulemma ole. Yeah, right. Lisäksi hän väitti, että (hetero)naisia kiinnostavat pikemminkin somat ja karskit homocowboyt kuin naisten välinen rakkaus. Hetkinen! Nelosen tuottajana Silvennoisen pitäisi olla tietoinen siitä, että esimerkiksi L-koodi on kerännyt laajan naisyleisön. Ei siis voida väittää, että ohjelmatarjonta korreloisi suoraan kuluttajien tarpeisiin, kuten Silvennoinen tuntui väittävän. Keskustelussa unohdettiin sitä paitsi tyystin muuan teollisuus, jossa lesbinen rakkaus on suorastaan kiitettävän hyvin esillä.
Tatiana Elf ja Teemu Salonen turinoivat lesbohahmon rakentamisesta Salkkareihin kansanvalistuksellisesta näkökulmasta, joka tahtoo sanoa, että lesbot ovat ihan tavallisia ihmisiä siinä missä muutkin. Toisenlaisten seksuaalisuuksien ja sukupuolten (tässä tapauksessa transvestiittimiehen) näkymisen televisiossa Salonen tyrmäsi täysin: hänen intelligenssiä puhkuva väitteensä oli, että "tavallinen" kansa ei a) ymmärrä "transuilua", b) halua ymmärtää sitä tai c) vaikka ymmärtäisi, ei siltikään ymmärrä. Salosen edesottamuksissa saattaa toki olla perääkin, mutta kuinka typerinä mediaihmiset todella pitävät yleisöään? Viimeinen väite on niin ylimielinen, etten tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Käsikirjoittajien näkemykset siitä, mitä televisiossa voi näyttää, olivat hyvin selkeästi rajattuja ja jättivät ulkopuolelleen paljon.
Lopuksi on todettava, että myös seminaarin yleisö (joka vaikutti aika sisäpiirimäiseltä) sai niskaansa kylmän suihkun: queer-yleisö on huonoa ja epäaktiivista. Se haluaa ainoastaan positiivisia representaatioita eikä kestä pervouteen liittyviä kärsimysteemoja. Se ei mene katsomaan SEA:n lesbo- ja homoelokuvasarjoja. Se valittaa ja mouruaa loputtomasti, eikä mikään ole koskaan hyvin. Tässä yhteydessä allekirjoittanut jatkaa mouruamista (vaikka onkin kaikenlaisten sisäpiirien ulkopuolella) ja perää ensi vuoden Yöpervoseen taitavampaa puheenjohtajaa, tutkijoiden puheenvuoroja ja huolellisesti valmisteltuja alustuksia, ettei kenenkään tarvitsisi puolustella puhettaan sillä varjolla, että tämä nyt oli hieman juosten kustu. Paremman organisoinnin avulla tämän vuoden Yöpervonenkin olisi voinut palvella monipuolisemmin ja täsmällisemmin sinänsä kiinnostavaa aihettaan.
Seminaarin kantaviksi teemoiksi nousivat median homobuumin laimeneminen ja toisaalta lesbojen näkymättömyys mediassa. Mikko Silvennoinen ennusti, että homoseksuaalisuuden shokkiarvo on jo kulutettu televisiossa loppuun. Seuraava hitti onkin kuulemma Big Love -tyyppinen rajojen rikkominen, jossa pyhää, monogaamista heteroavioliittoa ravistellaan oikein olan takaa. Silvennoinen kartoitti televisiosarjojen homomiesten historiaa aina Melroce Placen "kiintiöhomo" Mattista Queer Eye for the Straight Guy -formaattiin asti. Puheenvuoroissa tuli vahvasti esiin ristiriitaiset tunteet homojen näkyvyydestä mediassa: yhtäältä näkyvyyttä pidettiin positiivisena, toisaalta taas median tarjoamat homorepresentaatiot rajoittuvat usein stereotypioihin, joista on lopulta riisuttu sekä seksi että politiikka.
Fiksusti ja kiinnostavasti argumentoinut Outi Heiskanen puolestaan totesi, että naisten Brokeback Mountainia tai laadukkaita lesboindiepätkiä on turha odottaa valkokankaalle, koska Hollywoodissa ei juurikaan oteta riskejä ja indie-elokuva on jonkinlaisessa kriisissä. Ja niin - raha on maskuliinista. Mainstream-elokuvien ja tv-sarjojen kuva lesbosta on hyvin yksiääninen: hän on nuori, kaunis, feminiininen nainen à la L-koodi - keski-ikäinen nainenhan ei ole kovin mediaseksikäs puhumattakaan ulkonäöltään maskuliinisesta naisesta. Käsittämätöntä on sekin, että lesbosuhteet ovat vaiettuja jopa elokuva- ja kirja-arvosteluissa: niissä puhutaan usein naisten välisestä ystävyydestä, kun kyse on aivan jostakin muusta. Silvennoinen horisi naisten näkymättömyydestä keskusteltaessa jälleen "shokkiarvosta", jota toisiaan suutelevassa naisparissa ei kuulemma ole. Yeah, right. Lisäksi hän väitti, että (hetero)naisia kiinnostavat pikemminkin somat ja karskit homocowboyt kuin naisten välinen rakkaus. Hetkinen! Nelosen tuottajana Silvennoisen pitäisi olla tietoinen siitä, että esimerkiksi L-koodi on kerännyt laajan naisyleisön. Ei siis voida väittää, että ohjelmatarjonta korreloisi suoraan kuluttajien tarpeisiin, kuten Silvennoinen tuntui väittävän. Keskustelussa unohdettiin sitä paitsi tyystin muuan teollisuus, jossa lesbinen rakkaus on suorastaan kiitettävän hyvin esillä.
Tatiana Elf ja Teemu Salonen turinoivat lesbohahmon rakentamisesta Salkkareihin kansanvalistuksellisesta näkökulmasta, joka tahtoo sanoa, että lesbot ovat ihan tavallisia ihmisiä siinä missä muutkin. Toisenlaisten seksuaalisuuksien ja sukupuolten (tässä tapauksessa transvestiittimiehen) näkymisen televisiossa Salonen tyrmäsi täysin: hänen intelligenssiä puhkuva väitteensä oli, että "tavallinen" kansa ei a) ymmärrä "transuilua", b) halua ymmärtää sitä tai c) vaikka ymmärtäisi, ei siltikään ymmärrä. Salosen edesottamuksissa saattaa toki olla perääkin, mutta kuinka typerinä mediaihmiset todella pitävät yleisöään? Viimeinen väite on niin ylimielinen, etten tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Käsikirjoittajien näkemykset siitä, mitä televisiossa voi näyttää, olivat hyvin selkeästi rajattuja ja jättivät ulkopuolelleen paljon.
Lopuksi on todettava, että myös seminaarin yleisö (joka vaikutti aika sisäpiirimäiseltä) sai niskaansa kylmän suihkun: queer-yleisö on huonoa ja epäaktiivista. Se haluaa ainoastaan positiivisia representaatioita eikä kestä pervouteen liittyviä kärsimysteemoja. Se ei mene katsomaan SEA:n lesbo- ja homoelokuvasarjoja. Se valittaa ja mouruaa loputtomasti, eikä mikään ole koskaan hyvin. Tässä yhteydessä allekirjoittanut jatkaa mouruamista (vaikka onkin kaikenlaisten sisäpiirien ulkopuolella) ja perää ensi vuoden Yöpervoseen taitavampaa puheenjohtajaa, tutkijoiden puheenvuoroja ja huolellisesti valmisteltuja alustuksia, ettei kenenkään tarvitsisi puolustella puhettaan sillä varjolla, että tämä nyt oli hieman juosten kustu. Paremman organisoinnin avulla tämän vuoden Yöpervonenkin olisi voinut palvella monipuolisemmin ja täsmällisemmin sinänsä kiinnostavaa aihettaan.
3 kommenttia:
Niinpä, sehän siinä koomiselta tuntuikin! :D Akateeminen queer-seminaari, josta tieteellinen keskustelu puuttuu. Toisaalta oli kyllä kiinnostavaa, että alustajina oli käytännön mediatyöläisiä. Tutkija Leena-Maija Rossinkin olisi pitänyt olla paikalla, mutta hän oli sairastunut. Hän olisi varmasti tuonut hieman erilaista näkökulmaa aiheeseen.
Hittolainen, katselin itsekin ilmoitusta tuosta seminaarista laitoksen postituslistalla, mutta eipä sitten tullut lähdettyä Helsinkiin, kun on muuten tullut matkusteltua ympäriinsä niin paljon, eikä loppua näy.
Sinänsä en yhtään ihmettele, että turhauduit siellä seminaarissa; tästä aiheesta tuntuu olevan melko vaikeaa saada aikaiseksi rakentavaa keskustelua. Kyse on kuitenkin myös politiikasta, ihmiset ovat ajamassa keskustelun lomassa myös oman eturyhmänsä asiaa, mikä tietenkin vaikuttaa paljon keskustelun sävyyn.
Mediahan todellakin toimii rahan ehdoilla, ja ohjelmia tehdään rahan logiikalla: (kaupallisille kanaville. siis) sellaisia ohjelmia tehdään, jotka voidaan helposti markkinoida sekä mainostajille että _suurelle_ yleisölle. Itse en oikein enää jaksa katsella televisiota, kun sieltä tulee enimmäkseen pelkkää paskaa.
On hyvä pitää mielessä, että stereotypisointi ei koske pelkästään homoja ja lesboja: myös heteroilta puuttuu mediassa todellinen luonne, erilaisten tyyppien kirjo on vain hiukan laajempi. Löytyy se kiintiöfiksutyyppi, kiintiösankari, kiintiösympaattinenääliö jne. Jokaiselle oma samaistumisen kohde, jonka käytös on täysin ennustettavissa, ja joka ennen kaikkea ei muutu miksikään. (ellei nyt sekoa huumeisiin)
Takaisin asiaan. Olet oikeassa vaatiessasi parempaa organisointia. Vaikka aihe onkin nyt pinnalla, ja on tärkeää kuunnella mediaihmisiä tässä asiassa, ei pitäisi painottua pelkästään siihen. Asioilla on myös laajempi historiallinen viitekehys, josta media ei yleensä ole kovin kiinnostunut. Akateemisen uskottavuuden löytyminen queer-tutkimukselle avaisi monia ovia avoimempaan ja laajanäköisempään keskusteluun. Sitä odotellessa.
Aloin jo tekstiä kirjoittaessani pohtia tuota stereotypisointia: samankaltaiset asenteet, tyypit ja mallit melskaavat yhtälailla heteroviihteen kentällä, kuten itsekin totesit. Yksiäänisyys rellestää kaikenlaisessa kaupallisessa viihteessä. Toisaalta on ymmärrettävää ja aiheellistakin, että vähemmistöryhmät kokevat itseään koskevan stereotypisoinnin poliittisesti arkana.
Minulle iski seminaarissa jonkinlainen naiivi kauhistus siitä, kuinka media todellakin pyörii markkinoiden ja rahan ehdoilla. Lisäksi alustajat tuntuivat edustavan pikemminkin takanaan seisovia instituutioita kuin omia mielipiteitään (tämä ei toki ole kovin yllättävää), mikä toi esiin median kylmät realiteetit: "näin ei yksinkertaisesti voi tehdä". Siksipä juuri olisinkin kaivannut seminaariin erilaisia näkökulmia ja konteksteja.
Ja niinpä niin: on mielenkiintoista seurata queer-tutkimuksen aseman kehittymistä akateemisessa maailmassa. Tällä hetkellä uskottavuus lienee sangen hataralla pohjalla.
Ps. Telkkarista tulee paljon kukkua, mutta esimerkiksi Six Feet Under ja Angels in America ovat yllättäneet iloisesti seksuaalisuuksien ja yksilöiden moniäänisellä esittämisellä.
Lähetä kommentti