...You look like an artichoke."
Nainen vai artisokka -leffafestarit valloittivat tuttuun tapaan Bio Rexin valkokankaan (ja allekirjoittaneen) viikonloppuna. Elokuvapoimintoni olivat tänä vuonna Juliet McKoenin Frozen (2005), Alice Wun Saving Face (2004) ja Neil Jordanin Breakfast on Pluto (2005). Minun on valitettavasti kurtistettava brezneveitäni ja todettava, että ainakin elokuvavalintojeni perusteella Artisokan taso oli kehnompi kuin viime vuonna, jolloin silmääni hivelivät varsinkin Cate Shortlandin upea teiniseksuaalisuuden kuvaus Somersault (2004) ja Nicole Kasselin The Woodsman (2004), joka tarkasteli hiljaisella ja kiihkottomalla tavalla vankilasta vapautuvan pedofiilin kohtaamista yhteiskunnan ja oman seksuaalisuutensa kanssa.
Festivaalin avajaiselokuva Frozen on kiehtova ja hidas mysteeri, jossa Shirley Henderson antaa kasvonsa hulluuden ja järjen rajamailla liikkuvalle Kathille, joka etsii kadonnutta siskoaan turvakameran nauhoilta ja oudoista, myyttisistä maisemista. Visuaalisista ansioistaan huolimatta elokuva on valitettavasti välistä hyvin tv-elokuvamainen ja useat juonenkäänteet (kuten papin suhde Kathiin) tuntuvat sangen irrallisilta. Myös papin kertojaääni ja tämän funktio elokuvassa jäävät silkoiksi kuriositeeteiksi. Elokuvan ehdoton valtti on ilmeikäs Henderson, jonka roolihahmon piilotettu seksuaalisuus räjähtää toisinaan vimmatusti esiin.
Ruikutuksestani huolimatta Frozen on festivaalielokuvista melkeinpä ainoa, joka saa kynäni kytemään. New Yorkin kiinalaisvähemmistön teerenpeliä ja sen törmäyksiä amerikkalaisen yhteiskunnan kanssa tutkiskeleva Saving Face toistaa joitakin pirteitä poikkeuksia lukuun ottamatta romanttisen komedian ikuisia kaavoja. Joan Chen on ihan hassu kauniina nössöäitinä ja Lynn Chenin näyttelemän viehättävän balettitanssijattaren hymy sulattaisi junteimmankin katsojan, mutta Michelle Krusiecin vangitsema pälyilevä lepakko-Wil ei ikävä kyllä vakuuta pääosassa. Turhaa, joskin ihan hupaisaa hömppää.
Breakfast on Pluto lienee elokuvista taidokkain ja viihdyttävin, onhan asialla Neil Jordan, joka on puskenut maailmaan yhden jos toisenkin kelpo rainan. Cillian Murphy on aivan ältsin nätti ja traaginenkin pääosaroolissaan Kitteninä, joka on haavoittuvaisuudestaan huolimatta himputin vahva selviytyjä. Kaupungin nielaisemaa äitiään etsivä Kitten tutustuu matkallaan showbisnekseen, ihmeellisiin pervoihin ja IRA:an. Jordanin luottoluppakorva Stephen Rea pääsee kuittailemaan muinaisia The Crying Game -sekaannuksia: "I know you're not a girl." Elokuvateatterista poistuessamme askel on kepeä ja päässä soi 1970-luku.
"If I wasn't a transvestite terrorist, would you marry me?"
-Patrick "Kitten" Braden
Ps. Tutustuin eilen elokuvamaailman kamalimpaan hirviökakaraan! (Löydät herttaisen Mikey Livingstonin Todd Solondzin Storytelling-pätkästä.)
Nainen vai artisokka -leffafestarit valloittivat tuttuun tapaan Bio Rexin valkokankaan (ja allekirjoittaneen) viikonloppuna. Elokuvapoimintoni olivat tänä vuonna Juliet McKoenin Frozen (2005), Alice Wun Saving Face (2004) ja Neil Jordanin Breakfast on Pluto (2005). Minun on valitettavasti kurtistettava brezneveitäni ja todettava, että ainakin elokuvavalintojeni perusteella Artisokan taso oli kehnompi kuin viime vuonna, jolloin silmääni hivelivät varsinkin Cate Shortlandin upea teiniseksuaalisuuden kuvaus Somersault (2004) ja Nicole Kasselin The Woodsman (2004), joka tarkasteli hiljaisella ja kiihkottomalla tavalla vankilasta vapautuvan pedofiilin kohtaamista yhteiskunnan ja oman seksuaalisuutensa kanssa.
Festivaalin avajaiselokuva Frozen on kiehtova ja hidas mysteeri, jossa Shirley Henderson antaa kasvonsa hulluuden ja järjen rajamailla liikkuvalle Kathille, joka etsii kadonnutta siskoaan turvakameran nauhoilta ja oudoista, myyttisistä maisemista. Visuaalisista ansioistaan huolimatta elokuva on valitettavasti välistä hyvin tv-elokuvamainen ja useat juonenkäänteet (kuten papin suhde Kathiin) tuntuvat sangen irrallisilta. Myös papin kertojaääni ja tämän funktio elokuvassa jäävät silkoiksi kuriositeeteiksi. Elokuvan ehdoton valtti on ilmeikäs Henderson, jonka roolihahmon piilotettu seksuaalisuus räjähtää toisinaan vimmatusti esiin.Ruikutuksestani huolimatta Frozen on festivaalielokuvista melkeinpä ainoa, joka saa kynäni kytemään. New Yorkin kiinalaisvähemmistön teerenpeliä ja sen törmäyksiä amerikkalaisen yhteiskunnan kanssa tutkiskeleva Saving Face toistaa joitakin pirteitä poikkeuksia lukuun ottamatta romanttisen komedian ikuisia kaavoja. Joan Chen on ihan hassu kauniina nössöäitinä ja Lynn Chenin näyttelemän viehättävän balettitanssijattaren hymy sulattaisi junteimmankin katsojan, mutta Michelle Krusiecin vangitsema pälyilevä lepakko-Wil ei ikävä kyllä vakuuta pääosassa. Turhaa, joskin ihan hupaisaa hömppää.
Breakfast on Pluto lienee elokuvista taidokkain ja viihdyttävin, onhan asialla Neil Jordan, joka on puskenut maailmaan yhden jos toisenkin kelpo rainan. Cillian Murphy on aivan ältsin nätti ja traaginenkin pääosaroolissaan Kitteninä, joka on haavoittuvaisuudestaan huolimatta himputin vahva selviytyjä. Kaupungin nielaisemaa äitiään etsivä Kitten tutustuu matkallaan showbisnekseen, ihmeellisiin pervoihin ja IRA:an. Jordanin luottoluppakorva Stephen Rea pääsee kuittailemaan muinaisia The Crying Game -sekaannuksia: "I know you're not a girl." Elokuvateatterista poistuessamme askel on kepeä ja päässä soi 1970-luku."If I wasn't a transvestite terrorist, would you marry me?"
-Patrick "Kitten" Braden
Ps. Tutustuin eilen elokuvamaailman kamalimpaan hirviökakaraan! (Löydät herttaisen Mikey Livingstonin Todd Solondzin Storytelling-pätkästä.)
4 kommenttia:
Storytelling-leffan ilkiökakara ei sentään ollut ruudulla koko aikaa. Onneksi. Harvinaisen verenpainetta nostattava nilkki.
Kuvittelepa Yksin kotona -leffaa, jossa olisi tuollainen kaveri Macaulay Culkinin sijasta. Hmmm. En tosin tiedä, voisiko se niitä leffoja enää huonontaakaan.
Verenpaineen lisäksi pentu nostatti myös niskakarvani. Tuollaisia ilkiöitä miehet ovat jo pienestä pitäen. Järkyttävää!
Sinulta on selvästi jäänyt huomaamatta , että Yksin kotona -leffat ovat mitä hienointa taidetta (tai vähintäänkin oivaa viihdettä). Nauran itseni tärviölle aina, kun Makkilakkilau kelaa videolta repliikit, jotka saavat pizzapojan pissimään pöksyihinsä. (Tässä tunnustuksessa ei ole mitään pahaa tai häpeällistä.)
Miehet ovat sikaisuutensa lisäksi myös karvoja nostelevia ilkiöitä, mikä tuli jälleen todistettua. Sen sijaan Yk-leffojen taiteellisuus jää vielä hieman kiistanalaiseksi seikaksi, ellei myös tikkujen työntämistä kynsien alle saada sovitettua taiteellisuuden kaavun alle.
(Mainitsemasi kohtaus jää ilman kommenttia, kun en leffaa tunne noin hyvin - mikä ei tietenkään tarkoita, ettenkö silti voisi väheksyä sitä.)
Sinut täytyisi selvästi pakot... ohjata hellästi pitkään ja sivistävään Yksin kotona -maratoniin, kun olet tuollainen epäilevä kyy. Kehtaat vieläpä kyseenalaistaa erehtymättömän ja kultivoituneen elokuvamakuni (joka pitää sisällään mm. Jurassic Park -fiksaation*)! Toivon hartaasti, että joku ilkeämielinen pikkupoika (tai -tyttö) virittelee kotiisi ansoja kostoksi.
*Kävin katsomassa sadan kiljuvan pikkupojan kanssa Jurassic Park kolmosen elokuvateatterissa - ah sitä nautintoa.
Lähetä kommentti