Parfait mélange

Ihanaa olla taas kotona. Kärsin eilen levottomasta mökkihöperöitymisestä ja suunnittelin karkaavani kotiin heti, kun silmä välttää. Joulu oli osittain mukava, toisaalta taas hieman ahdistava, ja loppuvaiheessa olin menettää totaalisesti hermoni äitiini. Hän voisi toisinaan olla hieman hienotunteisempi. Minä olisin voinut yrittää sanoa hänelle sanottavani kypsästi ja rauhallisesti, mutta onnistuin olemaan vain puolivillainen, epätoivoisen vitsikäs ja lopulta äkäinen kuin ampiainen. Aamulla karjuin kuin pieni orava, mutta sain aikaiseksi lähinnä alentuvaa hymähtelyä ja vittumaisen sarvipään, jonka toisinaan hänessä nostatan. Äidillä ja minulla on oikein hyvät välit, mutta meillä on tiettyjä piirteitä, jotka onnistuvat toisinaan menemään pahasti ristiin. Minua ärsyttää äidin mustavalkoisuus ja kiihtyväisyys, ja häntä taas raivostuttaa suunnattomasti jankuttamiseni ja itsepintaisuuteni. Kotiuduttuani postilaatikostani löytyi useiden kirjepommien ja pernaruttolähetysten lisäksi myös ihastuttava muistutus siitä, että vuokrani nousee taas.

Seuraavaksi muutama sananen kyldyyrituotteista, joita olen viime aikoina pitänyt tahmaisissa käpälissäni. Sofi Oksasen Baby Jane (2005) taikoi minut eilen pauloihinsa ja luin opuksen yhdeltä istumalta. Masentuneet ja paniikkihäiriöiset lepakot eivät saaneet minua Stalinin lehmien aiheuttamaan hurmokseen, mutta hienosti ja intensiivisesti Oksanen yhä kirjoittaa. Stalinin lehmissä kiinnitin huomiota Oksasen kynän lihallisuuteen ja päihdyttävään fyysisyyteen, mutta Baby Janessa hipaistaan vain vartalon kiehtovaa pintaa. Masennus, pillerikierre, seksibisnes, Joonatan. Romaanin loppuratkaisu tuntuu jokseenkin keinotekoiselta ja epäaidolta. Odotan mielenkiinnolla, mitä Oksanen kynäilee seuraavaksi. Hienoiseksi pettymykseksi Baby Jane kuitenkin jää.

Katsoin videolta hiljattain telkkuristakin tulleen elokuvan The Effect of Gamma-Rays on Man-in-the-Moon Marigolds (1972) ja yllätyin miellyttävästi, koska kuvatus oli ehdottomasti parhaimpia, mitä olen viime aikoina tihrustanut. Perheyhteistyö toimii kiitettävän hyvin: Paul Newman ohjasi, Joanne Woodward näyttelee pääosan ja heidän tyttärensä Nell Potts (Eleanor Newman) lumoaa introverttina Mathildana. Elokuva on ihastuttavan arkinen, aito ja sydämeenkäypä. Lisäksi ihastuin elokuvassa kovasti sen arvaamattomuuteen ja karheuteen. Turhia alleviivauksia vältetään, ja roolihenkilöt osuvat luontevasti ja pakottomasti johonkin kipeään kohtaan minussa. Älykäs ja vakava lapsi löytää kauneutta sieltä, missä muut eivät sitä näe.

Peter Greenawayn The Pillow Book (1996) on ollut minulla lainassa taannoisesta Greenaway-leffaillasta lähtien ja uskaltauduin viimeinkin katsomaan elokuvan. Nagikon ja Jeromen rakkaustarina salpaa hengen. Päihdyttävä sivellin kulkee ihanalla indigoiholla ja saa unelmoimaan täydellisestä rakastajasta, joka taitaa kalligrafian ja koskettamisen salat. Viileä ja kyltymätön Nagiko muuttuu instrumentiksi, joka kohtaa himon ja kuoleman ja rakkauden. Sexe d'un ange. (Profaanina välikommenttina on todettava, että Ewan McGregor on elokuvassa aivan tolkuttoman kuuma. Harhainen mieleni on aiemmin pitänyt Ewania ihan tavallisena tallukkana, mutta nyt ymmärrän onneksi paremmin tavaran... eh, asian luonteen.)

Seuraavaksi voisin lukea, laiskotella ja päätyä lopulta hempeilemään tyynyni kanssa. Minulla on sellainen kutina, että odotukseni palkitaan.