Rokataan hieman, tanssitaan hieman

Kävin tänään osoittamassa mieltäni uutta yliopistolakia vastaan. Mielenosoituksen osallistujamäärä vaikutti ilahduttavan suurelta, mutta itse marssin järjestämisessä oli mielestäni puutteita. Eduskuntatalon edessä vallitsi hämmennys siitä, mihin seuraavaksi mennään ja mitä oikeastaan pitäisi tapahtua. En oikein ymmärrä, miksi eduskuntatalon eteen ei voitu jäädä pitämään poliittisia puheita, vaan joku tapahtuman järjestäjistä jopa sanoi megafoniin, että nyt voidaan jo lähteä, koska "kyllä ne kuitenkin tietävät, mitä me tästä ajatellaan". Palopuheiden sijaan marssilla kuultiin rasittavaa jumpsutusmusiikkia, ja samoja iskulauseita huudettiin kyllästymiseen saakka. En ymmärrä, miksi mielenosoituksesta on tehtävä jammailubileet, kun kerrankin olisi mahdollisuus saada oikeasti äänensä kuuluviin. Yliopistolain vastustamisen ei pitäisi myöskään leimautua silkaksi vasemmistolaismeiningiksi, vaan kyseessä pitäisi olla poliittiset rajat ylittävä, yhteinen kamppailu.

Mielenterveyspotilaana YTHS:llä

Miten tässä taas kävi näin? Olen jälleen kerran itkevä, tärisevä mytty asioituani YTHS:n mielenterveyspalveluissa. Pohdin, onko minulla ollut vain huono tuuri vai ovatko kokemukseni osa jotakin laajempaa ilmiötä, johon muutkin mielenterveyspotilaat törmäävät ryhtyessään "hankaliksi asiakkaiksi". Asiointi psykiatrin vastaanotolla on sujunut yleensä suopeasti tai ainakin neutraalisti. Ongelmat alkavat kuitenkin siinä vaiheessa, jos on jotakin kysyttävää tai kritisoitavaa. Jaan nyt uuvuttavan sairaskertomukseni YTHS-byrokratian hetteikössä.

Kelan tukema kolmen vuoden kuntoutusterapiani loppuu tänä keväänä. Sekä minä että psykoterapeuttini olemme sitä mieltä, että terapiaa olisi hyvä jatkaa vielä noin vuoden verran, koska en ole vieläkään elämäni kunnossa eikä terapiaprosessia olisi hyvä jättää "kesken". Asiaan liittyy vain yksi ongelma: raha. Kelalta ei voi saada lisätukea eikä minulla ole varaa kustantaa terapiaa. Lääkehoidostani vastaava YTHS:n psykiatri kuitenkin ehdotti, että voisin hakea tukea YTHS:ltä. Tukea haettiin minulle myös viime vuonna toiseen terapiakertaan viikossa, mutta en saanut sitä. Kokemuksesta viisastuneena yritin kysellä psykiatriltani tarkemmin kriteereistä, joiden perusteella tukea voi saada. Vastaus oli kuitenkin ympäripyöreä: "Tukea jaetaan niin kauan kuin sitä riittää." Hän kehotti minua ottamaan tammikuussa yhteyttä YTHS:n mielenterveyspalveluihin ja kysymään, olenko saanut tukea. Sain lopulta YTHS:stä vastauksen, jossa kerrottiin, etten ole onnekkaiden joukossa.

Päätin kuitenkin ryhtyä selvittämään asiaa tarkemmin, koska koko hakuprosessi on ollut hyvin epäselvä eikä minulla ole ollut tietoa esimerkiksi tuen saamisen kriteereistä. Pyysin psykiatriltani kopion hänen antamastaan lausunnosta. Lausunto oli sekä minun että terapeuttini mielestäni kehnosti laadittu ja se antaa liian optimistisen kuvan voinnistani. Lausunnossa korostetaan yhä kokemieni vaikeuksien sijaan pikemminkin kohentunutta toimintakykyäni ja se jopa alkaa siten, että "potilas kertoo voineensa hyvin". "Hyvin" on kovin suhteellinen käsite: aikaisempaan verrattuna voin toki paremmin, mutta rajansa kaikella. Päätimme, että otan yhteyttä YTHS:n ja yritän selvittää, voidaanko tapaukseni ottaa uudelleen harkintaan. Jahkaamisen, jännittämisen ja aiheen välttelyn jälkeen soitin lopulta mielenterveyspalveluihin ja sain yhteyden henkilöön, jonka kanssa keskustella aiheesta. Puhelu oli uskomaton.

Esitin asiani rauhallisesti ja asiallisesti. Kerroin, että olen terapeuttini kanssa eri mieltä psykiatrin kirjoittaman lausunnon kanssa ja että haluaisin tietää, voidaanko tukea hakea uudelleen. Henkilö linjan toisessa päässä vastasi, ettei psykiatrin kirjoittamalla lausunnolla ole mitään väliä tuen saamisen kannalta (!) eikä väliä ole myöskään potilaan huonolla voinnilla. Kysyin, millaiset kriteerit tuen saamiseen sitten ovat, mikäli näillä seikoilla ei tosiaan ole väliä. En saanut tähän vastausta vaan sen sijaan keskustelutoverini sanoi näin: "Ymmärräthän, ettemme me ole täällä mitään jumalia. Emme me voi vertailla potilaiden vointia keskenään ja päättää, kenellä on suurin hätä." Vastasin, että minulle jää edelleen epäselväksi, millä perusteella päätöksiä sitten tehdään. "Olen todella pahoillani, että sinulle on tullut paha mieli. Hakemuksia on kuitenkin paljon ja vain harvat voivat saada tukea", jatkoi rouva, "mutta kun me emme ole jumalia." Minun oli lopulta pakko sanoa, etten ole tässä syyttämässä ketään. Keskustelutoverini toisti jälleen itseään ja totesi lopuksi olevansa "hyvin vaikeasti tavoitettava henkilö" ja että hän on nyt menossa kokoukseen. Ennen kuin hän katkaisi päättäväisesti puhelun, hän kuitenkin lupasi minulle armollisesti, että voisin varata hänelle ajan, mikäli haluaisin jatkaa keskustelua.

Olen pöyristynyt ja typertynyt. Sen sijaan, että olisin saanut tietoa hakuprosessista, sain kuulla paljon jumalasta ja siitä, kuinka "paha mieli" minulla nyt mahtaa olla. Keskustelukumppanini oli tyly, alentuva ja kiireinen. On käsittämätöntä, ettei YTHS:n apurahan haussa ole minkäänlaista läpinäkyvyyttä. Millä perustein päätöksiä tehdään, jos esimerkiksi psykiatrin kirjoittamalla lausunnolla ei ole hakuprosessissa minkäänlaista painoarvoa, kuten kanssani keskustellut psykologi väitti? Tiedän olevani herkkä ja reagoivani voimakkaasti, mutta on tämä kyllä aikamoista hevonpaskaa. Valitettavasti tämä kiihtymystä herättävä tapaus ei ole ainoa laatuaan.

Minulla ja psykiatrillani oli joitakin vuosia sitten vaikeuksia päästä yksimielisyyteen lääkityksestäni. Voin todella huonosti enkä kokenut, että silloisesta lääkeannoksestani oli apua. Sen sijaan, että annosta olisi kohotettu (se oli tuolloin varsin pieni), psykiatri kehotti minua luopumaan kokonaan lääkityksestä. Seuraukset olivat katastrofaaliset. Ensinnäkään lääkitystä ei pitäisi koskaan lopettaa kuin seinään, vaan lääkkeestä tulisi luopua vähitellen. Minun kuitenkin käskettiin lopettaa lääkitys saman tien. Soitin lopulta YTHS:lle ja sain puhelinajan toiselle psykiatrille, jonka kanssa oli tarkoitus pohtia psykiatrin vaihtamista tai muuta ratkaisua tilanteeseeni. Sen sijaan, että itse ongelmaani olisi kuunneltu, psykiatri kuitenkin kertoi minulle, että "sinun psykiatrisi on hyvä ihminen ja hän haluaa vain sinun parastasi". Hän jatkoi: "Ethän sinä varmastikaan halua toimia tällä tavoin hänen selkänsä takana. Se ei ole reilua ketään kohtaan." Itkuhan siitä taas tuli.

Voin sanoa ihan vilpittömästi, etten ole koskaan kokenut tulleeni kohdelluksi mielenterveyspotilaana yhtä vahvasti, kuin YTHS:n mielenterveyspalveluissa (!). Olen oppinut, että mielenterveyspalveluiden asiakas on henkilö, joka ei oikein ymmärrä omaa tilaansa saati sitten omaa parastaan. Mielenterveyspotilaan kanssa ei tarvitse keskustella asiallisesti eivätkä hänen kysymyksensä ole valideja, koska hänellä viiraa päässä. Toisaalta mielenterveyspotilasta kannattaa vähän syyllistää ja häntä kohtaan on suotavaa olla mahdollisimman tyly, ettei hänen olonsa vain kohentuisi. "Pahan mielen" kanssa kun on syytä oppia elämään.

Hekumallisia naisia (ja mies)

En malta olla jatkamatta elokuvaihastuslistaani naisilla, jotka olivat ensimmäisessä kirjoituksessani vähemmistössä. On kiinnostavaa huomata ihastuslistani sukupuolittuneisuus: naislistani on harkitumpi ja minulle monella tavoin merkityksellisempi kuin mieslistani. Se on myös jollakin epämääräisellä tavalla eri tavoin esineellistävä kuin ensimmäinen tekeleeni.

On ollut ilo lukea haasteeseen tarttuneiden vastauksia: haasteen ovat ottaneet tähän mennessä vastaan ainakin Veloena kahdesti, Lupiini, Pinkki Baretti, Arawn, Syksyinen, Marginaali, Kesäminkki ja Tulta syöksevä lintu. Villitsen yhä muitakin liittymään heitukkojen joukkoon!

1. Mimi (Bitter Moon)

Emmanuelle Seignerin Mimi kuuluu sellaisten seksikkäiden nuorten naisten klaaniin, joiden kohtaamisen kokisin tosielämässä ehkä vieläkin uhkaavaksi ja uhkaavuudessaan raivostuttavaksi. Mimi on nimittäin ylitsevuotavan aistillinen ja seksuaalisuudessaan eläimellisen kutsuva. Mimi on juuri sellainen nainen, jota kutsutaan lutkaksi. Kuvittelen Mimin miehisen halun melkeinpä liioitelluksi kohteeksi; kuvittelen halveksunnansekaisen himon, tuskallisen ejakulaation, intohimosurman. Mikä minun haluni sitten on? Tunnistan itsessänikin näiden kuvitteellisten miesten janoavan ylenkatseen. Luulen kuitenkin, että pelkoni mimejä kohtaan hälvenee, mitä kypsemmäksi käyn. Itsereflektio sikseen: Mimin vuode kutsuu seireenin lailla!


2. Erika Kohut (La Pianiste)













Isabelle Huppertin huikeasti tulkitsema Erika on samanaikaisesti inhottava ja eroottisesti puoleensavetävä. Erikan tukahtuneisuus ja tuska tarttuvat kuumeen lailla ja vievät mukanaan likaisiin pornoluoliin, drive in -teattereihin ja konservatorion kolkkoihin käytäviin.


3. Lucy Harmon (Stealing Beauty)















"Lucy, Lucy, Lucy". Bertoluccin Koskematon kauneus sai minut haukkomaan henkeäni teini-iässä, ja elokuvan lumous kantaa yhä. Koko teos toscanalaisine maaseutuineen ja taiteilijayhteisöineen oli mielestäni pohjattoman aistikas, ja sitä oli myös Lucy. Halusin olla kuin Lucy, halusin olla Lucy.


4. Audrey Horne (Twin Peaks)






















Vastustamattoman ihana bitch! Audrey on sinnikäs, rohkea, päämäärätietoinen ja haavoittuva - toisinaan muulloinkin, kuin manipulointitarkoituksessa. Ja tietysti Audrey on myös pirun seksikäs.


5. Katherine Clifton (The English Patient)

















Kristin Scott Thomasin Katherine on henkeäsalpaavan hehkuva ja lumoava!


6. Vesper Lynd (Casino Royale)






















Casino Royale on ensimmäinen Bond-elokuva, josta todella pidin. Ja kyllä, Vesper Lynd on Bond-tytöistä häikäisevin: älykäs, kunnianhimoinen ja kaunis tavalla, joka on kaukana geneerisestä.


7. Joy Jordan (Happiness)













En oikein tiedä, miksi valitsin listalleni Joy Jordanin, joka on hyväuskoisuudessaan ja sinisilmäisyydessään jopa tuskastuttavan riipaiseva. Häntä ympäröi Todd Solondzin mustaa huumoria tursuavassa elokuvassa oikea paskiaisten lauma. Kaikki käyttävät Joyn kiltteyttä hyväkseen: sisaret, tuntemattomat, miehet. Vastoinkäymisistään huolimatta Joyssa on yhä avoimuutta, herkkyyttä ja kyky luottaa. Luulen, että pitäisin hänestä kovasti, jos joskus tapaisin hänet.


8. Ivy Walker (The Village)

















Ihana Ivy matkaa läpi synkän metsän pelastaakseen rakkaansa hengen. Miksi sokeat roolihahmot ovat aina niin ihastuttavia?


9. Camille (Un Coeur en hiver)






















Emmanuelle Béartin lihallistaman Camillen traagisuudessa on jotakin, joka vetoaa minuun syvästi. Béartin rooleissa on melkeinpä aina jotakin aistillista ja surumielistä, eikä Camille ole poikkeus. Kuinka julma Daniel Auteuilin Stéphane elokuvassa onkaan!


10. Rosaleen (The Company of Wolves)














Ihastuttava punahilkka-Rosaleen on ollut blogissani läsnä sen syntymästä lähtien. Hänen hahmonsa on ollut minulle itsereflektion ja inspiraation kanava, kiistattoman voimakas ja lumovoimainen muusa.


11. Marty (Beautiful Girls)













On ärsyttävää, etten voi välttyä ajattelemasta, pidetäänkö Beautiful Girls -elokuvaa jotenkin pedofiilisena. Nuoren Martyn ja kolmekymppisen Willien välille syntyy elokuvassa hyvin erityinen yhteys ja ystävyys, jonka koin nuorempana vailla epäilystäkään hyvin romanttisena. Minua viehätti se, ettei Marty ole tyypillinen elokuvien varhaisteinilolita vaan moniulotteinen, älykäs hahmo. Toivoin aina, että Marty ja Willie tapaisivat vielä jonakin päivänä uudelleen.


12. Vicki (The Woodsman)

















Kyra Sedgwickin näyttelemän Vickin rohkeudessa ja vahvuudessa on jotakin todella eroottista. Hänen osittain butchahtava, toisaalta hyvin naisellinen habituksensa on hyvin viehättävä.


13. Jane Eyre (Jane Eyre)


















Ruth Wilson on ihanin Jane Eyre ikinä!


14. Draculan morsian (Bram Stoker's Dracula)














Monica Belluccin rooli Draculassa ei ole varsinaisesti mikään luonnerooli, mutta... Lääh, lääh!


BONUS:

Cahit Tomruk (Gegen die Wand)





















En ymmärrä, kuinka saatoin unohtaa edellisestä listastani Birol Ünelin Cahitin! Cahit on itsetuhoinen, juopporetku tuittupää, mutta hänen suoruutensa on hyvin viehättävää. Lisäksi Cahit kuuntelee The Sisters of Mercya ja on hyvä sängyssä. Ja voi luoja kun se on hyvännäköinen!

Kertomuksia puberteetista

It was one of those days when it's a minute away from snowing and there's this electricity in the air, you can almost hear it. And this bag was, like, dancing with me. Like a little kid begging me to play with it. For fifteen minutes. And that's the day I knew there was this entire life behind things, and... this incredibly benevolent force, that wanted me to know there was no reason to be afraid, ever. Video's a poor excuse, I know. But it helps me remember... and I need to remember... Sometimes there's so much beauty in the world I feel like I can't take it, like my heart's going to cave in.

Katsomme jouluaattona sadannen kerran American Beautyn (1999), jota seuralaiseni kommentoi osuvasti elokuvaksi, joka muistuttaa jostakin tärkeästä, sellaisesta, jonka haluaisi olevan jatkuvasti läsnä omassa elämässä. Ja sitten sen kuitenkin unohtaa, toisinaan pitkäksikin aikaa. American Beauty on ollut pitkään eräs lempielokuvistani. Muistan vieläkin, kuinka kävin katsomassa sen ensimmäistä kertaa vuosia sitten kotikaupunkini elokuvateatterissa äitini kanssa. Elokuvan alkaessa katsoimme epäuskoisen merkitsevästi toisiamme: Kevin Spaceyn suihkussa runkkaava roolihahmo muistutti ulkonäöllisesti kovasti isääni. Muistan yhä puhtaan lumoutumisen tunteen, jonka elokuva minussa herätti. Lester Burnhamin heräämistä on riipivän riemukasta seurata, ja Ricky Fittsin kauneus saa veren virtaamaan vailla esteitä. Tällä kertaa kiinnitän kuitenkin enemmän huomiota Thora Birchin esittämään Janeen, jonka tyttöys muistuttaa minua jostakin, jota en enää aktiivisesti ajattele. Janessa ruumiillistuu koko teini-ikäni klaustrofobinen näkymättömyyden tunne. Epätoivoinen nähdyksi tulemisen halu, joka manifestoituu lauluina akvaarioista, kaksikymmentäyksi sekuntia kestävistä puhelinkeskusteluista, ihmisjoukoista, raivosta kaikkia näitä ihmisiä kohtaan. Kuudentoista ikäisenä puberteetti rantautuu minuun uudelleen ja olen koko ajan vihainen. Olen tuskallisen tietoinen seksuaalisesta epäkelpoudestani, tahrasta, jota en näe, mutta joka minussa on pakko olla.

Elokuvassa Ricky Fitts kuitenkin näkee Janen. Jane riisuu ikkunassa paitansa ja paljastaa rintansa Rickyn videokameralle. Nähdyksi tuleminen vaatii todisteen, jota ajattelen tarvitsevani, mutta jota en dramaattisesti usko koskaan saavani. Elokuvan ruusuveden valelema enkeli-Angela on nemesikseni: inhoan kauniita, kepeitä vaaleahiuksisia tyttöjä, jotka nostattavat esiin halun silkalla olemassaolollaan. Minunkin ympäristössäni on sellainen tyttö. Hän on minun ystäväni, mutta vihaan häntä salaa. Kadehdin, myrkytyn, tulehdun. En ajattele olevani toivottoman ruma, mutta ruma kuitenkin. Joskus, kun olen kihartanut hiukseni, pidän itseäni hetken aikaa kauniina. Fantasiamaailmassani olen kätketty kukka, salattu elokuun kruunu. Unelmissani tapaan jonkun sellaisen kuin Ricky Fitts; jonkun, jonka katse ulottuu lian, rääsyjen ja pelon tuolle puolen. Sitten tapaan pikkukaupungin Kravitzin, mutta pikkukaupungin Kravitz ei ole mikään Ricky Fitts eikä minun epäkelpouden tunteeni katoa alkuunkaan.

Luulen, että olisin ilahtunut teini-iässä myös Edward Cullenin tapaamisesta. Edward on älykäs, taiteellinen ja fyysisiltä ja henkisiltä kyvyiltään ylivoimainen. Hänkin näkee tytön, jota muut eivät ole huomanneet. Luin koko syksyn lähinnä feminististä filosofiaa ja pakkomielteisesti Luupäitä, mutta joulun alla tartuin Stephenie Meyerin hehkutettuun teinikirjasarjaan, jonka pauloihin jouduin ensi silmäyksellä. Olen salaa fiksoitunut sekä vampyyreihin että amerikkalaiseen high school -maailmaan, joten uhriutumiseni ei ollut mikään yllätys. Meyerin hengentuotteet vetoavat muihinkin. Lueksin hiljattain keskustelua, jossa haltioituneet tytöt ja nuoret naiset ylistävät sarjan loistokkuutta. Keskustelussa on kuitenkin mukana myös riitasointuja: kolmekymppiseksi kirjallisuustieteilijäksi itseään tituuleeraava nimimerkki on tuohtunut siitä, että teinitytöille suolletaan yhä sarjan kaltaista "höttöä". Muissakin kriittisissä kommenteissa kiinnitetään huomiota nimenomaan sarjan päähenkilön, teini-ikäisen Bellan, toimijuuteen. Bella on a damsel in distress, ja häntä komentelee ja kontrolloi todellista ulkonäköään rutkasti vanhempi vampyyripoika. Kirjoittajien kritiikillä on luonnollisesti yhtymäkohtia tietynlaiseen feministiseen diskurssiin. Itse olen kuitenkin nauttinut häpeilemättömän röyhkeästi paitsi Meyerin kädenjäljestä ja hänen taidostaan käyttää kliseisiä(kin) populaarikuvastoja, myös tavasta, jolla hän kuvaa teini-ikäisen tytön kokemusta. Ulkopuolisuuden tunne, tavanomaisuuden pelko ja epävarmuus omasta ruumiista ovat Bellassa läsnä tavalla, joka on hyvin tunnistettava.

Hymyilyttää, tekee hieman kipeääkin.

(Theodor Kittelsen: Nokken)

Le Corps Mince de Françoise

Jouluista iloa tursuten jaan kanssanne jälleen uuden musiikillisen löytöni, jonka aika monet muut ovat löytäneet jo minua aiemmin. Le Corps Mince de Françoise on suomalaisten tyttönaisten riemukas musiikkiprojekti, joka on herättänyt hysteriaa ihan ulkomaita myöten. Ja kyllä, minäkin haluan leikkiä heidän kanssaan!

Kirkollinen iltapala

Seurasin taannoisena iltana Akateemisessa kirjakaupassa Johannes Ojansuun ja isä Mitron keskustelua lankeemuksesta. Itse keskustelu oli melkoisen mielenkiinnotonta pölvästeilyä, mutta minun on nyt paljastettava sen huippukohta. Keskustelun tiimellyksessä Ojansuu syleili vitutusta positiivisena, ihmisen liikkeelle panevana voimana ja ehdotti, että kirkkokin omaksuisi "vitutuksen" käsitteen omakseen. Tähän isä Mitro, tuo nokkela törkimys, vastasi: "Kohtahan se tulee ihan kirurgin veitsellä."

Tapaus Laasanen

Siitä kirjoitetaan Hesarissa. Se esiintyy Epäkorrektia, Tuomas Enbuske! -sarjassa. Sitä osoitellaan pyssyllä Tulva-lehden kansikuvassa ja sen edesottamuksia analysoi Tieteessä tapahtuu. Mikä se on? Se on tietenkin tapaus Laasanen! Lueskelin viime keväänä Henry Laasasen kohuteosta Naisten seksuaalinen valta (2008) ja harkitsin tuolloin kirjoittavani jotakin aiheesta. Homma jäi lopulta sikseen, kuten kirjoittamisen kanssa on "viime aikoina" usein käynyt. Laasasta tursuaa kuitenkin yhä niin monesta tuutista, että päätin tarrata uudelleen aiheeseen kiinni punaisin kynsin ja keltaisin hampain. Lähestymistapani on kuitenkin hitusen erilainen, kuin mitä aluksi suunnittelin: laajan analyyttisen kritiikin sijaan pohdin tiettyjä Laasasen teesejä lähinnä omasta, subjektiivisesta kokemuksestani käsin.

Ennen henkilökohtaisten kokemusteni reflektointia katson kuitenkin tarpeelliseksi määritellä, missä itse seison. Ensinnäkään Laasanen ei ansaitse mielestäni henkilöön menevää loanheittoa vaan hänen kirjoituksiaan on syytä tarkastella asiallisesti, vaikka sitten kriittisesti. (Poleemisesta sävystäni huolimatta myös oma pyrkimykseni on olla asiallinen.) Toisekseen on otettava vakavasti se, että "alemman tason miehiksi" identifioituvia on todella olemassa. En myöskään epäile, etteikö Laasanen kuvaisi jotakin olemassa olevaa ilmiötä, onhan kiistaton fakta, että ökymiehet saavat paljon kuumaa pesää. Myötämielisyyteni loppuu kuitenkin lyhyeen, siksi runsaasti ongelmia Naisten seksuaalisessa vallassa on aina tutkijasubjektin paikantamisesta väitteiden empiiriseen todentamiseen. Laasanen esimerkiksi väittää, ettei tee normatiivisia tai eettisiä kannanottoja, mikä on sangen kummallinen väite ottaen huomioon, että koko teos on poliittinen pamfletti.

Mikä minua sitten Laasasen teoksessa henkilökohtaisesti häiritsee? Koen Laasasen "naiset" ja "miehet" hyvin kaukaisiksi paitsi omasta kokemusmaailmastani, myös siitä maailmasta, jossa vaikkapa lähipiirini elää. Missä on kaikki ne varakkaat miehet, joita minun pitäisi jahdata ja joiden kikkeliä minun pitäisi kiusata kiristääkseni itselleni (ja tulevalle kakkakäärölleni) taloudellista hyvinvointia? Missä on ne taivaalliset raha- ja koruvirrat, jotka kaltaiselleni nuorelle naiselle itsestään selvästi kuuluvat? (Lounasseurani epäili osuvasti Henryn vastaavan, että olen liian ruma.) Miksi elän ihmissuhteessa, jossa olen (ainakin toistaiseksi) se enemmän ansaitseva osapuoli? Missä on naisen halu, missä seksuaalinen nautinto? Laasasen naisille pimppi on vain vaihdon väline, tavara, jota vaihdetaan toiseen tavaraan. Miehille pimpero on puolestaan pakonomaisen purkautumisen kohde, astia, johon tyhjentää ikävä, orjuuttava kiima. Oma kokemukseni ihmisistä ja maailmasta poikkeaa niin vahvasti laasaslaisesta markkina-arvon maailmankaikkeudesta, että minulla on vaikeuksia ymmärtää, mistä Laasasen käsitykset nousevat. Pelkät viittaukset tutkimuksiin, joiden mukaan naiset arvostavat kumppanissaan taloudellista tai sosiaalista asemaa miesten keskittyessä tisseihin ja perseisiin, eivät riitä. Minä haluan tietää, missä Laasasen kuvaamaa maailmaa eletään.

Ai niin. Vaikka olenkin ollut "viime aikoina" suorastaan pöyristyttävän laiska keskustelija omassa blogissani, olen yhä aidosti kiinnostunut myös lukijoideni kokemuksista ja mielipiteistä. Pyrin olemaan jatkossa aktiivisempi, vaikka en maailman nopein vastaaja olisikaan.


(John William Waterhouse: The Siren)