Lars von Trierin Antichristia (2009) on solvattu arvosteluissa provokatiiviseksi (ja epäilemättä löyhkääväksi) taidepieruksi, misogynian epäpyhätöksi ja lähes käsittämättömäksi, merkityksettömäksi. Olen lukenut arvosteluita ja tulkintoja hämmentyneenä ja kiihtyneenäkin, koska teosta luetaan mielestäni kummallisesti. En tiedä, voinko kirjoittaa elokuvasta mitään koherenttia tai kovin analyyttista, mutta minua Antichrist kouraisee niin monella tapaa, etten malta olla kirjoittamatta siitä jotakin. Se käy kanssani dialogia psykoterapiasta, ahdistuksesta ja sukupuolesta - monista sellaisista asioista, jotka ovat minulle voimallisesti läsnä. Välillä ajatukseni muljahtavat käsite- ja tajunnanvirraksi, jota en osaa koodata kirjoittamisen kielelle. Elokuva on kuitenkin saanut minut otteeseensa usean päivän ajaksi; olen saanut tartunnan sen kiihkosta. Jokin elokuvan herättämässä levottomuudessa muistuttaa minua Margaret Atwoodin Surfacing-romaanista. Yhteys on hämärä, mutta tunnistettava.
Charlotte Gainsbourg on nainen ja Willem Dafoe mies, kummatkin nimettömiä ja yhteisen lapsensa menettäneitä. Miehestä tulee vaimonsa rakastaja-terapeutti, naisesta hysteerikko-potilas. Nainen on kirjoittanut väitöskirjaa noidista ja naisenmurhista metsän keskellä paikassa nimeltä Eeden. Sinne mies ja nainen lopulta vetäytyvät, ja "kaaos hallitsee". Seuraa kauniita ja väkivaltaisia kuvia, mielikuvaharjoituksia ja unia. Anomalioita, eläimenpentuja, kuolemaa ja pelottavia ääniä. Antichristin alkupuolella kuvataan naisen ahdistusoireita, joita seuraan levollisena ja tarkkaavaisena peilaten tämän hyperventilointia, itkua ja ruumiillista ahdistusta kaikkeen siihen, mikä on ollut omassa elämässäni läsnä. Tuollaistako se oli? Nainen hakkaa päätään vessanpöntön reunaan. (Itse en koskaan satuttanut itseäni, paitsi ehkä kerran oikein mustana hetkenä, kun yritin tukahduttaa pahoinvointiani raapimalla itseäni. Sekin oli jo tarpeeksi pelottavaa.) Miehen mielestä naisen on altistuttava peloilleen, koska pelko on luonnollinen reaktio, josta ei seuraa mitään pahaa. Ruumiillisten kokeiden ja mielikuvaharjoitusten avulla kaikkitietävä terapeutti/mies yrittää ohjata potilas/naista johonkin: sulautumaan vihreään, hoipertelemaan kannolta kannolle. Antautumaan.
Mutta nainen ei antaudu. Nainen tietää, että naisissa on pahuutta ja että "luonto on Saatanan kirkko". Miehen löytämissä valokuvissa nainen on pukenut lapselle kengät väärinpäin jalkaan. Terapiassa on hetkittäin jonkinlainen leikin tuntu: miehen terapiapuhe on naiselle läpeensä tuttua ja aina ironisoitavissa. Terapeutti yhtyy potilaaseen vastahakoisesti, mutta aina valmiina kuin partiopoika. Nainen hyökyy miehen päälle väkivaltaisin purkauksin ja lopulta kohtaamme kastroivan naisen, kirjaimellisesti. Veriset kivekset, verinen klitoris. Länsimainen psykohistoria, kaikki pimeä siinä lattialla, nesteisenä ja vuotavana. Sukupuolten sota. Mies (vai sittenkin Antikristus?) lähtee ja jättää taakseen taas yhden väkivallan jatkumon, gynociden.
Mies syö kedolla marjoja, ja kasvottomien naisten armeija kapuaa ylös mäkeä.
Charlotte Gainsbourg on nainen ja Willem Dafoe mies, kummatkin nimettömiä ja yhteisen lapsensa menettäneitä. Miehestä tulee vaimonsa rakastaja-terapeutti, naisesta hysteerikko-potilas. Nainen on kirjoittanut väitöskirjaa noidista ja naisenmurhista metsän keskellä paikassa nimeltä Eeden. Sinne mies ja nainen lopulta vetäytyvät, ja "kaaos hallitsee". Seuraa kauniita ja väkivaltaisia kuvia, mielikuvaharjoituksia ja unia. Anomalioita, eläimenpentuja, kuolemaa ja pelottavia ääniä. Antichristin alkupuolella kuvataan naisen ahdistusoireita, joita seuraan levollisena ja tarkkaavaisena peilaten tämän hyperventilointia, itkua ja ruumiillista ahdistusta kaikkeen siihen, mikä on ollut omassa elämässäni läsnä. Tuollaistako se oli? Nainen hakkaa päätään vessanpöntön reunaan. (Itse en koskaan satuttanut itseäni, paitsi ehkä kerran oikein mustana hetkenä, kun yritin tukahduttaa pahoinvointiani raapimalla itseäni. Sekin oli jo tarpeeksi pelottavaa.) Miehen mielestä naisen on altistuttava peloilleen, koska pelko on luonnollinen reaktio, josta ei seuraa mitään pahaa. Ruumiillisten kokeiden ja mielikuvaharjoitusten avulla kaikkitietävä terapeutti/mies yrittää ohjata potilas/naista johonkin: sulautumaan vihreään, hoipertelemaan kannolta kannolle. Antautumaan.
Mutta nainen ei antaudu. Nainen tietää, että naisissa on pahuutta ja että "luonto on Saatanan kirkko". Miehen löytämissä valokuvissa nainen on pukenut lapselle kengät väärinpäin jalkaan. Terapiassa on hetkittäin jonkinlainen leikin tuntu: miehen terapiapuhe on naiselle läpeensä tuttua ja aina ironisoitavissa. Terapeutti yhtyy potilaaseen vastahakoisesti, mutta aina valmiina kuin partiopoika. Nainen hyökyy miehen päälle väkivaltaisin purkauksin ja lopulta kohtaamme kastroivan naisen, kirjaimellisesti. Veriset kivekset, verinen klitoris. Länsimainen psykohistoria, kaikki pimeä siinä lattialla, nesteisenä ja vuotavana. Sukupuolten sota. Mies (vai sittenkin Antikristus?) lähtee ja jättää taakseen taas yhden väkivallan jatkumon, gynociden.
Mies syö kedolla marjoja, ja kasvottomien naisten armeija kapuaa ylös mäkeä.
