Sudet tulevat

Afrikan löytäjät

2011-07-28T14:29:00.003+03:00

Ystävälläni on hätkähdyttävät kasvot. Mittailen häntä syrjäkarein, kujeen ja vakavuuden rajamailla käyskennellen. Punainen kesämekko, kirpputoripussista pelastettu, saa kelvata tänään nahakseni. Taisit joskus pukeutua ruskeaan ja vihreään, ystävä sanoo. Niin, silloin kun aloitin. Aloitit pukeutumisen? Silloin, kun tapasin sinut.

Jo ensimmäisenä päivänä kiinnitymme toisiimme kuin parittelevat hyönteiset. Jännitys syöksähtelee meissä samassa tahdissa, syöpyy punaiseksi naamioksi kummankin kasvoille. Metsätalossa pohdin, minkä vuoksi hän ei istu viereeni. Sen jälkeen olemme kaikkialla yhdessä: nuuskimme toisiamme kuin laihat, nääntyneet elukat. Tällaista on vetää sisäänsä toisen ihmisen hajua, hänen kummallisia tapojaan. Muistan, kuinka hänen jääräpäisyytensä ja kaikkeen tarttumisensa järkyttävät minua. Hän on opetellut metodisesti vastarannankiiskiksi, jotta hänellä olisi mielipiteitä. Torailemme ja kärhämöimme, mutta samanaikaisesti lumoudumme toisistamme.

Kesäkuussa kutsun hänet ensimmäiseen Helsingin-asuntooni, joka sijaitsee hautausmaan ja linja-autovarikon vieressä. Näen usein unia, joissa tuntemattomat miehet pääsevät sisään lukitusta ovesta, täyttävät kutsumatta tuon tilan. Tunkeilijoiden lisäksi uneksin toisenlaisista tunkeutumisista, väkisinmakaamisista, jotka tapahtuvat ikään kuin vahingossa. On siis ensimmäinen ilta asunnossa, jonka ovet aukeavat tahdostani riippumatta. Tänään olen kuitenkin avannut oven myötämielisesti, toivottanut ystävän tervetulleeksi. Ystävä vastaa suudelmaani karkeasti ja kiihkeästi, mutta minulla on oikukas ja pakeneva halu, josta hän ei vielä tiedä mitään. Lempimisen mahdollisuudesta ei ole pitkä matka lamaantumiseen. Makaan koko yön hänen vieressään puolialastomana ja jäykkänä, enkä voi tai osaa selittää, miksi ruumiini toimii niin kuin se toimii. Kauhuni on valtava, koluamaton manner, jonka lainalaisuudet ovat tuolloin yhä kartoittamatta. Myöhemmin kudon hänelle keittiön pöydän ääressä maailmanselitystä, raotan Pandoran lipasta, sano minulle emmekö / suudelleet pimeän sisässä / kuin Afrikan löytäjät.

Meistä ei tule rakastavaisia, mutta kirjoitamme toisistamme ja toisillemme. Kuvittelen, että hän näkee minun sisääni ja tekee minusta karttaa, mutta minä en halua olla hänen kirjoitusalustansa. Hänellä on moralistin kynnet, minä raatelen häntä terävin ja julmin pennunhampain. Tulee muita miehiä, uusia miehiä, kusipäämiehiä, ihania miehiä. Sulautumamme alkaa rakoilla. Tulee muita naisia, uusia naisia, kusipäänaisia, ihania naisia. Jälkiä, hajuja, haluja, suita, käsiä. Ja meistä tulee toisillemme taas ihmisen kokoisia.

When bear left bear

2011-06-19T18:38:00.005+03:00

En ole kirjoittanut pitkään aikaan englanniksi. Opettelua, hapuilua, lystinpitoa ja maiskuttelua voi seurata täällä. Lymyilen vaihteeksi karhun turkissa.

What's eating, Joyce Carol Oates?

2011-06-07T14:56:00.003+03:00

Minkähän vuoksi Joyce Carol Oates ei aivan sytytä minua kirjallisesti? Oates kirjoittaa hengästyttävää proosaa ja hänellä on paljon kiehtovia teemoja, kuten seksuaalinen väkivalta, teini-ikä, ambivalentti halu ja white trash -Amerikka, mutta silti hänen tekstinsä eivät ole saaneet minua haltioitumaan. En voi olla vertaamatta Oatesia Atwoodiin, ja tässä vertailussa Oatesille käy armottomasti kalpaten: hänen kädenjälkensä vaikuttaa suorastaan karkealta, yksinkertaiselta ja pursuilevan melodramaattiselta. Oates ei myöskään saa kaikkea irti niistä seksuaalisista latauksista ja jännitteistä, joita hänen teoksissaan viljellään tuhlailevasti.

Olen tutustunut vasta pieneen suupalaan kirjailijan valtavasta tuotannosta, mutta väkivaltaisesti purkautuvien jännitteiden syklit vaikuttavat toistuvan teoksesta toiseen. Kosto: rakkaustarina (2010) on tiheä pieni romaani, jonka ansiot ovat pikemminkin poliittiset kuin kirjalliset. Voiko näin sanoa? Ehkä ei, ei aivan. Koston kieli on raakaa sarjatulta raiskauksesta, huoruudesta ja naisruumiin merkitsemisestä. Silti en pidä teoksesta niin paljon kuin haluaisin. Oatesin tekstien hengästyneisyydessä on kuitenkin jotakin, joka vetää minua puoleensa. Hän kirjoittaa pakahduttavassa tahdissa vieteistä, nuorista tytöistä ja yhteiskuntaluokasta. Seksuaalinen himo, mielen sairaus, kuolema ja väkivalta ovat Oatesille kohtalonomaisia ja väistämättömiä. Hänen teostensa subjektit itkevät kadotettujen ja surmattujen isiensä ja äitiensä perään. Rakkaus ja seksi ovat helvetillistä kaipuuta, riippuvuutta ja kauhua. Lauren Kelly -pseudonyymillä kirjoitetussa Take Me, Take Me With You -romaanissa (2003) Lara Quade ei halua rakastaa ketään miestä (rakastelemisesta puhumattakaan), mutta silti Zedrickin (mies, jonka nimi ei tarkoita mitään) sormet saavat vastahakoisen naisnuken laukeamaan ja itkemään "as if my heart were broken". Little Bird of Heavenissa (2009) Oates kuvaa kiinnostavasti seksiin liittyvää identiteetin menettämisen pelkoa:

What sprang out of Krull, out of his cock, something like hot mucus. He guessed was his soul. Weeks later his hands, his hair still smelled of the beet-dyed hair.

Nuoren miehen sielu katoaa siemennesteen mukana naisen sisään. Kiima ja jännite eivät katoa viikkojen, edes vuosienkaan päästä. Oatesin kirjallisessa maailmassa seksi on aina vaarallista ja tuhoavaa. Kenties sen vuoksi kaipaan atwoodilaisia sävyjä ja hienovaraisia kerrostumia, sitä, kuinka ruumista ei tarvitse repiä ja ratkoa auki: "(...) underneath that is another feeling still, a feeling like being torn open; not like a body of flesh, it is not painful as such, but like a peach; and not even torn open, but too ripe and splitting open of its own accord."

Hysteriakuvastoja

2011-05-29T13:51:00.003+03:00

Tämän kirjoituksen kuvituksessa tapaamme Augustinen. Hän on valokuvassa niin sanotussa intohimoisten asentojen ekstaasivaiheessa. Augustine oli esimerkillisesti sairastava hysteerikkopotilas Salpêtrièren mielisairaalassa. Hän tiesi, kuinka poseerata ja tulla länsimaisen lääketieteen lemmikiksi. Hänen jälkeensä on jäänyt värikäs, erilaisia tunneskaaloja ja kaipuita esittelevä hysteriakuvasto. Kuvat ovat aistillisia, jopa pornografisia. Levoton Augustine lienee suoltanut suustaan rivouksia ja rukouksia, pyytänyt lääkäriä naimaan itseään ja väännellyt vartaloaan kummallisille, jännittyneille kiemuroille. Hysteerikko on voinut olla frigidi tai seksuaalisesti kyltymätön, kenties liian äänekäs, näkyvä ja ruumiinnesteiltään runsas nainen. Miksei myös nainen, joka on niin lukossa että kuinka voi ihminen ollakaan. Isoava nainen, karvainen nainen, eläinten ääniä matkiva nainen. Nainen, jonka kohtu on suuri, limainen matkantekijä. Jollakin tavoin hysteria liittyy aina seksiin ja sukuelimiin. Kohdennettuihin vesisuihkuihin, vaginan hierontaan, dildoihin, klitoriksenpoistoleikkauksiin.

Suosittelen lämpimästi Anna Kortelaisen teosta Levoton nainen – hysterian kulttuurihistoriaa (2005). Se on taidokas ja erinomaisesti kirjoitettu johdatus erityisesti 1800-luvun lääketieteen kuriositeetteihin ja naisruumiin kolonialisointiin. Kortelainen johdattaa lukijan Albert Edelfeltin matkassa sankarilääkäri Jean-Martin Charcotin hysteriaspektaakkeleihin, joissa innokas miesyleisö pääsi tirkistelemään, kannattelemaan ja jopa koskettelemaan hermostuneiden naisten vapisevia varsia. Hysteriahoidoissa on jotakin samanaikaisesti kammottavaa ja kiihdyttävää. Lääkärien kuvauksissa naisten sukuelinten koskettelu ja manipulointi on esitetty inhottavana ja vastenmielisenä toimenpiteenä, johon ei liity halua tai seksuaalista kiihottumista. Mikä kiehtovan jännitteinen piirileikki! Seksuaalisesti turhautuneet naiset, vastahakoiset mieslääkärit! Kertomukset seksuaalisen halun tukahduttamisesta, medikalisaatiosta ja pidättyväisyydestä ovat aina kiihottaneet minua. Erityisen kiinnostavia ne ovat uskonnollisessa, etenkin kristillisessä kontekstissa. Kunnon fetisistin tavoin olen käsitellyt aihetta jopa gradussani, vaikka sitten sivujuonteenomaisesti: piehtaroin vuosi sitten kristillisissä kokemuskertomuksissa, joissa halun, kieltäymyksen ja lankeemuksen kolminaisuus oli jatkuvasti läsnä. Tuo tutkimusaineisto tuli mieleeni, kun sain ystävältäni linkin Feminist Mormon Housewives -blogiin, jossa nimimerkki BC kuvailee kokemustaan seksuaalisesta halusta ja syyllisyydestä näin:

I’m in my mid-twenties, un-endowed, and engaged to be married in the temple soon. Most of the men that I previously dated were men with whom I had no particular chemistry, which meant that I always felt chaste even situations that I consider (in hindsight) to have been somewhat compromising. However, I find my fiance very attractive. Often when we simply kiss, cuddle or touch I get quickly turned on and sometimes I have sexual thoughts and feelings with no warm up or warning at all. Over the past few months even ordinary physical contact has become unexpectedly arousing. I’m committed to living chastely because I believe it brings personal blessings and pleases my Father in Heaven. There’s not really any likelihood that I’m going to have premarital intercourse or purposefully fool around, but I do feel guilty for the way my body reacts at times to otherwise fairly innocent-looking situations.

Ruumis tekee, ruumis reagoi. BC pelkää, että hänen halussaan ja kiihottumisessaan on jotakin luonnotonta ja epänormaalia. Vastauksissa feministimormonit kehottavat naista nauttimaan voimakkaasta vetovoimasta ja antautumaan halulle sitten, kun sen aika on.

Ahdistuneisiin, hysteerisiin ja haluaviin naisiin on helppo samaistua. Olen kokenut monenlaista seksuaalista halua: uteliasta, pelokasta, välttelevää, epätoivoista ja tarvitsevaa. Viallisuuden ja seksuaalisen invalidiuden kokemuksista on kuitenkin ollut mahdollista käydä ylitse: ihmisten kanssa voi kokea iloa, riemua ja luottamusta. Sinä kesänä kun rakastun kettupaitaiseen poikaan, halu räiskähtää pidäkkeettömästi ja mutkattomasti. Se tulee lihaksi hänen pikkuveljensä vuodesohvalla, se kohoaa punaksi poskilleni, kun hän tulee tervehtimään minua työpaikalleni. Hänellä on veikeät pisamat ja hymykuopat. Hänen koskettamisensa saa minut sillä tavoin tolaltani, että minua alkaa pyörryttää ja pökerryttää. On pakko istuutua alas; aivot säksättävät. Merihaka muuttuu palatsiksi, Kaisaniemen puistossa lintu ryövää hänen lempihattunsa. Kiipeilytelineessä siemailemme viiniä ja toisiamme. Rakastelemme muiden ihmisten asunnoissa, mutta vain Wallininkadulla ukkonen tunkee sisään avoimesta ikkunasta. Yöbussiretket hänen luokseen, seksimatkat lähiöön. Myöhästyn töistä naimiselta tuoksuen. Että tällä tavoin voi hullaantua jostakin toisesta! Myöhemmin tutustun hitaaseen himoon ja jännitteeseen, jota en ole koskaan aiemmin kokenut. Käsiin, jotka ovat erilaiset kuin kenenkään muun. Opin jotakin pidättäytymisen ja kieltäytymisen ja torjutuksi tulemisen erotiikasta. Opin, että olen hillitön ja liiallinen ja intensiivinen. Kohtuni on lähtenyt vaellukselle.

Kuvat:
Attitudes Passionnelles XXIII (1876–1880)
"Dermographisme – Démence précoce catatonique", Nouvelle Iconographie de la Salpêtrière (1904)

Hienoja lauluja syntymättömistä lapsista

2011-01-05T00:13:00.000+02:00

There is a blacksmith,
and there is a shepherd,
and there is a butcher-boy,
and there is a barber, who's cutting
and cutting away at my only joy.
I saw a rabbit,
as slick as a knife,
and as pale as a candlestick,
and I had thought it'd be harder to do,
but I caught her, and skinned her quick:
held her there,
kicking and mewling,
upended, unspooling, unsung and blue;
told her "wherever you go,
little runaway bunny,
I will find you."
And then she ran,
as they're liable to do.

Joanna Newsom: Baby Birch (2010)

Something's inside me
unborn and unblessed
disappears in the ether
this world to the next
disappears in the ether
one world to the next

PJ Harvey: When Under Ether (2007)

She's addicted to nicotine patches
she's addicted to nicotine patches
she's afraid of the light in the dark
6:58 are you sure where my spark is
here
here
here

She's convinced she could hold back a glacier
but she couldn't keep Baby alive
doubting if there's a woman in there somewhere
here

Tori Amos: Spark (1998)

Päiväkirjamerkintöjä Lontoosta

2010-12-28T23:53:00.018+02:00

Where taxi drivers never stop talking. Under slate grey Victorian sky. Here you'll find my heart and I. And still we say come back. Come back to Camden, and I'll be good.

Toinen päivä Lontoossa. Tuntuu kummalliselta (ja vähän paljastavalta) kirjoittaa, kun toinen on samassa huoneessa. Hostellimme on räkäinen läävä, jota ei voi suositella kenellekään. Asumme pienessä huoneessa, jossa on oudonvihreä seinä ja pelkkä parivuode. Vuoteessa on vain yksi valtava täkki, mutta viikon aikana siihen sopeudutaan vaivatta. Pesutilat karmivat selkäpiitä ja suihkun katto tippuu homeista visvaa. Aamiaisella huomaan, että rasvatukkainen, indie-elokuvasta karannut clerk katsoo pornoa.

Käymme Tate Modernissa. Sattumusten ja väärinkäsitysten vuoksi emme pääse samaan aikaan Gauguin-näyttelyyn. Minä ajattelen yksin maalauksia ja väenpaljoutta kyntäessäni, kuinka helppoa olisi kadota suureen kaupunkiin, sulautua, tulla hetkeksi aivan nimettömäksi. En ole matkustanut pitkään aikaan ja ajaudun suurkaupunkihurmokseen, jota en osaa kuvailla kuin kulunein sanoin. Suoristan selän ja työnnän rinnat ulos: näin minä osaan olla. Silmäilen vähän miehiä ja otan kohteekseni yhden nörtin näköisen tyypin. Katson häntä suoraan silmiin. Verisuonteni riemukas pauhu vaikenee hetkeksi, kun pysähdyn The Loss of Virginityn äärelle. Teos muistuttaa minua aavemaisesti eräästä tekstisommitelmasta. Alakerrassa ihastun Marcel Dzaman piirroksiin, jotka on luokiteltu "mustaksi huumoriksi". Jokin mustuus on toden totta läsnä koko päivässä. Sataa, tuulee, pimeä laskeutuu aikaisin. Meillä ei ole mitään sanottavaa. Toinen on jossakin kuoressa, ja sitten toisaalta refleksit valmiina reagoimaan kaikkiin liikahduksiini. Itse olen vähän hysteerinen enkä kovin luonteva. Jostakin syystä korostamme tänään toistemme pahimpia puolia. Ajattelen toista ystävää ja haluaisin hänet tavallaan tänne: haluaisin jonkun, joka kutsuu minua pennuksi. Jonkun, johon nojautua. Ja silti kaikki saattaisi olla vapaampaa, jos olisinkin yksin. Suurkaupungin kokeminen vailla tuttua seuraa voisi tehdä hyvää sosiaalisille jännityksilleni.

Yöllä näen unta, jossa Vanha Testamentti on poistettu Raamatusta.

(Tässä kohtaa kirjoittamista on hankala jatkaa, koska ystävällä on hikka ja alamme puhua paskajuttuja.)

Käymme aamiaisella Soho Breakfast Clubissa. Otan itsestäni kuvan pirteänkeltaisessa vessassa ja näytän väsyneeltä, räjähtäneeltä ja kireältä. On aika suunnata omille teilleen, ennen kuin hampaani jauhavat ystävän murskaksi. Unohdun pitkäksi aikaa Foylesiin, josta nappaan mukaani Angela Carterin kokoaman satukirjan. Ystävä on huomannut sattumalta lehdestä näyttelyn, johon kävelen rankkasateessa (ilman sateenvarjoa, tietenkin). Taylor Wessing Photographic Portrait Prize -näyttelyn muotokuvissa on paljon tyttöjä. David Chancellorin voitokkaassa kuvassa suuri valkoinen metsästäjätyttö poseeraa surmaamansa antiloopin kanssa. Hän on matkannut aina Alabamasta Etelä-Afrikkaan asti murhanhimoaan tyydyttämään. Pysäyttävä on myös Jeffrey Stockbridgen valokuva Tic Tac and Tootsie, jossa 19-vuotiaat heroiiniaddiktihuorakaksoset tuijottavat katsojaa passiivisesti, vähän uhmakkaastikin.

En ole koskaan aiemmin käynyt Lontoossa, mutta istuessani National Portrait Galleryn kahvilassa aistin, kuinka kaupunki toivottaa minut lepäämään suureen syliinsä. Se saa ruumiinjäseneni rentoutumaan, suorastaan lötkähtämään hervottomiksi. Pidän kaupungin tunnelmasta (josta tosiasiassa pitäisi kirjoittaa monikossa) valtavasti. Brick Lanella ystävä on sir, minä madame. Regents Parkin paksut, telmivät oravat. Clarisse D'Arcimolesin valokuvat Saatchi Galleryssa. Kävelymatka Camdeniin, puistoissa vapaana juoksevat koirat. Toiveikkuus työntää suloiset ruusunpiikkinsä rintani lävitse: "I'll be good."

Marcel Dzama: Untitled (2003)
Jeffrey Stockbridge: Tic Tac and Tootsie (2010)

Rakkaudesta, tilasta ja vanhenemisesta

2010-12-23T11:07:00.006+02:00

Vaikka tiedät sinulle säädetyn kohtalon, lankeat omiin kuvitelmiisi ja rakastut. Silloin kidutus alkaa, kärsimys joka ei jalosta vaan latistaa ja kaventaa, pakottaa sielun kietoutumaan itsensä ympäri. Siinä missä ennen näit avarat kunnaat ja metsät, näet enää vain haavasi, olet kuin puu joka on taipunut tuijottamaan omasta kaarnastaan valuvaa pihkaa.

(...) Psykhe ruhjoutuu junan alle.

Näin kokee Eeva-Liisa Manner Runoilijan talossa (2004), joskin Helena Sinervon suun ja sormien kautta. En ole koskaan ruhjoutunut sillä tavoin, että olisin mennyt rikki tai kadonnut olemattomiin. Silti rakkaus on ollut minulle supistelevaa ja vähän kivuliasta liikettä, tympeää rimpuilua raskaassa vesikasvirihmastossa. Huumaava tunne on teljennyt minuun outoon saippuakuplaan, josta olen tarkastellut maailmaa itseeni käpertyneenä ja kykenemättömänä riuhtaisemaan itseäni vapauteen. En ole koskaan antanut rakkaudelle tilaa hengittää. Olen tarrannut rakkauteen kiinni vimmaisesti ja epätoivoisesti, varmana siitä, että jokin katoaa, jos jätän sen hetkeksikin rauhaan. Sitten lopulta olen melkein tukehtunut. Olen saanut kyllikseni, mennyt menojani ja tunnistanut taas omat verisuoneni, rinnat ja vatsan, rystysten kuivan ja hilseilevän ihon.

En ole tainnut koskaan osata rakastaa tavalla, jota kuvaillaan Anu Jaantilan nuortenromaanissa Dear Sanna (1980):

Minä olin vapaa näyttämään toiselle kaiken elämästäni, niistä asioista joita minä itse arvostin. Ja halusin avata korvani tajutakseni paremmin. Ei mitään kemiallista yhteensulautumista ja identiteetin hyvästijättöä. Kaikki oli tässä ja nyt, minun tarvitsi vain hengittää.

Lainaus sanallistaa yllättävän tarkasti sen, millä tavoin haluaisin suhtautua rakkauteen, ystävyyteen ja itseeni. Vapaasti hengitellen, tilaa antaen ja saaden, iloiten, antamatta periksi peloille ja epävarmuuksille. Juuri pelko on ajanut minut hirvittävän riippuvaiseksi toisesta ihmisestä, juuri pelko on saanut minut luopumaan itselleni tärkeistä asioista. Ei kukaan ole vaatinut minua latistumaan ja kaventumaan. Tai tarkemmin ajateltuna on, mutta ei minun olisi tarvinnut taipua sellaiseen. Olen ollut aivan liian joustava ja mukautuva, suostunut kärsimykseen, joka ei jalosta. On rakkaus tietysti ollut myös kevyttä ja päihdyttävää, mutta luulen, että minulla on vielä paljon tekemistä kemiallisten reaktioiden ja sen kaltaisten seikkojen parissa.

On hauska ajatus, että olen lukenut Jaantilan kirjoja hyvin nuorena. Olen ajatellut viime aikoina paljon vanhenemista, turvallisuuden tunnetta ja itseäni suhteessa muihin. Tämä vuosi on ollut minulle merkityksellinen monellakin tapaa: olen ollut paljon yksin, ja sen myötä olen tehnyt viimeinkin tilaa luovalle työlle. Valmistuin yliopistolta ja annoin itselleni luvan leijua. En ole pakottanut itseäni juuri mihinkään, ollut vain. Kesän aikana villiinnyin: hiukseni kasvoivat raskaaksi intiaanitukaksi, kulmakarvani räjähtivät sankaksi, tummaksi metsiköksi. Olen pitänyt itsestäni tällaisena, menninkäisenä. Ihmissuhteeni ovat olleet spontaaneja ja lämpimiä, vaikka olenkin ollut välillä vähän vetäytyvä. Olen pitänyt kiinni asioista, joihin suhtaudun intohimoisesti ja kieltäytynyt toisinaan töykeästikin vuorovaikutuksesta, joka ei tunnu hyvältä. Olen vain hengittänyt.

Nuorempana sain toistuvasti kuulla olevani varautunut, viileä ja etäinen. Vanhemmiten olen kuitenkin alkanut nähdä itseni laajemmasta perspektiivistä käsin: olen kiivaampi, leikkisämpi, seikkailullisempi, heittäytyväisempi ja fyysisempi, kuin millaiseksi olen itseni kuvitellut. Ainakin uskallan nykyään ilmaista itseäni kokonaisvaltaisemmin ja rohkeammin. Minusta tuntuu siltä, että elämästä tulee vuosi vuodelta vähän miellyttävämpää, yhä selkeämmin omanlaisekseni tunnistettavaa. Kyseessä ei ole tietenkään mikään yksisuuntainen prosessi, mutta osaan koskettaa itseäni yhä lempeämmin, sallivammin ja armollisemmin. Ehkä sen myötä on myös mahdollista oppia rakastamaan vähemmän tukehduttavasti.

Nan Goldin: The Ballad of Sexual Dependency / The Shower
Clarisse D'Arcimoles: In the Bath

Vuotavia astioita

2010-11-26T21:01:00.002+02:00

Antti Nylén kirjoittaa Miehen kritiikki -esseessään (2007) tyttöydestä, miehisestä tuhovoimasta, itseinhosta, Jarvis Cockerista ja Lukas Moodyssonista. Essee on tyly ja kirkas, luenta kiinnostavaa. Se pieksee minut ahdistukseen, tuo väkivaltaisesti menneisyyteni kokemukset esiin.

Yöllä vuoteessa ajattelen niitä kertoja, kun sisälleni on yritetty väkisin katsoa. Kun tytönlihaani on kajottu; elävä muisto ruumiillisesta häpeästä. Ajattelen sitä, kuinka puhun illanistujaisissa naisruumiiseen kajoajista, kähmijöistä ja halun objektina olemisesta. Minusta tuntuu, että puhun kokemuksistani aivan liian kiihkeästi. Paljastan itsestäni jotakin sellaista, mistä on sopimatonta puhua. Tuntuu kuin syyllistäisin kaikki miehet, kaikki likaista halua tursuavat miesruumiit. Monet seurueessa vain kuuntelevat ja alan pohtia, olenko ottanut itseäni stigmatisoivan askeleen. Ruumiini rajojen ylittäminen herättää minussa sellaista vihaa ja raivoa, mitä ei ole sopivaa esittää julkisesti. On itkettävä yksin vuoteessa niin, ettei kukaan näe. Laitan vuorosanoja kuuntelijoiden suihin: ehkä he nyt patologisoivat persoonaani, tiettyjä tapojani olla. Ehkä minusta tulee heidän silmissään ruumiinaukkojensa kipeitä vuotoja paikkaileva pornotähti. Kenties flirttailuni ja härskit juttuni nähdään nyt uudessa valossa, jossakin levottomassa ja sairaassa ja medikalisoidussa. Tämä äänetön syytösten vyöry on pelkoni puhetta, kauhun monologia. Pelko kysyy, kuinka niistä toisista kokemuksista on mahdollista puhua, jos näistäkin olisi parempi vaieta. Millä tavoin voisin sanallistaa kokemukseni hyönteisenä olosta, dissektoidusta ja osiin pilkotusta naisruumiista? Tyttöhyönteisen sisään yritetään nähdä. Se on pelkkää lihaa. Ja niin kuin Nylén kirjoittaa, ei sisältä paljastu sielu vaan jotakin alati pakenevaa, "pelkkää tyhjää, tai yhä uusia linnoituksia, eikä ainakaan onnea, jota oli luvattu".

Neitsyydestä Nylén kirjoittaa myös Vihan ja katkeruuden esseissä. Neitsyys on punnus sydämessä, valtava paino torsossa. Se on revittävä pois omasta kehosta, nyljettävä viimeistä säiettä myöten.

Kerran herään siihen, kuinka hän tuijottaa unessa paljastunutta häpyäni ja runkkaa. Aivan kuin olisin tutkimuskohde, avattavaa ja suljettavaa eläimenlihaa. Alusta asti hän haluaisi tutustua pilluuni tunkeilevasti, kartoitettavana Afrikkana. "Kerro minulle kuinka pillu toimii", hän vaatii. Menen välttelevissä toimenpiteissäni niin pitkälle, että kolautan pääni tahallani lattiaan. Ja pilluni ei avaudu, ei kerta kaikkiaan. Se pysyy salaisuutena, jota tarkastelen peilistä inhosta väristen. On otettava itse selvää tuosta saastaisesta lihanpalasta, kauhun ja nautinnon lähteestä. Tutustun häpykieleeni ikään kuin pakon edessä. Sen jälkeen en anna hänen enää juurikaan koskettaa sitä. Sen sijaan käyn taistoon ja otan häneltä hämäyksen vuoksi jatkuvasti suihin. Ehkä hänen kullinsa unohtaa pilluni olemassaolon, jos sitä imetään tarpeeksi kovasti, kyllin usein. Minusta tulee passiivinen munanlutkuttaja, jolle jokainen fellaatio on ruumiistairtautumiskokemus.

Ensimmäinen yhdyntäni on banaaliudessaan irvokas. En keksi, millä muullakaan tavoin sitä voisi kuvata. Hän on suihkussa, minä katson lesbopornoa ja runkkaan. Kääntyykö päässäni jokin vipu jo silloin? Ajattelenko, että nyt neitsyydestä on viimeinkin päästävä eroon? Kun hän palaa huoneeseen, käyn hänen kimppuunsa uudenlaista tarmokkuutta puhkuen. Lesbot ovat lähettäneet pilluuni rohkaisevia säteitä: antaa mennä, tyttö! Kerran se vain kirpaisee! Ja niin hän tunkeutuu ensimmäistä kertaa sisääni, ohi kalvon, joka ei taianomaisesti puhkeakaan, kuten saan parin vuoden päästä kuulla gynekologilta. Ihme on tapahtunut! Immenkalvoni suojelee neitsyyttäni tiukasti ja järkähtämättä. Makaan siis vuoteessa, kun hän huhkii päälläni. Itkenkö — se on mahdollista. Jostain syystä kyselen häneltä, laukeaako hän jo pian. Se johtuu tietysti siitä, ettei parittelu tunnu kovin miellyttävältä. Samanaikaisesti olen voitonriemuinen: tässä minua viimeinkin naidaan. Muovinukenvarteni on sittenkin taipunut, mukautunut halun objektiksi. Voisin yhtä hyvin olla kuollut, siksi kiivaasti minua pumpataan. Kun naiminen on vihdoin ohitse, minusta uhkuu vastarakastuneen riemu. Olen niin helpottunut siitä, että paskaneitsyys on poissa. Mutta seuraavalla kerralla kun naimme, tapahtuu jotakin peruuttamatonta: alan itkeä, eikä itkusta tule loppua.

(Paul Gauguin: The Loss of Virginity)

Kärlekskrank

2010-08-22T09:36:00.001+03:00

Ensimmäisellä kerralla se on Leipuri.

Olen kenties kolmentoista, kun astun vanhempieni kanssa sisään naantalilaiseen pizzeriaan. Muistan elävästi uuden kesämekkoni: se on liukuvärjättyä, liukaskankaista lilaa, vähän liian lyhyt. Päivän on oltava lämmin. Rannassa on kävelty, asuntoauto on jätetty kadulle. Leipuri luo minuun katseen, josta ei voi erehtyä. Se on röyhkeä ja suora, tunkeutuu kankaan lävitse lanteille ja alavatsaan.

Seuraavalla kerralla olen jo kahdeksantoista. Luen pääsykokeisiin, päivät ovat sateisia eikä kukaan käy museossa. Lokinpoikaset rytmittävät hitaita päiviä, pyrkivät sisään ovesta harmaina, hellyttävinä höyhenpalleroina. Pihan lävitse on juostava sateenvarjo pään suojana, jotta emon nokka ei löydä hiusten verhoamaa päänahkaa. Pomo haluaa, että lokkiperhe ammutaan. Veren mahdollisuus ja hätääntyneet kirkaisut hermostuttavat häntä. Kuvittelen, kuinka lokinpoikaset porisevat padassa, ja Pomon jakkupukuun ommellaan uudet, untuvaiset sulkakoristeet. On kuitenkin päiviä, jolloin tirisen odotuksesta ja levottomuudesta. Ehkä Graafikko tulee taas käymään. Hänellä on mustat, lyhyet hiukset ja valkea iho. Hän käy museolla tekemässä graafikkoasioitaan, keskustelee Pomon kanssa ja ajautuu kanssani yhä pidemmiksi käyviin keskusteluihin. Hänestä pilkistää esiin ystävällisyys ja jokin, joka saa kasvojeni ihon kuumenemaan. Kun hän on läsnä, sydämeni kauhoo riemuissaan turkoosia vettä, eikä nyt olla uima-altaassa. Nyt polskitaan valtameressä, heittäydytään korkeaan aallokkoon.

Vain muutaman kilometrin päässä halujen taistelukentästä poikaystäväni, tuo umpimielinen tylsimys, leimaa itsensä sisään ja aloittaa oman työpäivänsä. Rakastuminen ei enää tunnu missään. Kavahdan hänen kosketustaan, käyn kaunaiseksi ja sietämättömäksi ja kyllästyneeksi. Sinä inhotat minua, rakkaani. Sitten Graafikko kutsuu minut teelle työhuoneelleen ja minä ajattelen: "Nyt!" Nyt? Mitä nyt? Aukeavatko aisti-ilot, karkaanko hänen kimppuunsa? Tapaaminen perutaan kertaalleen, mutta kun aika viimein koittaa, olen hermostunut ja solmussa. Tiedostan kiusallisen painavasti, kuinka nuori ja kokematon olen. Miksi Graafikko haluaisi jotakuta sellaista kuin minä? Miksi hän haluaisi koskettaa farkkuhameen verhoamaa reittäni, hivellä sifongin läpi värisevän neitsyen olkapäitäni? Minusta ei saa Lolitaa tekemälläkään. Siemailen jäykästi teetä, koetan epätoivoisesti keksiä jotakin sanottavaa, ilmastointi puhkuu ja puhaltaa huoneesta kaiken kuuman pois.

Kun astun pihalle, haluan ajaa jonnekin kauas. Haluan käydä verenlämpöiseksi, vaihtaa meriveden ruumiinnesteisiin.

Suolavedestä ja kosketuksesta

2010-08-14T22:13:00.003+03:00

Koko kesä suolaveden pörröttämiä hiuksia, hikeä, olemista ruumiillisena olentona, halukoneena. Nenänpäähäni on työntynyt pisamia, jotka erottuvat mustapäiden ja ihohuokosten joukosta rusehtavina ja suloisina. Olen kirjoittanut vain ajatuksissani. Kirjoitukseni ovat olleet pitkiä monologeja, kirjeitä itselle. Vanhoja vihkoja selaillessani löydän aivan oikeita kirjeitä, joita nuorempi minä on kirjoittanut jollekulle — ehkä itselleni löydettäväksi, etten unohtaisi. Monet kirjeet ovat öisiä purkauksia, jotka unettomuus on leiskauttanut liikkeelle. "En saa unta, joten on pakko kirjoittaa", toteaa 21-vuotias minä. Minä, jossa on "ihmeellinen kalvo". Muistan kaikenlaista, mitä en ole ajatellut aikoihin. Haluaisin ojentaa käteni, koskettaa tuota paperilla huojuvaa olentoa, akvaarioeläintä. ("[...] I lived in a sort of transparent balloon, drifting over the world [...]") Haluaisin kertoa, ettei kalvo ole murtumaton, että monenlaisia onnenhetkiä on vielä edessä. Että rakastuisin pian, ja sen jälkeen rakastuisin uudelleen. Että olisi erilaisia kosketuksia, erilaisia kehoja. Että tulisi aika, kun yksinkin on hyvä.

Tänä kesänä on tuntunut hyvältä olla tässä ruumiissa. Vähitellen keho alkaa unohtaa, millaista on, kun tulee koko ajan kosketetuksi. Se alkaa sopeutua erillisyyteensä, syleillä sitä. Kaipuu on vakaa pohjavire, mutta siinä ei ole hätäistä painavuutta. Kehoni ojentuu uteliaasti ja pakottomasti kohti sähköä ja jännitettä, intuition ja epävarmuuden välissä hapuillen. A. S. Byattin romaanissa Possession (1991) nuori kirjallisuustieteilijä Roland pohtii samaa kysymystä: "Did she simply emit the electric shock, he wondered, or did she also feel it? His body knew perfectly well that she felt it. He did not trust his body." En rynnistä vasten toisten kehojen kutsuja. Tunnustelen vain, itsekseni. Ei tarvitse hengittää raskaasti, ei ole tarpeen riehua, ruumis tunnistaa paljon säntäilemättäkin. Verkkaisesti Byattin teoksen erotiikka hiipii iholleni:

(...) I thought I might circumvent the whole happening, deny that Magnets rush towards each other, and deny it so steadily, the lie might become a kind of saving fiction that held a kind of truth. But the Laws of Nature deserve as much respect as any other, and there are human laws as strong as the magnetic field of iron and lodestone — if I deviate into lying, to you whom I have never lied — I am lost.

(Gustav Klimt: Sea Serpents)

Lainausmerkit

2010-06-15T14:43:00.005+03:00

What she wants is what Ronette has: the power to give herself up, without reservation and without commentary. It's that languor, that leaning back. Voluptuous mindlessness. Everything Joanna herself does is surrounded by quotation marks.

Olen pohtinut viime aikoina, minkä vuoksi Margaret Atwoodin tekstit vetoavat minuun niin suuresti. Olen viitannut hänen teoksiinsa yhdessä, jos toisessakin kirjoituksessani. Aloitin juuri Wilderness Tips -novellikokoelman (1991), josta yllä oleva lainaus on leikattu. True Trash -novellin Joannassa kiteytyy atwoodilaisen naispäähenkilön olemus, joka vetää minua puoleensa hengästyttävästi, lähes väistämättä. Kuten Moral Disorderin (2006) Nell, The Handmaid's Talen (1985) Offred ja The Blind Assassinin (2000) Iris, novellin protagonisti on tarkkailija ja uneksija, alati ulkopuolinen ja varautunut. Ei liene yllätys, että nämä naishahmot ovat minulle itsereflektion välineitä. Heissä on jotakin tuttua ja vangitsevaa. He ovat kummallinen peili, josta omat kasvoni heijastuvat hivenen vääristyneinä, mutta sellaisina, kuin ne muistan.

True Trash on kertomus halusta, puberteetista ja ajasta ennen seksuaalista vallankumousta. Lainauksessa Joanna tarkastelee Ronettea, jossa ruumiillistuu kaikki se, mitä Joanna itse ei ole. Ronette on kutsuva ja aistillinen. Hänessä ei ole minkäänlaista itseironiaa, eikä hän naura romanttisten kertomusten juonille. Hänen ruumiinsa on koristeltu halvoilla merkeillä, kuten lävistetyillä korvanlehdillä ja vahvan hiuslakan tuoksulla. Suljetussa saaressa Ronette on koko yhteisön halun kohde. Hän ei katso katsojan lävitse, vaan hymyilee. Sovinnaisten perhetyttöjen joukossa juuri hän on se, joka astuu pian murtumassa olevien rajojen ylitse. Hänellä on salaista ja arkaaista tietoa maailmasta, mikä tekee hänestä myös tyttöjen keskuudessa erilaisen, suosikin. Joannalle halu on kyllä läsnä, mutta se pakenee. Halu on preerialla matkustavassa poikaystävässä, jonka kasvonpiirteet liukenevat tyynylle kuulakärkikynällä kirjoitetuista kirjeistä. Halu on Darcessa, joka haluaa Ronettea. Mutta se, mitä Joanna todella haluaa, on heittäytyminen. Silti Moral Disorderin Nellin tavoin seksuaalinen vallankumous on Joannalle jotakin vieraannuttavaa. Seksuaalisuus ei enää vaani rantapöheikössä nuoria tarjoilijatyttöjä synkeänä ja kiellettynä, eikä kukaan ole halusta sairas. Kesästä saarella tulee kansantaru, vanhanaikainen artefakti:

Sex has been domesticated, stripped of the promised mystery, added to the category of the merely expected. It's just what is done, mundane as hockey. (...) And what has become of Ronette, after all, left behind in the past, dappled by its chiaroscuro, stained and haloed by it, stuck with other people's adjectives? What is she doing, now that everyone else is following in her footsteps?

Atwood kuvaa teoksissaan paljon irrallisuuden kokemusta, sukupuolta, ruumiillisuutta ja konfliktia. Tuttu tematiikka on läsnä myös Wilderness Tipsin avaavassa novellissa. Luen sitä yöllä vuoteessa ja havahdun flunssan- ja väsymyksensekaisesta horteestani. Valpastun, karvani pörhistyvät. Atwoodin tekstien pistävä lumo on tutunomaisten naishahmojen lisäksi hänen kielessään, jonka nautinnollisuutta en edes yritä kuvailla. Suomenkieliset käännökset eivät nähdäkseni tee oikeutta hänen runolliselle, kirkkaalle ja aistilliselle kirjoitukselleen. Atwoodin teoksista, nälästä sekä feministisestä lukijasubjektista kiinnostuneille voin suositella lämpimästi Johanna Lahikaisen väitöskirjaa You Look Delicious — Food, Eating, and Hunger in Margaret Atwood's Novels (2007). Lahikaisen luenta on paitsi analyyttista ja tarkkaa, myös hyvää kirjallisuutta.

Päätän tekstini erääseen oivallukseen. Olen jo useamman vuoden ajan yrittänyt luonnostella kirjallisesti tyttöyden kokemusta. Se on ollut paitsi vaivalloisten asioiden kirjaamista ylös, myös — ymmärrän nyt, keino maalata yhä uudelleen ja uudelleen oma muotokuvansa, ja sitten käydä sitä vastaan. Lainausmerkit eivät ole enää läsnä kaikessa, mitä teen.

He took a drowish mistress

2010-06-13T23:08:00.005+03:00

Olen päätynyt viime aikoina hätkähdyttävän upeille keikoille. Owen Pallett/Final Fantasy esiintyi viime viikolla Tavastialla viuluineen ja loop-masiinoineen ja voi, olin yhtä suurta rakkautta! Pallett on huikean lahjakas muusikko ja kaiken lisäksi skarpin oloinen tyyppi. This Lamb Sells Condos on raapaisu D&D-inspiroituneelta levyltä He Poos Clouds (2006).

Meet me in the garden of Eden

2010-05-28T21:48:00.004+03:00

Joanna Newsom konsertoi eilen Kulttuuritalolla ja vei lopullisesti sydämeni. Sen kunniaksi '81. Oiva kuvallistus laulun tunnelmasta ja poetiikasta täällä.

Torjunnasta

2010-05-27T15:20:00.005+03:00

Rakkauden kaipuu on lujassa, se työntää juurensa hämmästyttävän syvälle, ja sen lukemattomat hiusjuuret ulottuvat sydänaineeseen asti. (Michel Houellebecq, Halujen taistelukenttä)

Harhailen ystäväni kanssa ympäri vuorotellen kylmää ja kuumaa Helsinkiä. Katupöly lempii kenkiämme, istahdamme puistoon. Kaupungin ylle on laskeutunut loma-ajan eksotiikka, vaikka vain sitten tämän yhden päivän ajaksi. Tytöt potkivat palloa, nuoret piukeat miehet vaeltelevat hihattomissa paidoissaan; kesän oras. Keskustelemme torjutuksi tulemisesta, muistelemme niitä vaivalloisia hetkiä, kun jokin jäinen on noussut esiin maan sisältä, kieltäytynyt koskettamasta paljastuneen ihon orvaskettä. Niihin hetkiin liittyy voimakas häpeän tunne, ällistys siitä tylyydestä, jolla avoimuus toisinaan otetaan vastaan. Kuinka on mahdollista, että on lukenut tuon toisen ihmisen aivan väärin? Miksei hän syleile tietoista ponnistustani avata jotakin, heittäytyä, olla kerrankin rohkea? Tuossa aivan silmieni edessä hän sulkeutuu ja sitten minäkin sulkeudun, nieleksin tahmaista nolouttani, vetäydyn korvat luimussa pois. Yritän rauhoittua, hengittää, kertoa itselleni, että näin voi käydä. Ei tarvitse hävetä; hän on vain tehnyt toisenlaisen valinnan kuin minä. Silti häpeä tuntuu sydänaineessa asti. Sen ylitse on käytävä metodisesti, harjoituksenomaisesti.

Toisinaan minusta tuntuu siltä, että ihmiset ovat sietämättömän arkoja ja pelokkaita. Olen sellainen usein itsekin, mutta toisaalta olen myös yhdistelmä ujoutta ja suorasukaisuutta. Jotkut kokevat sen puoleensavetäväksi, toiset kavahtavat sitä. Äitini mielestä minun olisi hyvä olla varovaisempi ja suhtautua ihmisiin epäluuloisemmin, vähemmän luottavaisesti. Se tuntuu hassulta, koska olen monella tavoin varautuneisuuden perikuva. Varautuneisuuden vierellä käy kuitenkin myös jokin muu, kenties joku toinen, joka haluaa heittäytyä alttiiksi vaaroille ja kosketuksille. Se haluaa paljastaa itsestään kaiken, riisuutua, maalata epävarmuutensa, halunsa ja tarvitsevuutensa akryyliväreillä. Ehkä äitini näkee minussa tuon tuntemattoman kaksoisolentoni ja pelkää, että se saattaa minut vaikeuksiin. Mutta kaksoisolento ei ole enää vieras. Se on minusta tehty, kylkiluistani rakennettu. "Not all doubles are bad news", todetaan kirjassa, jota parhaillaan luen. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin altistaa itsensä uudelleen ja uudelleen, pyrkiä kömpelösti ja vaivalloisesti kohti metamorfoosia.

Olen lukenut viime aikoina paljon kirjallisuutta, jossa käsitellään torjutuksi tulemisen kokemusta. Houellebecqin Halujen taistelukentässä (1994) epäonninen Tisserand ei saa koskaan naista. Sitten on myös lihava tyttö, Brigitte Bardot, jota kukaan ei halua. Ihmiset kurottautuvat toisiaan kohti, mutta ei ole ketään, joka haluaisi koskettaa näitä ihoja. Kreetta Onkelin romaanissa Beige — Eroottinen kesä Helsingissä (2005) on jotakin hyvin surullista ja tunnistettavaa. En lue teosta tragikomediana, kuten jotkut. Sen sijaan näen Vapussa tytön, joka minusta olisi voinut tulla. Pelko, halu, mukautuvuus, klaustrofobinen näkymättömyyden tunne. Ja silti kaiken alla kokemus ruumiista, joka on kaikin tavoin sopimaton ja liian näkyvä: "Olin unohtanut vartaloni. Muistin sen taas. Ristin kädet rinnuksille ja kävelin kumarassa saliin. Vartalo oli mahdoton unohtaa, koska se herätti keskustelua. Minun vartaloni. Ei muiden." Lopulta Vappu katoaa ja sulautuu. Hänet nielaistaan ammottavaan, beigeen hirviönsuuhun, joka on hänen omansa.

Mutta Sinebrychoffin puistossa minä ja ystäväni emme katoa. Näemme toisemme, tunnistamme toisemme. Iltapäivän syli, turvallinen läheisyys. Tähyilemme kerrostalojen katoille, nauramme homon näköiselle koiralle. On niin hyvä, että itkettää.

Nautinnosta, ihosta, hajusta

2010-05-11T19:12:00.006+03:00

Juuri se on sinussa hämmästyttävää: sinusta on mukava tuottaa nautintoa. Tarjota ruumistasi kuin miellyttävää esinettä, antaa nautintoa pyyteettömästi. Sitä länsimaalaiset eivät enää osaa. He ovat täysin kadottaneet antamisen halun. Heidän on turha yrittää mitään, he eivät enää pysty kokemaan seksiä luonnollisena. He häpeävät omaa vartaloaan, joka ei vastaa pornoteollisuuden standardeja, siksi he eivät myöskään tunne vetoa toisten vartaloita kohtaan. On mahdoton rakastella ikään kuin piittaamattomasti, omaksumatta ainakin väliaikaisesti tietynlaista riippuvuuden ja heikkouden tilaa. Sentimentaalisella hurmiolla ja seksuaalisella intohimolla on sama alkuperä, molemmat syntyvät osittaisesta itsensä unohtamisesta, sillä alueella on mahdoton toteuttaa itseään menettämättä samalla itseään. Me olemme muuttuneet kylmiksi, rationaalisiksi, äärimmäisen tietoisiksi omasta yksilöllisestä olemisestamme ja oikeuksistamme, haluamme ennen muuta välttää vieraantumista ja riippuvuutta, olemme sairaalloisen kiinnostuneita terveydestä ja hygieniasta. Se ei ole ihanteellinen tila rakastelulle.

Näin lausuu protagonisti Michel Michel Houellebecqin romaanissa Oikeus nautintoon (2001). Ajattelin aluksi, että teos on tympeä ja hivenen vastenmielinen, mutta se paljastuu lopulta hauskaksi, kärjekkääksi ja tarkaksi aikalaisdiagnoosiksi. Houellebecq on nimetty "ranskalaisen kirjallisuuden pahaksi pojaksi", suorastaan Ranskan vihatuimmaksi kirjailijaksi. Pohdin aluksi, riittääkö runkkauksesta, vitusta ja hutsuista puhuminen pahennuksen kylvämiseen, mutta pian ymmärsin, mistä on kyse: teosta voidaan pitää paitsi sovinistisena, myös rasistisena. Teoksen taustalla on lähiöiden Pariisi ja sen etniset konfliktit. Valkoiset ranskalaiset työskentelevät lasipurnukassa kaupungin laitamilla ja välttävät ympäristössä pesivää väkivaltaa. Valkoinen nainen joukkoraiskataan junassa. Nuori arabimies surmaa Michelin isän, koska tällä on ollut suhde miehen siskon kanssa. Islamia kuvataan teoksessa mielettömäksi ja idioottimaiseksi. Afrikkalaiset ja aasialaiset ovat teoksessa lähempänä eläintä kuin ruumiistaan vieraantuneet länsimaalaiset. He osaavat vielä naida, eikä heillä ole muuta myytävää kuin ruumiinsa.

Ja aivan niin: Houllebecqia syytettiin teoksen tiimoilta kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Kaunokirjallisuuteen kohdistuvat sensuurivaateet ovat joka tapauksessa pöyristyttäviä, mutta Houellebecqin kohdalla närkästys on sikälikin huvittavaa, että mielettömyys ja abjekti ovat romaanissa elimellisesti osa länsimaalaisuutta. Länsimaalaisen seksiturismin lisäksi teoksessa on läsnä iljettävän ja kuluttavan työelämän kuvaus, joka vie pois himon ja kiiman. Michel ja hänen rakastettunsa Valérie pakenevat pois kuolevalta mantereelta, kohti nautinnosta ja hedelmällisyydestä raskasta orienttia.

Houellebecqin seksikuvauksissa ei ole mitään kiihottavaa tai viettelevää. Ne ovat suoria ja vaivattomia kuvauksia naimisesta, yksinkertaisia välähdyksiä "rajusta, lähes tainnuttavasta kiihkosta". Muistan etäisesti, kuinka luin joskus nuorempana Kauko Röyhkän romaaneja. Röyhkän konstailettomat naimiskohtaukset hätkähdyttivät minua. Luulen, että pidin niitä karkeina, mutta kiinnostavina. Houellebecqin teoksessa on ripauksia samankaltaisesta vapaudesta. Silti oudoksun Houellebecqin yhtyvien elukoiden kepeyttä ja ongelmattomuutta. He jättävät itsetietoisuuden taakseen, kurottautuvat kohti nautintoa, laukeavat pienimmästäkin ärsykkeestä. Vaikka Michel löytää romaanissa suuren seksuaalisen nautinnon, hän on samanaikaisesti itsekin länsimaisten vartaloihanteiden kyllästämä: hän inhoaa erityisesti läskejä ja vanhoja naisvartaloita ja pohtii, kuinka kuubalaiset miesprostituoidut voivat saada seisokin näiden vastenmielisten hylkeiden kanssa. Silti Michel irvailee prostituutiota vastustaville naisille, jotka kutsuvat länsimaisia seksituristeja möhömahaisiksi äijiksi. Länsiafrikkalaiset naiset tuoksuvat seksiltä, länsimaalaiset naiset eivät. Thaimaalaisilla naisilla on notkea ja lämmin vittu, mutta länsimaalaiset naiset löyhkäävät kuolemalta.

Entä sitten hygienia? Charlotte Rochen Kosteikkoja (2008) osuu suoraan hygieniahysterian ja naisruumiillisuuden tabujen hermoon. Romaanin päähenkilö on nuori Helen Memel, joka makaa sairaalassa leikattuaan vahingossa partaterällä peräpukamaansa suuren haavan. Helen on eräänlainen mikrobimyrsky, joka levittää bakteerejaan, hajujaan ja eritteitään kaikkialle — tarkoituksella. Vaikka teos on ajoittain puiseva luettelomaisessa häirikköydessään, pidän sen rajanylityksistä. Lähes kaikessa kanssakäymisessämme pyrimme peittämään karvat, karkeudet, hajut. Pyrimme kesyttämään ne harhautusten ja kauneudenhoitomekaniikaan avulla, mutta kaiken alla on silti häiritsevä pohjavirtaus, eläimen mahdollisuus. Pidänkin valtavasti siitä aistillisuudesta ja seksuaalisuudesta, joka on läsnä Margaret Atwoodin romaanissa Alias Grace (1996). Lääkäri/psykiatri haistaa naisvangin voimakkaan tuoksun ja tuntee, kuinka hänen kehonsa ojentuu tuota kutsua kohti:

But in the closeness of the sewing room, Simon can smell her as well as look at her. He tries to pay no attention, but her scent is a distracting undercurrent. She smells like smoke; smoke, and laundry soap, and the salt from her skin; and she smells of the skin itself, with its undertone of dampness, fullness, ripeness — what? Ferns and mushrooms; fruits crushed and fermenting. He wonders how often the female prisoners are allowed to bathe. Although her hair is braided and coiled up under her cap, it too gives off an odour of scalp. He is in the presence of a female animal; something fox-like and alert. He senses an answering alertness along his own skin, a sensation as if bristles lifting. Sometimes he feels like as if he's walking on quicksand.

Abelina Galustian: The Veil Series
Lucian Freud: Benefits Supervisor Resting

Sinusta mä pidän, näytät eläimeltä

2010-04-11T20:41:00.002+03:00

Kuuraan unessa puhtaaksi punatukkaisen ystäväni valkeaa vatia, hinkkaan ja puunaan irti pinttynyttä likaa. Kuona alkaa elää käsieni alla ja kohoaa kuplivaksi liejuksi. Kiljun inhosta, kun vadin pohjalta mönkii esiin kaksi limaista etanaa. Pienet kiiltävät torahampaat välähdellen etanansuut avautuvat kammottavaan huutoon. Etanat paisuvat suuriksi ja kummallisiksi otuksiksi, jotka jahtaavat toisiaan halki keittiön, yli ikkunalaudan. Sitten outo metamorfoosi: toisen etanan ruumis vääntelehtii rajusti, ja sen kuori paukahtelee. Siitä tulee ihmismies, Jumalan synnyttämä.

Tunnistan miehen hartiat. Olen nähnyt ne jossain ennenkin, toisessa ajassa ja paikassa.

Otan hänet rakastajakseni, aina ja iankaikkisesti. Valtavassa puutalossa piiloudumme lempimään ullakolle. Pieni etana seuraa miestä kaikkialle kuin sitkeä painajainen, mutta tänne se ei tule. Täällä rakkautemme on koskematon.

Huono (työ)päivä

2010-03-30T22:38:00.015+03:00

Tänään on ollut hämmentävä päivä, hirveän jännittynyt mutta tavallaan antoisa. Haluaisin itkeä, mutta olen siihen liian ahdistunut, äreä ja tuskastunut. Kasvoni ovat nykineet jännityksestä kahvilla ja sitten taas kahvilla, kirjoitustyö ei tunnu sujuvan ja ankara itsekritiikki tökkii suolistoa ja täriseviä käsiä: "You think the whip was the worst I can do?" No, eivät käteni kyllä oikeastaan tärise vaan pikemminkin kyseessä on pelko tärinästä. Pelkään, että käteni sanoutuvat irti yhteistyöstä, kun vien tarjotinta pois halki unikahvilan. Lasi tippuu, lautaset hajoavat, pasta lentää ikkunalasiin. Mutta ei, käteni toimivat aivan luotettavasti ja jatkan matkaa kirjastoon. En tiedä, juontaako ahdistus juurensa tekeillä olevaan työhön vai onko kyseessä vain lääkityksen pienentämiseen liittyvä paniikin tunne.

Olen pohtinut viime päivinä sitä, millä tavoin haluaisin järjestää elämäni sitten, kun iso työ on tehty. Mietin myös sitä, miksi olen aina ollut niin helvetin arvosanaorientoitunut. Ja kuitenkaan en ole ollut koskaan kovin ahkera tai aikaansaava. Tarmokkaat ihmiset herättävät minussa hämmästystä ja levottomuutta. En ymmärrä, mistä heidän energiansa ja puuhakkuutensa kumpuavat. Tunnistan kyllä itsessäni kunnianhimon ja kaipuun intohimoiseen tekemiseen, mutta tuntuu siltä, että minulla on kovin korkea kynnys saada itseni liikkeeseen. Voisin kirjoittaa sinne ja tänne, mutta sen sijaan ryven oman itsesäälini nihkeässä lätissä ja kirjaan ylös tyytymättömiä tuskanparahduksia verkkopäiväkirjaani.

Iso työ tuntuu tänään nolostuttavalta, naiivilta ja puutteelliselta. Minä tunnun tänään nolostuttavalta, naiivilta ja puutteelliselta. Hulluinta on, että olen saanut tänään uutta tekstiä kaikesta huolimatta aikaiseksi, mutta epäonnistumisen pelko lilluu vatsassani anastaen suhteellisuudentajuni ja tehden minut kärttyisäksi. En oikein tiedä, olenko tänään that yellow bastard vai hänen uhrinsa.

(Kuva: Frank Miller)

Erotomechanics, DDR ja naisten kaupunki

2010-03-27T22:38:00.003+02:00

Suuremmitta lätinöittä ynnä korulauseitta totean, että H.R. Gigerin näyttely Tampereen taidemuseossa on hieno, mutta pornoa olisi pitänyt olla enemmän. Taiteilijan kiehtova ja runsas erotomekaniikka on hänen töidensä parasta antia. Olisin ollut silkkaa alien-hunajaa, mikäli näyttelyssä olisi ollut esillä useampia Necronomicon-sarjan töitä. Alakerrassa tutustuin transsukupuolisia ja transvestiitteja kuvanneen Elina Relanderin teoksiin. Näyttelyn jälkeen istuimme tovin museota vastapäätä möllöttävässä räkälässä, jossa oli ystävällinen baarimikko ja päiväkänneissä toikkaroiva äijä, joka halusi tarjota seurueellemme valkovenäläisen kolmella pillillä. Myöhemmin illalla tunsin keskustelun tuoksinassa, kuinka jokin pyrkii ulos rintakehästäni. Se on tuo sisääni pesinyt vieras elämänmuoto, ilo, joka syövyttää ja repii kaiken eteensä tulevan vastustamattomasti ja riehakkaasti.

Seuraavana päivänä kävin pienessä, mutta sympaattisessa ja pieteetillä kootussa DDR-näyttelyssä Werstaalla. Pidin erityisesti valokuvaaja Jens Rötzschin värikylläisistä töistä, joihin hän on ikuistanut DDR:n arkea ja juhlaa. Werstaalla oli esillä myös Haihatus-verkoston töitä, joista esiin nousi etenkin Heikki "Morgan" Hämäläisen kädenjälki kirouskoneineen ja maagisine säänennustuslaitteineen.

Ateneumin uusi Onerva-näyttely iskee viehkeydellään romantillis-nostalgiseen valtimooni. Kaprisiöösit taiteilijattaret, niljakkaat kavaljeerit, estyneet liehakoijat ja 1910-luvun Helsinki — ooh, olen niin intresseerattu! Avajaisissa Anna Kortelainen jutteli telefoonissa L. Onervan kanssa, ja Anna-Mari Kähärä lauloi. Pidin ystävättäreni kanssa mitä onnistuneinta naisistuntoa halki ajan ja paikan, tupakinsavun ja sovinnaisuutta uhmaavien salien. Näyttelyn jälkeen oli vuorossa herkkä ja kalmainen dekadenssi Folks-klubilla. Pääsin sisään ravinteliin maisterisherran käsipuolessa, ja ihana Joose Keskitalo lauloi tytöistä ja kuolemasta: "Loput kolme kirkkomaalle hautasin kaksin käsin, vaan talteen otin rinnat, jalat ja yhdet lempeät kasvot." Kotimatkalla vältin Kalliota, Punavuorta ja Kaisaniemeä, missä yksinäisen naisen ei tule öiseen aikaan eikä muutenkaan liikkuman.

Eläin riemuitsee

2010-03-25T18:26:00.009+02:00

Ystävä kirjoittaa sähköimpulsiivisuudesta ja mahanpohjaiskipristyksistä ja voi, kuinka pidänkään noiden sanallistusten tunnusta. Kirjoitin hiljattain, etten osaa vielä nauttia yksinolosta, mutta aurinkoiset päivät ja yhtäkkiä kaikkialla ilmiintyvä liike ovat sähköistäneet minut, avanneet kuolleen kohdan. Se ei ole kuollut kohta Helsingissä vaan minussa. Luen viimeisimpiä merkintöjäni ja havahdun siihen, kuinka pahoinvoiva minun on pitänyt olla kirjoittaakseni sillä tavoin. Ahdistus tihkuu teksteistä läpi raskaana ja tiheänä massana, kaikennielevänä lihansyöjänä. Jo muutaman viikon ajan olen kuitenkin ollut valoisampi ja energisempi kuin aikoihin. Toisaalla kirjoitan, etten tiedä, teenkö rohkeuden vai tyhmyyden tekoja. Oli miten oli, minussa on uudenlaista päättäväisyyttä ja ajatuksen kirkkautta. En olekaan vaipunut passiivisuuteen ja haluttomuuteen, kuten pelkäsin. Luovuuden ja häpeämättömyyden jano kasvaa. Olen käynyt paljon ulkona, kävellyt, tavannut ystäviä. Satunnaisia itkuja, mutta paljon hymyjä sähdehtivälle auringolle ja tuntemattomille kadulla tai kirjastossa tai missä vain. Kesän vihaisuus on tiessään, lempeyden keväinen tuntu ruumiinjäsenissä ja kehonkielessä.

Blogini on näköjään ottanut vaihteeksi päiväkirjamaisemman suunnan. Olkoon sitten niin. Yritän suhtautua kirjoittamiseeni kunnianhimottomammin. Pääasia, että kirjoitan.

Ravintelissa ystävä sanoo, että "sinussa on outoa herkkyyttä". Sen rinnalla pyrkii pintaan jotain muutakin, sursursurfacing. Alavatsassani livertää, mutta en aio kajota siihen, en ollenkaan. Kiireettömyys tuntuu hyvältä. Koiranpaska paljastuu sohjolumen alta, talviunesta voi kömpiä valoon nälkäisenä ja himokkaana. Kissanhännällä kaadetaan kukkamaljakkoja kirjahyllyn päältä. Eläin minussa riemuitsee.

Yona & Liikkuvat pilvet 13.3. @ Korjaamo, In the Blue Sky We and a Bee 14.3. @ Musta Kissa

2010-03-16T00:20:00.007+02:00

(Kuva: Arsi Ikäheimo)

Pakkanen kiristyy. Liian lyhyt hame, liian kuraiset saapikkaat.

Löydän oikean oven, mutta olen sisälläkin vähän eksyksissä. Tuolta saapuu ystävä. Ja sitten "soi sävel ajaton ja uus, ja se sulamaan saa tämän routaisen maan, väistyy toivottomuus". Yona orkestereineen on tenhoava ja raikas. Tämän romanssin haluan kantaa syömmeissäin. Unohdan mikseripöydän, kissat ja kaiken. Ihastuttavan elämyksen jälkeen tunnen, kuinka koti kutsuu minua unilaulullaan. Hymyilen ratikkapysäkillä sambaa tanssiville tytöille. Viimeistä yövaunua ei kuitenkaan kuulu, ei näy. Kävellään sitten, ajattelen. Käy jäätävä tuuli ja kiidän läpi kaupungin unissakävelijän jaloin.

(Kuva: Hugo Jouxtel)

On sunnuntai-iltapäivä, mutta Mustassa kissassa on juurikin jotain sellaista, kuin mistä Teologi kirjoittaa. Ujot muusikot mutisevat, tyttö yskähtelee, hermostuneita hymyjä. In the Blue Sky We and a Bee kumpuaa kohtaamisesta pariisilaisella metroasemalla. On huuliharppua, melodicaa ja hassua rumpukonetta. Elisen herkkää ja quirkya ääntä ei voi olla vertaamatta Joanna Newsomiin tai CocoRosien Biancaan ja Sierraan. Mikko lausuu ranskaa niin hiljaa, että ääni pakenee äärimmilleen venyviä korvia. Ikkunalasi huurustuu, rooibos tuoksuu. Harjoituksenomainen tapailu voittaa puolelleen, mutta silti kaksikon haavoittuvuus, hentous ja kömpelyys saavat jonkin minussa kiemurtelemaan. Miksiköhän? Esiintymisen tuskallisuus ja riemu loistavat edessäni tarkkailulle ja perfektionismilleni alttiina.

Alakulon karkottamisesta

2010-03-08T18:22:00.021+02:00

Sydney Smithin (1771 - 1845) lohdutuskirjeistä lady Georginalle:
Kukaan ei ole potenut niin syvää alakuloisuutta kuin minä - joten minä tunnen todellista myötätuntoa teitä kohtaan. 1. Eläkää niin hyvin kuin uskallatte. 2. Ottakaa suihkuja joiden vesimäärä on pienehkö ja lämpötila niin alhainen että se tuntuu viileältä, noin 15 astetta. 3. Viihdyttäviä kirjoja. 4. Soveltakaa lyhyttä perspektiiviä ihmiselämään - ei pitempää kuin iltapäiväteehen tai päivälliseen asti. 5. Olkaa niin kiireinen kuin kykenette. 6. Seurustelkaa mahdollisimman tiiviisti niiden ystävien kanssa joita kunnioitatte ja jotka pitävät teistä. 7. Ja niiden tuttujen jotka huvittavat teitä. 8. Älkää salatko alakuloisuuttanne ystäviltänne vaan puhukaa siitä avoimesti - salaaminen vain pahentaa synkkyyttä. 9. Kiinnittäkää huomiota siihen, miten kahvi ja tee teihin vaikuttavat. 10. Vertailkaa omaa tilaanne muiden tilaan. 11. Älkää odottako elämältä liikoja - se nyt on parhaimmillaankin murheellinen tarina. 12. Karttakaa runoutta, näytelmiä (paitsi komedioita), musiikkia, vakavia romaaneja, melankoliaa, sentimentaalisia ihmisiä /-/ 13. Tehkää hyvää /-/ 14. Oleskelkaa ulkona niin paljon kuin itseänne uuvuttamatta voitte. 15. Järjestäkää huone, jossa teillä on tapana istua, viihtyisäksi ja iloiseksi. 16. Taistelkaa toimettomuutta vastaan. 17. Älkää olko liian ankara itseänne kohtaan, älkää aliarvioiko itseänne, vaan tehkää itsellenne oikeutta. 18. Pitäkää kunnollista takkatulta.

Merete Mazzarella: Täti ja krokotiili (1995)

Tyttö ja krokotiili

2010-03-05T12:19:00.020+02:00

Tänään olen pukenut mielessäni ajatuksia kirjoitukseksi. En osaa vielä nauttia yksinolosta. Se kurjistaa kasvoni, saa kulmakarvojen välissä olevat juonteet ankarammiksi. Ahdistuksen merkkejä ilmassa; ylensyöntiä, selkäkipuja, äkillisiä itkuja. Jostakin versoo tämä hirveä alakulo ja kyllästyneisyys, pelko elämättömyydestä. Olen pohtinut kirjoittamisen ja puhumisen välistä suhdetta. Puhut niin eri tavoin kuin kirjoitat, sanoo ystävä, joka puhuu juuri niin kuin kirjoittaa. Ehkä yksinäisyydessä voin löytää uudelleen äänen, joka on taantunut arkisessa läheisyydessä merkityksettömäksi örähtelyksi, melkeinpä patologiseksi melskaamiseksi.

Luulen, että jotkut kuvaavat minua riippumattomaksi ja itsenäiseksi. He ovat väärässä. Tunnen olevani sidottu pelkoihin, ihmisiin, esineisiin, turvan etsimiseen. Ihmetellen kysyn itseltäni, milloin minusta tuli tällainen, yksinäisyyttä pelkäävä. Miksi haluan aina antautua jonkun rakastetun armoille? Miksi päätöksiä on niin vaikea tehdä? Viime päivinä on tuntunut siltä, kuin olisin teljennyt itseni johonkin suljettuun tilaan, josta ei ole ulospääsyä. On vain narinaa ja valitusta, myrtynyttä kitinää pelkuruudesta ja tekemättömistä töistä, syyllisyyttä lahjojen hukkaamisesta ja flegmaattisuudesta. Miksi kaikki rakastettuni ovat olleet kontrollifriikkejä? Silmät valosta aristaen astun kadulle ja kävelen ruokakauppaan. Tympääntyneenä ja samaan aikaan säikkynä, kärsimättömänä, miksei tämä olotilani jo muutu, muuttuisit nyt.

Yhtäkkiä Merete Mazzarellan tekstit koskettelevat ja hipaisevat jotakin pehmeää kohtaa minussa. Olen leimannut hänet ennakkoluuloisesti vähän konservatiiviseksi suomenruotsalaiseksi tädiksi, mutta sitten huomaan, että hän kirjoittaa juuri niistä asioista, jotka minua nyt askarruttavat. Muistamisesta, yksinolosta, apeudesta ja alakulosta. Tajuan myös, että haluaisin kirjoittaa esseistiikkaa. Haluaisin kutoa kokonaisuuden, kirjata muistiin kiusallisia, vedenalisia kokemuksia. Haluaisin kuvailla alakoulun oranssinruskeaa vessanovea, jonka alta pilkistävät tyttöjen kintut. Juuri sitä vessanovea, jonka taakse ei koskaan halua ainakaan silloin, kun on välitunti. Tai sitä, kuinka sydän kurkussa odottaa kouluterveydenhoitajan vastaanottoa, mikä on perustettu koulun liikuntasaliin isojen ikkunoiden eteen. Välitunnilla pojat kipuavat juurakkoisen mäen päälle ja viittovat ikkunan takana rivot suut tyytyväisessä virneessä, ahmivat arkoja tissejä lasin takaa.

Tirkistelevien pikkupoikien lisäksi maailma on täynnä itseriittoisia miehiä, jotka monologeeraavat ja luennoivat ja puhuvat puhumasta päästyään. He eivät oikeastaan ole kiinnostuneita keskustelusta vaan siitä, että heillä on kuuliainen ja ihaileva yleisö. Myös illuusio kuuliaisesta yleisöstä riittää. Mistä heidän röyhkeä tilan ottamisen taitonsa on peräisin? Melkein kuin se olisi heidän syntymätodistuksiinsa ja mieskromosomiensa ikiaikaiseen muistiin kirjattu oikeus. Minä puhun, sinä kuuntelet. Samaan aikaan on olemassa kaltaisiani tyttöjä ja naisia, jotka epäröivät puheenvuoron ottamista, kirjoittamaan ryhtymistä ja taiteen tekemistä. Runoillassa maistelen suussani ja runnon hampaillani tuota runoilijamiesten laumaa, joka on vallannut tilan ja määrittelee, mitä kutsutaan hyväksi kirjallisuudeksi. Pohdin, onko heidän laumaansa vaikea päästä ja millä tavoin he suhtautuvat naisiin, jotka kenties muina iltoina nousevat lausumaan runojaan. Voi olla, ettei mitään laumaa ole. Olen kuitenkin aistivinani sellaisen. Käännän selkäni paasaavalle miehelle ja janoan taiteilijanaisten voimaa, kadehdin Mazzarellaa ja Atwoodia ja Liuliaa, kadehdin ketä tahansa joka uskaltaa nousta esiin.

Kaikki syleilyt ovat väliaikaisia

2010-01-27T21:48:00.005+02:00

Että petyn vielä monta kertaa, petyn pettymästä päästyäni. Että kohtaan sylejä, joita kehoni hylkii seuraavana päivänä. Sylejä, jotka sanovat: tästä ei sanaakaan kenellekään. Että on opeteltava olemaan odottamatta mitään, kerta kaikkiaan. Että kaikki syleilyt ovat väliaikaisia. Että on oltava itse oma sylinsä.

Tämä kaikki, kun jäiset kasvoni alkavat sulaa metron lämpimässä virtsanhajussa.

Mieskalenteri uudelle vuosikymmenelle

2010-01-16T01:25:00.016+02:00

TAMMIKUU

Haluaisin, että Jeremy Irons lukisi minulle iltasatuja. Hänen hahmossaan on jotakin valtavan älykästä, eroottista, hienostunutta ja karismaattista.

HELMIKUU

Daniel Day-Lewis säteilee. Liikkuva kuva todistaa väitteeni.

MAALISKUU

"I feel afraid and I call your name
I love your voice and your dance insane
I hear your words and I know your pain."

Voi Jeff Buckley, et voi enää koskaan laulaa minulle, mutta hyräilisitkö edes vähän yömaailmoissani?

HUHTIKUU

"Halun, kiihkon, hulluuden! Sechemt, Sechemt!" Ooh, Willy Kyrklund!

TOUKOKUU

"Halun, kiihkon, hulluuden..." Eiku. Klaus Kinski!

KESÄKUU

Jos tekee sellaista musiikkia kuin Yann Tiersen, on oltava kauneuden tajua. On oltava kaunis.

HEINÄKUU

Tämä on yksi seksikkäimmistä otoksista, joita David Bowiesta on otettu.

ELOKUU

Ihastuin viulisti Warren Ellisiin viimeistään silloin, kun näin hänet soittamassa Nick Caven kanssa Kultsalla. Haltioiduin hänen intensiteetistään.

SYYSKUU

Willem Dafoe on hurmaava. Hänen valkokangasroolinsa ovat lähes poikkeuksetta nyrjähtäneitä, mutta omassa lihassaan hän vaikuttaa herttaiselta naapurinpojalta.

LOKAKUU

Rakastan John Hurtin kasvoja; niiden herkkyyttä ja ilmaisuvoimaa.

MARRASKUU

Ralph Fiennes on aina hivellyt aistejani.

JOULUKUU

Lopuksi jonkinlainen villi kortti. Tai poju. Ed Westwick näyttelee Gossip Girl -teinisarjassa paha poika Chuck Bassia. Chuckin hahmo on liian siloposkinen ja huoliteltu omaan makuuni, mutta Ed on kaunis nuorukainen, joka kasvaa karvaa. Viimeinen niitti oli varmaankin muuan haastattelu, jossa Ed oli aivan tajuttoman cocky. Joskus sellainen vain on aika viehättävää.

via Minh & Iines

EDIT: Lokakuun pojuna oli alunperin Adrien Brody, mutta sitten muistin John Hurtin ja Adrien sai kenkää.

no neurosis/no psychosis/no psychoanalysis/and no sadness

2010-01-14T11:12:00.000+02:00

Olen käynyt pian neljä vuotta terapiassa.

Nyt olen tehnyt orastavan päätöksen siitä, että voisin kevään lopussa laskea itseni vapaaksi enkä enää palaisi tuohon länsihelsinkiläiseen asuntoon, josta on tullut vuosien saatossa turvapaikkani. Olen kaivellut sisuksiani niin pitkään, ettei kaiken toistuvuutta voi olla huomaamatta: samat keskustelut, itkut, taipumukset ja vaikeudet ovat läsnä yhä vain, ja nyt minua puuduttaa. Luulen, että olen saanut viimeinkin jankata, jahkailla ja pähkäillä kyllikseni. En tietenkään muuten, mutta nimenomaan terapian kontekstissa. Arvelen myös, etten pääse tästä eteenpäin kuin elämällä ja kokemalla, eikä terapiassa avaudu mitään uutta tai mullistavaa ainakaan tässä vaiheessa elämääni. Keskustellessani terapeutin kanssa hänkään ei taida olla aivan eri mieltä. (Hän tosin nostaa esiin erään teeman, jota olisi hyvä käsitellä viimeiset kuukaudet. Teema nimetään "ihmissuhteiksi".)

Vaikka kirjoitankin terapiasta nyt hieman kyllästyneeseen ja loppuun kaluttuun sävyyn, loputtomat keskustelut terapeutin kanssa ovat olleet korvaamattoman tärkeitä. Ne ovat helpottaneet tasapainoaistiani nuorallatanssissa. Syksyisestä romahduksestani huolimatta voin nykyään paremmin, itsevarmemmin ja kaikin tavoin pulskemmin kuin se tyttö, joka matkasi ensi kerran terapeutin työhuoneelle kauhun ja pelon riuduttamana. Terapiatyöskentelyn vuoksi en kavahda, vaikka kasvoni toisinaan puutuvatkin ja ruumiissa tuntuu sähköinen, levoton jännite. Joskus minua melkein huvittaa, kuinka vaivattomasti ahdistuksesta, pistelevistä raajoista ja kihelmöivästä nenänpäästä huolimatta voi vaikkapa keskustella, työskennellä tai valita säilykehyllystä juuri oikeanlaisen oliivitölkin. En enää pelkää hulluksi tulemista enkä sitä, että joku huomaa. En ihmettele, miksi näin kävi. Olen jatkanut elämääni ja useimmiten voin hyvin. Ruumiilliset ahdistusoireeni eivät ole enää se suurin ongelma, koska siedän niitä ja tulen niiden kanssa toimeen. Suuri kysymys koskee sen sijaan sitä, kuinka järjestää elämänsä tavalla, joka ei aiheuttaisi lisää ahdistusta.

Silti samoissa tunnelmissa on vellottu tuhansia kertoja. On kätelty, istuttu alas, puhuttu, silmäilty seiniä ja taas kätelty. On pohdittu, miksi tuohon tai tähän on taipumus reagoida niin tai näin (ja joka tapauksessa aina hieman vaivalloisesti). On palellutettu varpaat kylmällä parkettilattialla. Ei ole niistetty, vaikka pöydällä on aina nenäliinapaketti asiakasta varten. On kuultu lukemattomia kertoja, kuinka "tuo on tärkeä havainto" tai "mutta sitä voi oppia" tai "miltä sinusta tuntuu". On nähty terapeutin vilkaisevan seinäkelloa ja tiedetty, mitä se merkitsee. On huomattu turhautuneena, että samat asiat ovat vuodesta toiseen hankalia ja että askel parempaan käy tuskastuttavan hitaasti. On koettu hurmoksellisia oivaltamisen hetkiä, keventymisiä, heräämisiä. Ja vähitellen, vähä vähältä on alettu pohtia, tarvitaanko enää tätä tilaa, tätä suhdetta.

Terapiatyöskentely on ollut minulle suurimmaksi osaksi helppoa, sillä itsestäni puhumisessa olen luonnonlahjakkuus. Lahjakkuuteni lisäksi olen harjaantunut analyyttiseksi ja pelottomaksi terapiapuhujaksi. (En tietenkään ole täysin estoton, mutta olen tarttunut metodisesti kiusallisiin ja hankaliin aiheisiin ja yrittänyt tehdä kaikenlaisia rajanylityksiä.) Tietysti kyseessä on myös minun ja terapeuttini suhde, joka on ollut alusta lähtien hämmentävän ongelmaton. Pidin hänestä välittömästi ja luotin häneen eläimen varmuudella. Jos jotakin tekisin toisin - tai mitä voisin yhä tehdä toisin - olisi se varmasti haastavampi ja kriittisempi tapa keskustella hänen kanssaan. Keskustelumme ovat aina olleet sangen konsensuaalisia. Se on ollut turvallista, mutta toisinaan myös tylsää. Ja luojan tähden, hän on sentään psykodynaamisen koulukunnan edustaja!

On kummallista, etten tiedä terapeutistani juuri mitään. Myös oman uteliaisuuteni laimeus hänen suhteensa on ollut hämmästyttävää. En väitä, etteikö hän olisi ikinä kiehtonut minua, mutta olen keskittynyt oman elämäni penkomiseen sellaisella intensiteetillä, ettei muulle ole jäänyt sijaa. Tiedän kyllä, että hän on huumorintajuinen ja lämmin ja sivistynyt. Tiedän hänen sukupuolensa ja osaan arvella hänen ikänsä, mutta en tiedä, onko hän naimisissa tai onko hänellä lapsia. Mistä hän pitää? Millaisia unia hän näkee? Millainen hän on sängyssä? (Joskus näin terapeutistani seksuaalisviritteistä unta, jossa hän oli riehakas, provokatiivinen ja vaarallinen. Hän ajoi liian lujaa urheiluautolla ja kiusasi minua sielullisista puutteistani. Uni päättyi tukahdutetun kiimaiseen piehtarointiin tyhjän varastohallin edessä.)

En usko, että ahdistusherkkyyteni tai jännittämiseni katoavat mihinkään. Niiden kanssa voi kyllä oppia erilaisia toimintatapoja. Voi opetella itsenäisyyttä, avoimuutta ja suoruutta. Omia rajojaan voi ylittää kerta toisensa jälkeen, mutta siinä kaikki. Kenties terapiassa on ollut kyse myös tämän asian hyväksymisestä.

(Gallen-Kallela: Ad Astra)

Poikani Kevin ja ajatuksia äitiydestä

2009-12-30T15:50:00.005+02:00

...minusta tuntui edelleen, että kaikki meni alusta lähtien vikaan, etten tehnyt niin kuin olisi pitänyt, että olin tuottanut katkeran pettymyksen niin itsellemme kuin vastasyntyneelle vauvallemmekin. Että olin suoraan sanoen poikkeava. Kun repeytymääni kursittiin kokoon, sinä tarjouduit ottamaan Kevinin uudelleen, ja tiesin, että minun olisi pitänyt vastustella. En vastustellut. Olin pelkästään kiitollinen, kun otit hänet minulta. (...) Maatessani siinä jalat levälläni vannoin, että vaikka olin saattanut oppia näyttämään alapääni koko maailmalle, en paljastaisi ikinä yhdellekään elävälle sielulle, ettei synnytys ollut liikuttanut minua.

Ajatus äitiydestä ja vanhemmuudesta on aina ahdistanut minua. Ystävättäreni ryhtyivät puhumaan vauvakuumeestaan jo ammoisista ajoista alkaen, mutta minä olin aina ulkopuolinen ja kykenemätön ymmärtämään heidän vimmaista haluaan. Nyt he ovat tulleet tiineiksi tai ainakin yrittävät sitä; joillakin heistä on jo lapsia. Minä puolestaan tunnen oloni aivan yhtä vieraaksi kuin ennenkin.

Näitä tuntemuksiani reflektoin, kun luin Lionel Shriverin romaanin Poikani Kevin (2003). Teoksen minäkertoja Eva päättää haluta lapsen, mutta ajatus alkaa ahdistaa häntä jo raskauden aikana. Kun Kevin syntyy, Eva ei tunne mitään. Kuka on tuo nyrpeä ja katala lapsi, joka on lymyillyt hänen kohdussaan? Kevin rääkyy Evan mielestä silkkaa vittumaisuuttaan, ei luovu vaipoista vielä viisivuotiaanakaan ja saa muut lapset vahingoittamaan itseään. Evan mies Franklin ei kuitenkaan näe koskaan Kevinissä mitään vikaa, ja hiljalleen pariskunnan rakkaus alkaa sortua ja kuihtua. Ennen kuudettatoista syntymäpäiväänsä Kevin marssii kouluun ja surmaa opettajansa, joukon koulutovereitaan sekä koulun kahvilatyöntekijän.

Romaani on huikean taitavasti rakennettu. Se koostuu Evan kirjeistä Franklinille, ja alusta alkaen on selvää, että kyseessä on yhden (kenties epäluotettavan) henkilön rekonstruktio kammottavista tapahtumista. Eva pohtii, onko arvoituksellinen Kevin ollut paha jo kehdossa vai onko rakkauden ja aidon hoivan puute saanut lapsen kasvamaan kieroon. En halua kirjoittaa romaanin juonta auki tai analysoida teosta tässä kovinkaan tarkasti, mutta se teki minuun syvän vaikutuksen ja sai aikaan monisyisen ajatusprosessin. Pidän lisäksi tavasta, jolla teoksessa vältellään leimaavia psykopatologioita: Keviniä ei kutsuta psykopaatiksi ja Eva irvailee diagnoosilleen synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

En oikein tiedä, miksi ajatus lasten hankkimisesta on minulle niin vaikea. Tai vaikea ja vaikea, mutta ainakin vastenmielinen. Painajaisissani olen raskaana, synnytän hirviövauvoja enkä kykene rakastamaan jälkeläisiäni. Ehkä juuri rakkaudettomuuden teema on niissä kaikkein kirkkain ja painostavin; juuri se sama, josta Shriverin Eva kirjoittaa. Entä, jos saisin joskus lapsen, mutta en kykenisi kiintymään siihen? Sitten olisin suoraan sanoen poikkeava, kammottava ja iljettävä naishirviö. Jostakin syystä minun ei ole myöskään vaikea kuvitella, että olisin otollista maaperää synnytyksen jälkeiselle masennukselle. Voin nähdä itseni vatvomassa ja venkuloimassa, teinkö sittenkään oikean päätöksen. Ja entä, jos oma lapseni olisikin voittopuoleisesti vastenmielinen mulkero? Metsänpennusta ei tarvitsisi tulla koulusurmaajaa, kun jo sekin riittää, että se olisi tyhmä ja tylsämielinen, tai en yksinkertaisesti pitäisi siitä. Karmiva on ajatus lapsiin liittyvästä vastuustakin: sellaista taakkaa tuskin voisin kestää vielä moneen vuoteen, jos koskaan.

Pienet lapset ovat outoja ja vieraita otuksia, joiden kanssa en oikein osaa keskustella tai olla teeskentelemättä. Ajattelen, että lapsiin pitäisi osata suhtautua. Ehkä juuri sen vuoksi tunnen oloni heidän seurassaan niin tukalaksi. Silti lapset ja heihin kohdistuvat intohimot kiehtovat minua. Myönnän, että minulla on ennakkoluuloja lapsia halajavia ihmisiä kohtaan, mikä tuntuu tavallaan mielettömältä, koska sellaisiahan suurin osa ihmisistä on. (Enhän voi olla itsekään liikuttumatta hieman, kun näen karhupukuun puetun vauvan.) Yritän kuitenkin taltuttaa näitä pelkojani ja nyrpeyksiäni, ja minusta on kiinnostavaa lukea esimerkiksi Lupiinin kirjoituksia äitiydestä, kulkea Eileithyian matkassa ja käydä toisinaan myös adoptiomatkailemassa.

Jouluna sukeltelin lapsuusaikani kuva-albumeissa, joiden satoa tässä kuvituksena käyttämäni otoskin on.

A ton étoile avec Yann et Bertrand

2009-12-28T12:52:00.002+02:00

Darker days

2009-12-28T11:48:00.007+02:00

Luulin tulleeni tähän asuntoon nauttimaan yksinolosta, mutta olenkin tullut suremaan. Yöllä parun ja nytkyn ja hampaani kalisevat raastavasti yhteen. Harmaa kissa tuijottaa minua matkan päästä ja antautuu välillä tärisevien käsieni silitettäväksi. Melttoamisestani päätellen suren nyt kaikkia pienimpiäkin haavoja, jotka on milloinkaan minuun leikattu. On kuitenkin myös yksi hivenen suurempi verenpurkauma, ja se on tämä vuosi. Itken koko vuoden pettymyksiä, rakkaudettomuuttani ja ahdistusoireideni karvasta paluuta. Eritteistä ja itkusta märät nenäliinat lentävät lattialle. Yskin niin kovasti, että tästä pienestä asunnosta tulee kaikkien mahdollisten bakteerieni pesä. En kuitenkaan ole mikään Helen Memel, joten noukin nenäliinat kuuliaisesti roskakoriin ja ajattelen, että huomenna olisi varmaankin aika peseytyä.

Olen niin surkea ja tautinen, että aamulla minua jo vähän hymyilyttää tämä alennustilani. Jossakin lemahtaa kissankusi, mutta olen liian tukkoinen paikallistaakseni hajun lähdettä. Haisen siis täällä yhdessä kissojen kanssa ja pohdin, että surun päästäminen valloilleen voi olla hyväkin asia. Olen ollut koko vuoden niin vihainen ja pingottunut, että tässä möyrimisessä on lopulta jotakin lohdullista. Voin vain heittäytyä ja kenties pian jo leijun talvisella taivaalla vähän kevyempänä. Ja aivan niin: ainakin nyt kalvava ahdistus ja koko kehoa viikkoja jäytänyt hätä alkavat menettää teräänsä. En uskalla vielä ajatella kävelyjä tai tanssitunteja, mutta ainakin tiedän, että haluaisin kovasti tanssia. Tiedän myös, että yllättävä liike sattuu aluksi, mutta aristavissa lihaksissa on oma lumouksensa. En haluaisi enää hetkeäkään kantaa näitä kiveksi muuttuneita hartioitani tai raskasta hengitystäni.

Vaikka nyt kovasti parjaan tätä vuotta, on siinä ollut paljon hyvääkin. Olen tutustunut uusiin ihmisiin ja lähentynyt puolituttuja; ehkäpä olen lähestynyt myös niitä, jotka ovat olleet jo muutenkin lähelläni. Syksyllä tein jotakin, joka tuntui oikeasti merkitykselliseltä ja kohtasin siinä sivussa monia ihania naisia. Tämän vuoden jälkeen tiedän myös vähän enemmän siitä, mitä en halua. Oppisinpa lisää siitäkin, mitä haluan. Sitä en oikein tiedä, mutta nyt voin lukea lisää Eva Khatchadourianista, juoda Finnrexiniä ja silittää kissoja. Jos oikein ponnistelen, voisin houkutella itseni syömään.

Vain muutama ilta taaksepäin viereisessä korttelissa on käyty ravistavia keskusteluja aamuyön tunteina. Oikea aika, oikea paikka, oikea ääni. Niiden keskustelujen jälkimainingeissa nyt itkeskelen, lötkähdän kissojen viereen sänkyyn nuhaisena taikinana. Pian on hiippailtava alakertaan avaamaan ovi ja päästämään vihreä enkeli sisään.

Kirjoitelma väsymyksestä

2009-12-15T23:54:00.008+02:00

Vanha toveri lähestyy minua kirjeitse ja kertoo, että hänelle on tehty Diagnoosi. Nyt hän kaipaisi tukea ja turvaa, lohdun sanoja minulta, joka on kokenut omakohtaisesti saman. Menee päivä jos toinenkin, enkä tiedä mitä vastata. Kuluu useampi viikko, mutta en saa kirjoitetuksi mitään. Aluksi pelkään sanovani hänelle jotakin masentavaa, koska syksy on ollut rankka ja olen ollut surullinen ja ahdistunut. Lopulta pelko taittuu kalvavaksi äkeydeksi: en jaksa tukea enkä jaksa auttaa, olen aivan puhki ja kulunut ja loppuunjäystetty. Kaikki virkkeeni ovat silkkaa kieltosanojen kudelmaa. Vastaukseni kaikkeen on ei, ei ja ei. Olen unohtanut, kuinka sanotaan kyllä. ("Ich möchte bei jedem Schritt oder Windstoss 'Jetzt', und... 'Jetzt' und 'Jetzt' sagen können und nicht wie immer 'seit je' und 'in Ewigkeit'.")

Päivät ovat vyöryneet kiihkeästi ja levottomasti eteenpäin, unet ovat käyneet vähiin ja itku istuu taukoamatta olallani. Jos jaksan tämän päivän, jaksan huomisenkin. Jostakin tulee ajatus pakosta ja suoriutumisesta ja peräänantamattomuudesta. Kahdeksasta neljään neljästä yhdeksään kahdeksasta neljään neljästä yhdeksään. Aluksi pohdin, onko minussa jotakin pahasti vialla, kun väsyn niin nopeasti. Laita se leveä perseesi siihen tuolille ja tee niin kuin käsketään, karjuu naapurin kapiainen päässäni.

Lopulta tietysti puhkean itkuun, sellaiseen lohdulliseen itkuun kun vihdoinkin hyväksyy, ettei jaksa enää ja ettei siinä oikeastaan ole mitään pahaa.

Käyn katsomassa Žižekiä ja nauran. Menen pitkästä aikaa Kiasmaan, jossa Pipilotti Ristin naiset ja hedelmät ja pimpit kuvittavat kattoa ja seiniä ja lattiaa ja tilaa siinä välissä. Nauran vähän äidin kanssa Kom-teatterin rivolle hotelliväelle, mutta enimmäkseen en naura ollenkaan vaan seuraan ynseänä ja happamana sovitusta teini-ikäni lempiromaanista, joka on näyttämöllä kovin muodoton ja vaimea ja puskafarssimainen. Hätkähdän, kun lavalla on Niko Saarela, joka on esiintynyt vastikään eroottisessa unessani. Arppeanumissa Marilyn Strathern puhuu elin- ja kudossiirteiden antropologiasta ja biosentimentaalisuudesta ja minä ajattelen, etten ole tehnyt tällaista aikoihin, voi kun tämä tästä, voi kun elämä taas tästä.

Kuolleiden sarja

2009-10-21T15:16:00.005+03:00

Suru tulee pitkin päivää ripotellen, paikantuu vatsaan ja rintakehään.

Kun kuulen katoamisestasi ensi kerran, uskon jo tietäväni, mitä on tapahtunut. Et ole lähtenyt matkalle, et ole ystävien luona, et ole löytänyt itsellesi kaunista lumikkomaista tyttöä. Ja niin tapahtuu, toden totta juuri niin. Mutta tässä ei ole kaikki: muistan vuosien takaisen kauhun ja lohduttomuuden, ja pelko tunkeutuu läpi pehmeän naisenkudokseni, kaivaa reitin unohdettuun paikkaan tylsällä ruokailuveitsellä. I hurt myself today to find a JELLY BEAN, laulaa röyhkeä veitsi. Sinussa on paljon, mistä leikata. Pelkään joutuvani yhdellä hirviönhaukkauksella kadotukseen, mutta olenkin valmistanut vuosien saatossa itsestäni aterian, jota ei voi ahmia sellaisenaan. Hirviö valittaa, etteivät munuaiseni ole enää yhtä herkulliset kuin ennen. Vedän tyynesti veitsen ulos ja pesen sen, kuivaan lempeästi astiapyyhkeeseen ja annan sen maata kaltaistensa kanssa vihreässä lokerikossa. Lokerikkoon on tarttunut epäilyttävä meriveden väri; kenties joku on huuhtoutunut rantaan sielläkin.

Pohdin, onko minulla oikeus surra tällä tavoin (aivan kuin suremista varten pitäisi allekirjoittaa sitoumus jossakin kuolleiden virastossa). Enhän edes tuntenut sinua kovin hyvin, en sillä tai tällä enkä oikeastaan tuollakaan tavalla. Ja entä, jos suruni on merkki taantumuksesta ja hysteriasta? Pelätäänkö minun (kuka pelkää?) järkyttyvän niin pahasti, että menen pois tolaltani samalla tavalla kuin yhdeksän vuotta sitten? Eikä tässä ole kyse minusta, senkin paskiainen, torun itseäni. Ei, vaikka kuinka lentäisin tinatölkissä ympäri omaa kiertorataani. Töissä puren hampaitani yhteen, kun empaattinen mies kysyy, mitä minulle kuuluu. Se on aivan neutraali kysymys, koska eihän hän tiedä mitään tästä. Höpötän jotakin babble babble babble muuten alkaisin itkeä itkeminen täällä olisi sopimattominta mitä voi tehdä. Kyyneleeni voivat viedä pörssiyhtiön kuin pörssiyhtiön konkurssiin, muistutan itseäni. Olenkohan aivan epäkoherentti? Epäkoherentti entti. Hartiani ovat ankaraa puuta ja meinaan ratketa siihen paikkaan. Tirautan itkun työpaikan vessassa ja keskityn vanhaan turvahokemaani: oranssi kukka oranssikukkaoranssikukkaoranssikukka. Voi vittu, mutisen itsekseni ja nieleksin nielemästä päästyäni. On kuitenkin parempi itkeä kuin ajatella oranssia kukkaa.

Sitten unessa loittoneva haamuselkäsi Kaisaniemen metroaseman edessä. Huudan perääsi, mutta kutsun sinua väärällä nimellä, isoveljesi nimellä. Pysähdyt vasta, kun löydän oikeat sanat. Uniruumiisi on hennompi ja lapsenomaisempi; vähän kuin sen pojan, jonka tapasin ensi kerran vuosia sitten. Tunsin oloni vanhaksi ja vähän höpsöksi, kun suutelimme kännissä veljesi bileissä, vaikka en tietenkään ollut vanha, höpsö vain. Käperryit yöksi viereeni kuin eläimenpentu ja hapuilit minua käsilläsi, kömpelösti ja tunkeilevasti ja kiimaisesti. En voinut nukkua vieressäsi. Mutta Kaisaniemen metroasemalla sinä et havittele minua ollenkaan, pysähdyt vain ja käännyt. Kuin polkisi pianon kaikupedaalia, ajattelen unessa. Suutelen sinua ihan kevyesti, ja sitten katoat.

Kuinka osaankaan nähdä tällaisen unen, ajattelen aamulla herättyäni.

(Kuva: Jakob Rueff)

Paska kaupunki

2009-09-08T14:01:00.003+03:00

Helsinki on minulle ikuisesti rakas ja arvoituksellinen, mutta totta puhuen Helsinki on myös eritteiden, kusen ja paskan luvattu kaupunki. Helsingin valituskuorokin laulaa, että "kolmosen ratikassa haisee kusi". Pinttynyt virtsan haju leijailee metrovaunuissa ja Itä-Helsingin asemilla. Se on tehnyt pesän Hakaniemeen, Kallioon ja Kurviin, ja toisinaan se istahtaa viereesi lähijunassa.

Helsingissä paska tekee itseään tykö mitä erilaisimmissa paikoissa: Stockalla haisee kroonisesti paska, ja Fazerilla voi unelmoida jo etukäteen nenään tulvahtavasta paskaparfyymista, kun piikkikorko tai töppönen laskeutuu Kluuvikadun kiveykselle. Syksyllä Savelan nurmikentät päällystetään kanadanhanhien paskalla, kun taas Herttoniemessä voi ihastella modernilla riukupaskalla istuvia hörhöjä ruokakaupan edessä. Paskan magneettinen tuoksu tarttuu lenkkitossuihin ja rasvaiseen tukkaan; paska haluaa olla kaikkien ystävä. Eritteiden löyhkä on kuin vastentahtoisesti saatu hyväily, pakaroita kohti kurottava hikisten kätten armeija, jota pääsee pakoon vain paikkaa vaihtamalla, jos sittenkään.

Pohjois-Helsingissä asuessani oli aivan tavallista (tai vähintäänkin toistuvaa), että joku teki junavaunusta yksityisen kuningaskuntansa oksentamalla lattialle. Eräänä iltana käytävälle yökkivä spurgu kutsui paikkaa vaihtavaa nuorta naista "vitun nössöksi", Helsingissä kun eivät hienohelmat pärjää. Kerran junavaunu kietoutui makeaan huntuun, kun joku tuprutteli vaunun toisessa päässä pilveä. Sitten hyppäys kylmään talvi-ilmaan, kunnes kusenhajuinen alikulkutunneli imaisee matkaajan ahnaaseen kitaansa. Ostarilla Vanhan messipojan juopot ja asfalttiin jäätynyt oksennus. Tätä kaupunkia minä rakastan!

Antikristus

2009-07-11T00:29:00.014+03:00

Lars von Trierin Antichristia (2009) on solvattu arvosteluissa provokatiiviseksi (ja epäilemättä löyhkääväksi) taidepieruksi, misogynian epäpyhätöksi ja lähes käsittämättömäksi, merkityksettömäksi. Olen lukenut arvosteluita ja tulkintoja hämmentyneenä ja kiihtyneenäkin, koska teosta luetaan mielestäni kummallisesti. En tiedä, voinko kirjoittaa elokuvasta mitään koherenttia tai kovin analyyttista, mutta minua Antichrist kouraisee niin monella tapaa, etten malta olla kirjoittamatta siitä jotakin. Se käy kanssani dialogia psykoterapiasta, ahdistuksesta ja sukupuolesta - monista sellaisista asioista, jotka ovat minulle voimallisesti läsnä. Välillä ajatukseni muljahtavat käsite- ja tajunnanvirraksi, jota en osaa koodata kirjoittamisen kielelle. Elokuva on kuitenkin saanut minut otteeseensa usean päivän ajaksi; olen saanut tartunnan sen kiihkosta. Jokin elokuvan herättämässä levottomuudessa muistuttaa minua Margaret Atwoodin Surfacing-romaanista. Yhteys on hämärä, mutta tunnistettava.

Charlotte Gainsbourg on nainen ja Willem Dafoe mies, kummatkin nimettömiä ja yhteisen lapsensa menettäneitä. Miehestä tulee vaimonsa rakastaja-terapeutti, naisesta hysteerikko-potilas. Nainen on kirjoittanut väitöskirjaa noidista ja naisenmurhista metsän keskellä paikassa nimeltä Eeden. Sinne mies ja nainen lopulta vetäytyvät, ja "kaaos hallitsee". Seuraa kauniita ja väkivaltaisia kuvia, mielikuvaharjoituksia ja unia. Anomalioita, eläimenpentuja, kuolemaa ja pelottavia ääniä. Antichristin alkupuolella kuvataan naisen ahdistusoireita, joita seuraan levollisena ja tarkkaavaisena peilaten tämän hyperventilointia, itkua ja ruumiillista ahdistusta kaikkeen siihen, mikä on ollut omassa elämässäni läsnä. Tuollaistako se oli? Nainen hakkaa päätään vessanpöntön reunaan. (Itse en koskaan satuttanut itseäni, paitsi ehkä kerran oikein mustana hetkenä, kun yritin tukahduttaa pahoinvointiani raapimalla itseäni. Sekin oli jo tarpeeksi pelottavaa.) Miehen mielestä naisen on altistuttava peloilleen, koska pelko on luonnollinen reaktio, josta ei seuraa mitään pahaa. Ruumiillisten kokeiden ja mielikuvaharjoitusten avulla kaikkitietävä terapeutti/mies yrittää ohjata potilas/naista johonkin: sulautumaan vihreään, hoipertelemaan kannolta kannolle. Antautumaan.

Mutta nainen ei antaudu. Nainen tietää, että naisissa on pahuutta ja että "luonto on Saatanan kirkko". Miehen löytämissä valokuvissa nainen on pukenut lapselle kengät väärinpäin jalkaan. Terapiassa on hetkittäin jonkinlainen leikin tuntu: miehen terapiapuhe on naiselle läpeensä tuttua ja aina ironisoitavissa. Terapeutti yhtyy potilaaseen vastahakoisesti, mutta aina valmiina kuin partiopoika. Nainen hyökyy miehen päälle väkivaltaisin purkauksin ja lopulta kohtaamme kastroivan naisen, kirjaimellisesti. Veriset kivekset, verinen klitoris. Länsimainen psykohistoria, kaikki pimeä siinä lattialla, nesteisenä ja vuotavana. Sukupuolten sota. Mies (vai sittenkin Antikristus?) lähtee ja jättää taakseen taas yhden väkivallan jatkumon, gynociden.

Mies syö kedolla marjoja, ja kasvottomien naisten armeija kapuaa ylös mäkeä.

Amor kuuntelee tarkkaan

2009-06-14T20:18:00.003+03:00

Olenko koskaan kertonut teille ensisuudelmastani? Anna Kontulan pamfletin innoittamana kerron tarinan suukosta, maalaiskylästä ja seksuaalisesta kontrollista, jota sain maistaa karvaasti sinä talvena, kun olin yhdentoista. (Olen ollut huono tyttö tietysti myöhemminkin, mutta tämä oli aivan ensimmäinen kerta, kun minut sujautettiin siihen lokeroon.) Elettiin sitä aikaa, kun koulukiusaus oli pahimmillaan: tyttökumpujani tuijotettiin ja kähmittiin, enkä saanut hetkenkään rauhaa lällätykseltä, kotkotukselta ja huutelulta. Olin käymässä sukulaistyttöni kanssa erään pojan luona, joka oli minuun suorastaan pakkomielteisen ihastunut. Kuuntelimme Banglesin Eternal Flamea, keinahtelimme ja tanssimme. Ensisuukko toimitettiin lumisella syrjätiellä pikkuserkkuni todistamana: minun ja pojan huulet painuivat toviksi yhteen, kuivasti ja liikkumatta. En oikein muista, mitä ajattelin tai koin. Olihan se jännittävää. Suukkoa lienee seurannut hilpeä kotimatka jäisiä teitä pitkin liukastellen.

Pian tämän jälkeen koulun kentällä järjestettiin rusettiluistelut, johon saavuimme pikkuserkkuni isän kyydillä. Muistan, että minua kiusattiin taas, ja sain pikku paskiaisista kyllikseni siinä määrin, että päätin kävellä kotiin. Poika lähti mukaani ja saattoi minut kyläkaupalle asti. Ehkä pitelimme toisiamme kädestä, ehkä emme. Hyvästeiksi vaihdettiin taas samanlainen kuiva suudelma ja minä ajattelin, että tämä ei oikeastaan tunnu miltään. Ilta oli jo pimennyt ja lyhtypylväät paljastivat kävelevän hahmoni ohi matelevalle autolle. Sukulaismies komensi minut sisään navetanhajuiseen, mutta lämpimään nelipyöräiseensä ja läksytti minua jo siinä lyhyen ajomatkan aikana. Saarna liittyi jotenkin siihen, että olin lähtenyt pojan matkaan. Poika (ehkä kahdentoista vanha) oli kenties päiväsaikaan aivan turvallinen, mutta rusettiluistelut, pimeys ja lumi tekivät hänestä jollain tapaa vaarallisen ja arvaamattoman. Vai olinko se sittenkin minä, se vaarallinen ja arvaamaton? Sukulaismies sanoi isälleni minusta ja puuhistani jotakin kitkerää, kun jäin kyydistä.

Holtittomuuteni seurauksiin en olisi millään osannut varautua. Se, mikä oli minulle hitusen hämmentävä, mutta kiehtova kokemus, oli jotakin, josta tuli lopulta koko kylän yhteinen päivittelyn aihe. Ensirakastajani oli näet juorunnut suudelmastamme koulutovereillemme, ja koulutoverit kuuliaisesti vanhemmilleen. Koulussa minua ei kiusattu enää vain ison perseen ja heiluvien tissien vuoksi, vaan myös siksi, että olin pussaillut pojan kanssa. Myöhemmin sain tietää, että pahoista teoistani juoruttiin kyläkaupalla asti. Juorut ja vihjailut kantoivat tietenkin myös vanhempieni korviin, ja muutaman päivän ajaksi isäni lakkasi puhumasta minulle. Ensin en yhtään arvannut, mistä hänen hiljaisuutensa johtui ja yritin kysellä sitä häneltä vastausta saamatta. En ollut tietenkään tyhmä ja keksin syyn suuremmitta ponnistuksitta. Vaikka minua ei sentään kutsuttu koulussa huoraksi, jollakin ylimaallisella tavalla osasin liittää tämän kaiken huoruuteen. Nämä ihmiset varmaan ajattelevat, että olen joku huora, kirjoitin päiväkirjaani. Ehkä myös vanhempani ajattelivat minusta niin, tai ainakin isä. Olin raivoissani ja loukattu ja ihmettelin, miksi yksin minä sain kantaa tuon pakkasenpureman paskasuudelman seuraukset. Minut oli merkitty pojan huulilla, mutta minun huulistani ei jäänyt häneen minkäänlaista tahraa.

Isäni tuli tietysti aikanaan kuorestaan, eikä ensisuudelmani ollut ikuisesti kylän suurin uutinen. Sinä talvena minä kuitenkin opin jotakin tyttöydestä.

There's more to life than books you know, but not much more

2009-06-11T15:32:00.002+03:00

Ensimmäisen kerran elämässäni minulle silloin valkeni, että äitini saattoi pelätä minua. En voinut edes rauhoitella häntä, sillä ymmärsin vain hyvin hämärästi hänen ahdinkonsa laatua, mutta minussa oli varmaan tapahtumassa jotakin hänelle tuiki käsittämätöntä: saatoin milloin tahansa avata suuni ja ulos tuli kieltä, jollaista hän ei ollut koskaan aiemmin kuullut. Minusta oli tullut ulkoavaruuden vieras, tulevaisuudesta palannut aikamatkalainen, jolla oli kerrottavanaan uutisia suuresta tuhosta.

Näin Margaret Atwood kuvaa aikuistumista, kuilua vanhemman ja lapsen välillä novellikokoelmassaan Siniparran muna (1988). Olen pohtinut viime päivinä paljon suhdettani kirjallisuuteen ja kirjastoihin, toisaalta myös vanhempiini. Olen muistellut paikkoja ja tiloja, niin oikeita kuin kuvitteellisiakin, joita kolusin ollessani lapsi. Olen haistellut kirjastoauton pölyä ja paennut kikattavia tyttöjä kaupunginkirjaston hiljaisiin soppiin. Tietysti olen matkustanut myös Klydoriin ja jahdannut Venetsian kummitusta, heittäytynyt mustarastaan aikaan ja hiihtänyt Stuorraskaidilla.

Lukihäiriöinen isäni opetti minut lukemaan, kun olin viiden vanha tai jotakin niillä main. Lapsena viikon kohokohta oli aina perjantai, kun kirjastoauto kaartoi maalaiskoulumme pihaan. Muistan kirjoittaneeni päiväkirjaani mahtipontisesti, kuinka minulla olisi aina kirjat, vaikka ystäviä ei olisikaan. Neiti Etsivistä siirryin pian suomalaisen nuortenkirjallisuuden pariin. Luin sellaisia kirjoja kuin Myrtti, yhden talven tyttö ja Ikkunaprinsessa. Sitten oli jokin kirja, jonka nimeä en kuollaksenikaan muista. Sen kansi oli tummansininen, keskellä nainen jonka huulet oli maalattu neonoransseiksi tai -pinkeiksi. Kirjassa varmaankin käytettiin huumeita ja sekstailtiin enemmän tai vähemmän ahdistavasti. Liittyikö kirjan nimi jotenkin siniseen enkeliin vai kuvittelenko vain? Etsin teosta Fennicasta, mutta löydän vain harlekiineja ja kaiken maailman taivaan enkeleitä, särkyneitä enkeleitä ja mustia enkeleitä. Turkoosinpunainen enkeli? Kuulostaa lupaavalta: nuorten kirjoittamia novelleja vuodelta 1988!

Luin Anja Kaurasen Sonja O.:ta, kai myös Rosa Liksomia; varmaan yhtä Yhden yön pysäkin novelleista, jossa pikkupojat työntyvät jättömaalla lihavan, visvaisen naisen sisään. Tästä isä ja äiti eivät pitäneet. He ajattelivat, että olin liian nuori ja hauras lukemaan seksistä, päihteistä ja väkivallasta. Ehkä he uumoilivat pirun pääsevän irti, jos altistuisin liian varhain sopimattomille ajatuksille. Äitini kysyi, miksi en voisi lukea vaikka Jack Londonia tai jotain muuta, joka sopisi paremmin ikäiselleni. Jatkoin tietenkin paheellista lukemisharrastustani salassa. Upposin Stallion, hevosvoimien kuninkaaseen, jossa harrastettiin kevyttä S/M-seksiä ja otettiin suihin niin tiuhaan, että suut olivat tippua. Kirjan taiteelliset ansiot olivat mielestäni kehnot, ja seksikin lähinnä huvittavaa. Luin Lady Chatterleyn rakastajaa (tosin vain seksikohtauksia) ja herkuttelin Angelica-sarjan kepeällä erotiikalla. Leena Landerin Tummien perhosten koti sai minut epäilemättä värisemään kiihkosta. Äidin ja isän ukaasit saivat minut niin neuroottiseksi, että piilottelin jopa SinäMinä ja MeKaks-lehtiä tyynyni alla, saattoivathan lehtien novellit olla toisinaan jopa hivenen tuhmia ja eroottissävyisiä.

En ollut vanhempieni kanssa lukemisen rajoittamisesta samaa mieltä silloin, enkä ole nytkään. Uskon, että arvostelukykyni ja itsesuojeluvaistoni olivat olemassa lapsenakin ja ajattelen, etten ole tässä kohtaa mitenkään ainutlaatuinen. Millä tavoin kirjat olisivat muka voineet minua vahingoittaa? Nehän olivat minulle rakkainta maailmassa! Tuskinpa olisin lukenut rietasta kirjallisuutta, mikäli se olisi herättänyt minussa ylitsekäymätöntä ahdistusta. Ikävämpää oli se, että jos kirjoissa olisi ollut jotakin häiritsevää, en olisi uskaltanut kirjastokortin takavarikoinnin tai intensiivisen valvonnan pelossa ottaa asiaa puheeksi. Itsesuojeluvaistoni päti myös pelottaviin elokuviin. Katsoin lapsena salaa vanhemmiltani pari kauhuelokuvaa, minkä totesin aivan oma-aloitteisesti olevan liikaa vilkkaalle mielikuvitukselleni: pelkäsin monena yönä sekä Nakertajien että Uinu, uinu lemmikkini -kissan öistä hyökkäystä. Näiden kokemusten jälkeen kieltäydyin esimerkiksi katsomasta Uhrilampaita riiviötovereideni kanssa ja jäin leikkimään toiseen huoneeseen kissan kanssa.

Luulen, että vanhempani ovat yhä tyytyväisiä näihin kasvatuksellisiin ratkaisuihinsa, joita kuitenkin itsepintaisesti lapsena uhmasin. Olen kiistellyt heidän kanssaan paljon vapaudesta, elokuvista, kasvatuksesta ja herra ties mistä. Silloin, kun aloin oireilla psyykkisesti, he pohtivat, olivatko antaneet minulle liiaksi vapauksia ollessani nuorempi. He puhuivat ohitseni ja ylitseni niin kuin en olisi ollut läsnä, piehtaroivat varovaisessa syyllisyydentunnossaan ja miettivät, mikä oli mennyt vikaan. Tyttärestä oli tullut heille yhtäkkiä outo ja vieras, joku, "jolla oli kerrottavanaan uutisia suuresta tuhosta". Minä tietysti tappelin kynsin hampain vastaan ja vaadin, että omia tulkintojani kuunneltaisiin. Ei suinkaan vapaus ollut minun riippani, eihän toki vapaus minua painanut. En ollut vieras ulkoavaruudesta enkä aikamatkalainen tulevaisuudesta, vaan makasin rähmälläni liejussa, joka sitoi jalkani maahan, puri ja poltti ja pisteli.

Nyt suuri tuho pöllyää jo jossakin kaukana, ja me suhtaudumme toisiimme rauhallisemmin ja kunnioittavammin.

(Kuva: Milo Manara)

Anorexia sancta

2009-06-04T14:32:00.006+03:00

Anoreksialla on yli satavuotinen historia länsimaisessa lääketieteessä. Ensimmäisen anoreksiaan viittaavan diagnoosin (apepsia hysterica) teki nälkäisiä, mutta syömästä kieltäytyviä nuoria naisia hoitanut William W. Gull vuonna 1868. Kuusi vuotta myöhemmin Gull diagnosoi varsinaisen anorexia nervosan, jonka taudinkuvaan kuuluivat syömästä kieltäytyminen, äärimmäinen painon lasku, amenorrea eli kuukautisten poisjääminen, hidas pulssi, hyperaktiivisuus, kiintymys fyysiseen rasitukseen sekä varsinaisen somaattisen sairauden poissaolo. Samankaltaisiin tuloksiin tuli myös Charles E. Lasèque, jonka mukaan anoréxie hystérique viittasi emotionaalisen trauman vuoksi sairastuneisiin nuoriin naisiin. He vaikuttivat nauttivan laihuudesta ja kamppailivat itsenäisyydestä ja autonomiasta perheen tukahduttavassa ilmapiirissä.

Viittasin joskus kiehtovaan ajatusleikkiin: entä, jos "anorektinen (vasta)reaktio on ajaton"? Näin väittää Rudolph M. Bell hörhössä, mutta kutkuttavassa tutkimuksessaan Holy Anorexia (1985). Myös historioitsija Caroline Walker Bynum on pohtinut tätä kysymystä omassa tutkimukseen. Bell tarkastelee teoksessaan keskiaikaisia, italialaisia naispyhimyksiä ja väittää, että 170:n tutkimuksessa tarkastellun pyhimyksen joukosta yli puolella on oireita, jotka viittaavat vahvasti moderniin anorexia nervosaan. Hän luonnostelee nykyaikaisen anoreksian rinnalle käsitteen "pyhä anoreksia", jonka hän katsoo kuvaavan paastoavien naispyhimysten kokemusta syömisestä, itsekontrollista ja ruumiillisuudesta. Bell ei sentään mene niin pitkälle, että väittäisi näiden kahden ilmiön olevan keskenään samanlaisia, vaan esittää, että kyseessä on kaksi historiallisilta ja kulttuurisilta konteksteiltaan eroavaa ilmiötä, joilla on kuitenkin merkittäviä, yhdistäviä tekijöitä.

Katariina Sienalaisen (1347 - 1380) ruokavalioon kuului 16-vuotiaasta lähtien ainoastaan leipää, raakoja vihanneksia ja vettä. Viisi vuotta myöhemmin hän kadotti ruokahalunsa vavahduttavan ilmestyksen jälkeen ja jätti dieetistään pois leivän. 25-vuotiaana hän söi tuskin mitään ja koki olevansa terveempi ja voimakkaampi kieltäytyessään ruoasta: hän nautti päivittäin vain vähän vettä ja pureskeli pois sylkäistäviä yrttejä. Noituusepäilyjen myötä hän alkoi syödä kerran päivässä, mutta oksensi ruoan pois. Bell kuvaa Katariinan anoreksiaan viittaavia oireita, joita olivat muun muassa hyperaktiivisuus, unettomuus ja raju laihtuminen lyhyessä ajassa. Lopulta pyhimyksen kerrotaan jättäneen kuukauden ajaksi veden pois, minkä jälkeen hän kuoli nestehukkaan ja nälkiintymiseen.

Veronica Giuliani (1660 - 1727) harjoitti ankaraa paastoa ja itseruoskintaa luostarissa, ja kidutti itseään lukuisin eri tavoin: hänen kerrotaan syöneen kissan oksennusta, pitäneen kieltään painavan kiven alla ja nuolleen hämähäkinseittejä pois seiniltä. Nunnat kuiskuttelivat luostarissa tapahtuvista diabolisista ilmestyksistä, joissa päivisin syömästä kieltäytyvä Veronica nähtiin ahmimassa salaa herkkuja luostarin keittiössä. Nunnat tulkitsivat näyt Saatanan lähettämiksi, mutta Bell epäilee ilmestysten kertovan Veronican bulimiakäyttäytymisestä. Toisin kuin Katariina Sienalainen, Veronica lopulta "parantui" Bellin mukaan pyhästä anoreksiasta.

Bell väittää, että useat naispyhimykset kärsivät varhaislapsuudessa syntyneestä pakkomielteestä ruumiiseen ja ruumiillisuuteen. Heidän anoreksiaoireilunsa taustalla on Bellin mukaan patriarkaalinen kulttuuri, jota vastaan naiset kapinoivat harjoittamalla äärimmäistä itsekontrollia. Pakkomielteen taustalla ovat kuitenkin hänen mukaansa myös ambivalentit kokemukset imettämisestä (!). Bell tulkitsee, että eräs keskeisimmistä syistä Katariina Sienalaisen pyhään anoreksiaan oli tämän kokema tiedostamaton syyllisyys perheen ainoana rintaruokittuna lapsena olemisesta. Lisäksi Bell epäilee, ettei Katariinan äiti osannut vieroittaa tätä rinnasta oikealla tavalla vähäisen imettämiskokemuksensa vuoksi. Veronica Giulianin puolestaan kerrotaan kieltäytyneen jo vauvana maidosta kristillisinä paastopäivinä, mutta Bell spekuloi, että tosiasiassa Veronican äiti kielsi lapseltaan rintaruokinnan ja projisoi oman käyttäytymisensä merkiksi lapsen pyhyydestä.

Caroline Walker Bynum on tutkinut keskiaikaisia naispyhimyksiä ja heidän suhdettaan kärsimykseen, ruokaan ja ruumiillisuuteen. Teoksessaan Holy Feast and Holy Fast (1987) hän väittää kärsimyksen ja paastoamisen olleen keskeisiä tekijöitä erityisesti naispyhimysten kanonisoimisessa. Hän lähestyy paastoamista kärsimyksen tematiikan kautta ja toteaa, että "monet pyhät naiset janosivat sairauksia" ja kieltäytyivät usein myös ruoasta. Keskiaikaisten naisten paastoaminen sijoittuu hänen mukaansa historialliseen ajankohtaan, jolloin erilaiset ihmeet, kuten stigmojen saaminen ja syömättömyys osana imitatio Christiä, liittyivät merkittävällä tavalla hurskaiden naisten uskonnollisuuden ilmaisuihin. On kuitenkin tärkeää panna merkille, ettei syömättömyyttä pidetty suinkaan silkkana ihmeenä vaan se voitiin tulkita myös sairaudeksi, itsepetokseksi tai huijaukseksi. Lienee todennäköistä, että ruoasta kieltäytymällä saattoi saada sosiaalisesti arvostetun aseman, mikäli ei tullut leimatuksi noidaksi tai huijariksi.

Bynum toteaa, että mikäli anorexia nervosa määritellään ainoastaan tietynlaisen kauneusihanteen tavoitteluksi, käsitettä ei voida soveltaa keskiaikaisessa kontekstissa. Bellin tavoin Bynum viittaa kuitenkin psykiatri Hilde Bruchiin, jonka mukaan anoreksiassa on kyse itseaiheutetusta nälkiintymisestä vailla somaattista sairautta ympäristössä, jossa ruokaa on saatavilla. Psykodynaamisissa tulkinnoissa anoreksiaoireilu ja syömättömyys liitetään keskeisesti abjektin ruumiin kontrollointiin ja perhepiirissiä syntyvään miellyttämisentarpeeseen. Bynumin mukaan näitä tulkintoja voidaan periaatteessa soveltaa joihinkin pyhimyksiin, kuten Katariina Sienalaiseen. Katariina vuorotellen paastosi ja oksensi, ei tunnistanut lämpötilanvaihteluita, kärsi unettomuudesta, oli euforinen ja hyperaktiivinen ja menehtyi lopulta kärsimyksiinsä.

Bynumin mielestä on mahdollista, että keskiaikaisten naipyhimysten ylenpalttinen paastoaminen voitaisiin diagnosoida modernissa psykiatrissa anoreksiaksi tai bulimiaksi. Tällaisessa lähestymistavassa on kuitenkin ongelmansa, kuten Bynum huomauttaa: diagnooseja ei ensinnäkään voida tehdä vuosisatoja vanhan, fragmentaarisen tekstiaineiston pohjalta. On lisäksi pohdittava, voivatko anoreksiaan viittaavat "oireet" olla sittenkin vain itse valitun paastoamisen seurausta. Paastoaminen itsessään voi aiheuttaa unettomuutta, euforiaa, paranoiaa ja kykenemättömyyttä tunnistaa lämpötilanvaihteluita. Bynumin mukaan huomio on kiinnitettävä laajempaan kontekstiin, siihen, millainen merkitys ruoalla ja ruumiillisuudella sekä niiden suhteella sukupuoleen on kussakin historiallisessa kontekstissa. Hän toteaa, että naisilla, ruoalla ja lihallisella ruumiilla on yhteinen, monisyinen ja pitkäaikainen historia, jota on tarkasteltava huolellisesti vastausten saamiseksi. On kysyttävä, miksi ruoka ja ruumiin muokkaaminen ovat niin keskeisesti läsnä juuri naisten elämässä.

Throwing Like a Girl

2009-06-01T02:32:00.005+03:00

There is a specific positive style of feminine body comportment and movement, which is learned as the girl comes to understand that she is a girl. The young girl acquires many subtle habits of feminine body comportment - walking like a girl, tilting her head like a girl, standing and sitting like a girl, gesturing like a girl, and so on. The girl learns actively to hamper her movements. Thus she develops a bodily timidity that increases with age. In assuming herself to be a girl, she takes herself to be fragile.

(...) She often lives her body as a burden, which must be dragged and prodded along and at the same time protected.

"Sähän heität kuin tyttö!", minulle huudetaan (tosin osana ironista leikinlaskua), kun pelaamme pesäpalloa lahtelaisessa lähiössä. Ja totta tosiaan! Heitän palloa heikosti ja varoen, enkä käytä ruumistani kokonaisvaltaisesti. Pallon lento on lyhyt ja sattumanvarainen, ja häpeän jo etukäteen kehnouttani. Olenko heittänyt aina yhtä huonosti vai onko kyseessä vain harjoituksen puute? Pari vuotta sitten edesmenneen Iris Marion Youngin klassikkoessee Throwing Like a Girl: A Phenomenology of Feminine Body Comportment, Motility, and Spatiality (1980) tavoittelee kokemuksiani epämääräisellä tavalla, jota yritän nyt sanallistaa. Luulen, että Youngin ajatukset herättävät runsaasti vastalauseita 2000-luvun "nomadisissa naisfeministisubjekteissa", enkä itsekään suhtaudu hänen muotoiluihinsa varauksetta. Young kuitenkin kuvaa mielestäni jotakin tunnistettavaa ilmiötä. Tiedättehän tytöt, jotka ilmaisevat kaikin tavoin, etteivät osaa eivätkä kykene?

Young viittaa esseessään neurologi Erwin Strausiin, joka tarkasteli 1960-luvun puolivälissä viisivuotiaiden lasten sukupuolittuneita tapoja heittää palloa. Poikien käyttäessä ponnistukseen koko ruumiillista voima-arsenaaliaan, tytöt eivät hyödyntäneet lainkaan koko ruumiin liikkuvuutta ja itseään ympäröivää tilaa. Niinpä he sinkosivat pallon lentoon vailla voimaa, nopeutta ja kunnollista tähtäystä. Young tarkastelee tekstissään tyttöjen ja naisten suhtautumista tilaan, fyysisiin toimintoihin ja omaan ruumiiseensa. Hän tarkentaa, ettei puhu kaikista naisista ja tytöistä, mutta väittää tietynlaisen ruumiillisen arkuuden yleensä kuvaavan urbaanin, länsimaisen naisen tapaa suhtautua voimaa tai liikunnallisuutta vaativiin askareisiin. Young väittää, että tytöt ja naiset epäilevät usein ruumiillista kyvykkyyttään kyseenalaistaen esimerkiksi kykynsä kantaa painavia taakkoja. He juoksevat, lyövät ja kiipeävät kuin "tytöt".

Omat kokemukseni tyttöydestä ja ruumiillisuudesta ovat hankalia ja ristiriitaisia ja luulen, että nämä adjektiivit kuvaavat myös olemistani esimerkiksi koulun liikuntatunneilla. Olin koko ala-asteen pienessä koulussa, jossa tytöillä ja pojilla oli yhteiset liikuntatunnit. Kaikkia kyllä kannustettiin liikkumaan ja varsinkin kilpailemaan erityisesti yksilölajeissa, mutta pojat olivat lähes poikkeuksetta joukkuelajien herroja. He komentelivat, ilmeilivät turhautuneesti itseään kömpelömmille ja olivat tavattoman röyhkeitä. He löivät jääkiekkomailalla näköni sumeaksi ja kyynerpäähermoni tainnoksiin; he suistivat minut hiihtokilpailussa ladulta. He olivat pieniä kuninkaita, vittumaisia pikku keisareita. Tyttöjen pukuhuoneessa minut tuijotettiin näkymättömäksi. Jossakin siellä heidän silmissään oli sama verenhimo. Yläasteella kehitin valtavan vastenmielisyyden melkeinpä kaikkea liikkumista kohtaan, vaikka en ole koskaan ollut (tai välttämättä edes kokenut olevani) liikunnallisesti täysin lahjaton. Lukion liikuntakurssin alkaessa esittelin itseni uhmakkaasti ja muka välinpitämättömästi "laiskuriksi". Päätin, että tämä paska saa nyt riittää, kerta kaikkiaan.

Näitä kysymyksiä mietin nytkin, kun olemme taas alkaneet pelata viikoittain jalkapalloa. Tunnistan itsestäni sekä oman ruumiini tuntuun että ulkonäköön liittyvän arkuuden. Toisaalta ujostelu vähenee kerta kerran jälkeen. En tiedä, mihin kaikkeen ruumiini kykenee. Se, että juoksen hitaasti, ei välttämättä tarkoita sitä, ettenkö jaksaisi liitää nopeammin. Sen sijaan pelkään näyttäväni naurettavalta, kelvottomalta ja kykenemättömältä. Pelkään olevani kaikkia näitä määreitä. Kentällä miehet pelaavat rajumpaa ja kovempaa peliä kuin naiset. He juoksevat vikkelämmin, taklaavat ja törmäilevät. Itse suhtaudun rajumpiin otteisiin ambivalentisti: toisaalta röyhkeässä pelissä on miellyttävä fyysisyyden ja hien tuntu, toisaalta pelkään, ettei se ole oikein sopivaa. Tyttöjä varon enemmän kuin poikia, eikä kyse ole vain jostakin naiskehojen oletetusta hauraudesta. Pelkään, että naiset paheksuvat sitä, jos olen jyräävä, dominoiva ja päällekäyvä. Kentällä suhtaudun kontaktileikkeihin humoristisen äreästi. Karjahtelen, örähtelen, kiroilen, nauran ja sätin: "Senkin paskiaiset!"

Koen myös kilpailunhaluni jollakin tavoin hävettäväksi. Vaikka kilpailuun liittyy mielestäni monenlaisia vastenmielisiä seikkoja, olen kuitenkin hirvittävän kilpailunhaluinen, eikä mittelemisenkaipuuni jää ainoastaan jalkapallokentälle. Minä haluan olla paras, minä haluan loistaa. Haluan, että ruumiini lakkaa olemasta taakka!

(Max Ernst: La Pubérté proche)

Huoli itsestä

2009-05-23T13:05:00.003+03:00

Yöllä näen unta, jossa tuntematon mies leikkaa saksilla häpykarvojaan alastoman ruumiini päälle. Makaan apaattisena vuoteella enkä osaa huolehtia hänen murrosikäisestä tyttärestään. Joskus näin toistuvasti unia kissoista, joita laiminlöin tahtomattani. En muistanut ruokkia niitä, en sammuttaa niiden janoa. Surkeina ne naukuivat jaloissani, nuo nälkiintyneet, kuolemaa odottavat kissat. Sitten uneksin viimein kerrossängystä, jossa makasin kissojen keskellä alasti raukeana ja tyytyväisenä, vähän kuin Young Venus after School. Kissojen turkit huokuvat unessa lämpöä, niin kuin minäkin. Turvallinen kehräys täyttää asunnon. Sen jälkeen kissat eivät ole palanneet uniini.

Kissojen tilalle on tullut painajaismaisia ihmisvauvoja. Yksi niistä on kuin Eraserheadin outo mutanttivauva; toiset aivan tavallisia, mutta eivät koskaan haluttuja, eivät ikinä rakastettuja. Joissakin unissa olen raskaana tai ainakin luulen niin. Vatsan kasvun mukana kasvaa myös ahdistus. En kykene rakastamaan noita pieniä vampyyreja, jotka versovat minusta ulos. Nappaan pakokauhuisena vauvan mukaani lähikaupan hedelmätiskiltä kuin omenan tai appelsiinin. Tiedän, että minun on huolehdittava siitä, vaikka en yhtään haluaisi. Lopulta ymmärrän, miksi kaikki ovat minulle vihaisia: vauvaa ei ole koskaan ollutkaan ja se hajoaa käsiini, murenee maahan kuin kuivunut savi.

Vaihtuvan todellisuuden kerho

2009-05-23T00:15:00.001+03:00

Kun vihdoin nukahdin uudelleen Vaihtuvan todellisuuden kerhon ensimmäisen kokouksen jälkeisenä yönä, palasin tähän perustilaan vain havaitakseni, että minulla oli ranteissa ja käsivarsissa paha ihottuma, aina kyynärpäihin saakka. Se näytti myrkylliseltä ja parantumattomalta, pelkäsin, että se tappaa minut. Mutta kuollut äitini kehotti minua katsomaan sitä tarkemmin. Silloin huomasin, että ihottuma olikin eräänlaista kirjoitusta. Jokainen näppylä oli kuin hieroglyfi, pieni kultainen kuva. Näin pelikaanin, näin kissan, näin Goethen pään.

Sudet tulevat ei ole minulle enää sama, kuin mitä se joskus oli. Jatkan kirjoittamista uudessa osoitteessa, uudessa pesässä. Vanha blogini on minulle rakas, mutta myös raskas. Jätän sairaskertomuksen (ja nuoren naisen kehityskertomuksen) taakseni ja yritän tehdä itselleni lystikkäämmän tilan, jossa jatkaa taiteellis-poliittista projektiani raikkaammin. Nappasin mukaan sekä uudempia tekstejäni että joitakin vanhempia kirjoituksia, jotka ovat minulle tavalla tai toisella merkityksellisiä. Vanha blogi jääköön elämään sudenpennunelämäänsä entiseen osoitteeseensa.

Toivotan tervetulleeksi pelikaanin, kissan ja Goethen pään.

(Leena Krohn: Vaihtuvan todellisuuden kerho)

Rrrrriot! Feministinen manifesti!

2009-05-16T12:21:00.011+03:00

Valtavirtafeministit seisovat kuitenkin muiden konservatiivisten liikkeiden rinnalla vaatimassa yhteiskuntaa, jossa seksi on aikuisten asia. He profiloituvat pornoistuvan median ja muodin vastaisissa kampanjoissa, järjestävät nuorille itsepuolustuskursseja, paheksuvat normista poikkeavia seksin muotoja, rakentavat tytöille poikavapaita nuorisotiloja ja kieltävät johdonmukaisesti lapsilla (tytöillä) voivan olla mitään tervettä seksuaalista toimijuutta. (...) Valtavirtafeminismi kannattaa kyllä itsemääräämisoikeutta, mutta vain sellaisille aikuisille naisille, jotka käyttävät sitä asianmukaisesti. Väärien ihmisten poliittisesti epäkorrekti seksi on sille jo määritelmällisesti patologia.

Anna Kontula kritisoi suomalaista valtavirtafeminismiä erinomaisen terävässä pamfletissaan Tästä äiti varoitti (2009). Kontula kuvailee itseään kumoukselliseksi seksiradikaaliksi ja analysoi seksiin ja seksuaalisuuteen liittyviä kysymyksiä, joiden avoimeen käsittelemiseen valtavirtafeminismi ei ole hänen mukaansa kyennyt. Hän tarkastelee seksuaalisen halun, prostituution, siirtolaisuuden ja seksuaalisen väkivallan teemoja tavalla, joka resonoi vahvasti sen kanssa, minkä miellän omaksi feministiseksi asennokseni (ks. kuva). Mahdanko sitten olla kumouksellinen seksiradikaali? Siltä on tuntunut ainakin eräässä naistutkimuksen seminaarissa, jossa nuoret feministinaiset ovat paheksuneet prostituutiota, Britney Spearsia, Pessiä ja Illusiaa, miesasiamiehiä ja ei-monogaamisia suhteita: "Ajatella! Koulutettuja naisia, mutta suostuvat silti tuollaiseen alistamiseen!" (Sitaatti ei ole parodiaa.) Seminaarissa on kysytty, voiko miehillä oikeasti olla kokemuksia sukupuoleen kohdistuvasta syrjinnästä ja sitäkin on pohdittu, onko "kaikkien vatipäiden" mielipidekirjoitukset otettava huomioon transsukupuolisuuskeskustelua käsittelevässä opinnäytetyössä. Hämmentävällä tavalla tieteellisen tekstin tuottamiseen pyrkivä piiri on toisinaan kutistunut samanmielisten selkääntaputteluringiksi, jossa kriittinen ja keskustelu on uhrattu sellaisen poliittisen tiedostuksen alttarilla, joka kaikkien ryhmässä oletetaan itsestäänselvästi jakavan.

Takaisin Kontulaan. Hän toteaa haluavansa sekä krumeluurit että tasa-arvon. Hän vaatii, että feministien on keskusteltava seksistä muulloinkin kuin silloin, kun kyse on "muiden" seksuaalisuudesta. Hän vaatii pääsyä eroon "hyvän" ja "pahan" seksin kategorioista ja kritisoi sellaista feminismiä, jonka seksuaalinormisto on monille naisille poissulkeva, ahdas ja raskas kulkea. Kontula kritisoi toisin sanoen feministejä, jotka kertovat muille naisille, miltä heidän tulisi näyttää, millaisesta seksistä he saisivat nauttia ja millä tavoin heidän tulisi emansipoitua. Hän penää niin seksityöntekijöiden kuin nuorten tyttöjenkin näkemistä toimijoina, seksuaalisina subjekteina ja ihmisinä. Silti Kontula ei julista mustavalkoisesti, vaan kulkee seksuaalisuuden rajapinnoilla, harmailla vyöhykkeillä ja halua valuvilla alueilla: hän kiinnittää huomiota sekä vapaaseen valintaan että rakenteellisiin ongelmiin. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Kontulan pamfletin sanoma uhkaa kuitenkin jäädä teoksen herättämän raiskauskohun alle, onhan Kontula tullut vastuuttomasti "leimanneeksi koko mieskansanedustajien joukon" kirjoittamalla teoksessaan poliitikon tekemästä raiskauksesta. Koska Kontula ei ole paljastanut miehen nimeä (saati sitten uhrin), "poliittisesti ja ennen kaikkea inhimillisesti tilanne on (...) hankala ja raskas", kirjoittaa Savon Sanomat. Kuulin lisäksi työtoveriltani, että muuan vasemmistolaiskonkari oli kertonut hänelle olevansa sitä mieltä, että Kontula on tehnyt valtavan virheen julkaisemalla ylipäätään koko teoksen. Mielestäni Kontulalla ei ole minkäänlaista velvollisuutta vuotaa julkisuuteen kenenkään nimeä, todetaanhan pamfletissakin, että raiskaus käsiteltiin "sukupuoliyhteyteen pakottamisena" eli asianomistajarikoksena, joka ei lopulta edennyt syytteen nostamiseen. Leimaava taho on iltapäivälehdistö ja nimeä esiin vaativat, ei Kontula. On pöyristyttävää, ettei seksuaalisesta väkivallasta ja raiskauslainsäädännön ongelmista voida keskustella julkisuudessa ilman, että "leimataan" kaikki miehet, olivat he sitten putkimiehiä tai kansanedustajia.

Lisäksi on kiinnitettävä huomiota siihen, että Kontula kirjoittaa raiskauksesta myös valtavirtafeminismin kritiikin näkökulmasta: "Ennen kaikkea, olisiko vihdoin aika puhua ääneen siitä feminismin synnyttämästä uudesta sukupuolijärjestyksestä, jonka paperinukeille flirtti on syntiä, kaunis halpaa, hauskanpito huoraamista ja toisten naisten raiskaaminen vähemmän tuomittavaa kuin toisten?" Tällä hän viittaa muiden naisten ja feministien asenteisiin, joihin raiskauskertomuksen nainen törmää kertoessaan kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta. Ensinnäkin raiskauksen kokeneen naisen tulisi traumatisoitua tapahtuneesta niin, ettei entiseen elämään ole koskaan paluuta. Entä, jos näin ei käykään? Naisen ympäristö tulkitsee tietynlaisten reaktioiden ja merkkien puuttumisen siten, että kyseessä on oltava "korkeintaan raiskauksen puolikas". Nainen ei lopulta nosta syytettä, koska pelkää ennen kaikkea naispuolisten puoluetovereidensa tuomiota:

Kaikki yhteisössäni tiesivät, että olen seksuaalisesti aktiivinen - siis "maineeltani kyseenalainen", kuten eräs naispuolinen puoluetoverini totesi. Tällainen nainen tuomitaan toisten naisten keskuudessa kärkkäästi hutsuksi, reittä pitkin kiipijäksi, pyrkyriksi, halvaksi, tyrkyksi ja tyhmäksi. Jos hän sitten joutuu patriarkaatin raiskaamaksi, se on hänelle ihan oikein. Kukaan ei tietenkään sano sitä suoraan, naiset eivät koskaan sano suoraan. Sisarten suhtautumisen huomaa siitä, miten he katsovat ohi, miten yksikään ei nouse rinnalle tai kuule avunpyytöä.

On kiinnostavaa (ja surullista), etten ole juurikaan törmännyt julkisuudessa kirjoituksiin, joissa kompattaisiin Kontulan feminististä asennetta. Lisäksi Kontulaa luetaan hyvin ansiokkaasti viistoon. Valtio-opin professori Tuija Parvikko kirjoittaa Helsingin Sanomien arvostelussa, että "trendikkäät uranaiset" pyrkivät pamfletissa ulos "heteronormin pakkopaidasta", eikä heille kelpaa "tasa-arvoinen pohjoismainen mies". "Sitten on tämä tapaus" Anne Moilanen, joka osoittaa Tulvituttaa-blogissaan, ettei ole ymmärtänyt mitään siitä, mistä Kontula puhuu: "Mistä Kontula ylipäätään päättelee, että häntä vanhemmat naiset - ja vieläpä feministit - olisivat jotenkin erityisen estyneitä?" Kontula ei arvostele pamfletissaan feministien harjoittamia seksuaalikäytänteitä, vaan perää moninaisuutta ja vapautta ilmaista erilaisia haluja. Tämän on ymmärtänyt myös Henry Laasanen. Toivottavasti Tästä äiti varoitti herättää vielä jossakin vaiheessa pohdiskelevaa, itsereflektiivistä feminististä keskustelua, jonka se mielestäni vailla epäilystäkään ansaitsee.

Rokataan hieman, tanssitaan hieman

2009-03-13T19:06:00.007+02:00

Kävin tänään osoittamassa mieltäni uutta yliopistolakia vastaan. Mielenosoituksen osallistujamäärä vaikutti ilahduttavan suurelta, mutta itse marssin järjestämisessä oli mielestäni puutteita. Eduskuntatalon edessä vallitsi hämmennys siitä, mihin seuraavaksi mennään ja mitä oikeastaan pitäisi tapahtua. En oikein ymmärrä, miksi eduskuntatalon eteen ei voitu jäädä pitämään poliittisia puheita, vaan joku tapahtuman järjestäjistä jopa sanoi megafoniin, että nyt voidaan jo lähteä, koska "kyllä ne kuitenkin tietävät, mitä me tästä ajatellaan". Palopuheiden sijaan marssilla kuultiin rasittavaa jumpsutusmusiikkia, ja samoja iskulauseita huudettiin kyllästymiseen saakka. En ymmärrä, miksi mielenosoituksesta on tehtävä jammailubileet, kun kerrankin olisi mahdollisuus saada oikeasti äänensä kuuluviin. Yliopistolain vastustamisen ei pitäisi myöskään leimautua silkaksi vasemmistolaismeiningiksi, vaan kyseessä pitäisi olla poliittiset rajat ylittävä, yhteinen kamppailu.

Mielenterveyspotilaana YTHS:llä

2009-03-06T15:01:00.008+02:00

Miten tässä taas kävi näin? Olen jälleen kerran itkevä, tärisevä mytty asioituani YTHS:n mielenterveyspalveluissa. Pohdin, onko minulla ollut vain huono tuuri vai ovatko kokemukseni osa jotakin laajempaa ilmiötä, johon muutkin mielenterveyspotilaat törmäävät ryhtyessään "hankaliksi asiakkaiksi". Asiointi psykiatrin vastaanotolla on sujunut yleensä suopeasti tai ainakin neutraalisti. Ongelmat alkavat kuitenkin siinä vaiheessa, jos on jotakin kysyttävää tai kritisoitavaa. Jaan nyt uuvuttavan sairaskertomukseni YTHS-byrokratian hetteikössä.

Kelan tukema kolmen vuoden kuntoutusterapiani loppuu tänä keväänä. Sekä minä että psykoterapeuttini olemme sitä mieltä, että terapiaa olisi hyvä jatkaa vielä noin vuoden verran, koska en ole vieläkään elämäni kunnossa eikä terapiaprosessia olisi hyvä jättää "kesken". Asiaan liittyy vain yksi ongelma: raha. Kelalta ei voi saada lisätukea eikä minulla ole varaa kustantaa terapiaa. Lääkehoidostani vastaava YTHS:n psykiatri kuitenkin ehdotti, että voisin hakea tukea YTHS:ltä. Tukea haettiin minulle myös viime vuonna toiseen terapiakertaan viikossa, mutta en saanut sitä. Kokemuksesta viisastuneena yritin kysellä psykiatriltani tarkemmin kriteereistä, joiden perusteella tukea voi saada. Vastaus oli kuitenkin ympäripyöreä: "Tukea jaetaan niin kauan kuin sitä riittää." Hän kehotti minua ottamaan tammikuussa yhteyttä YTHS:n mielenterveyspalveluihin ja kysymään, olenko saanut tukea. Sain lopulta YTHS:stä vastauksen, jossa kerrottiin, etten ole onnekkaiden joukossa.

Päätin kuitenkin ryhtyä selvittämään asiaa tarkemmin, koska koko hakuprosessi on ollut hyvin epäselvä eikä minulla ole ollut tietoa esimerkiksi tuen saamisen kriteereistä. Pyysin psykiatriltani kopion hänen antamastaan lausunnosta. Lausunto oli sekä minun että terapeuttini mielestäni kehnosti laadittu ja se antaa liian optimistisen kuvan voinnistani. Lausunnossa korostetaan yhä kokemieni vaikeuksien sijaan pikemminkin kohentunutta toimintakykyäni ja se jopa alkaa siten, että "potilas kertoo voineensa hyvin". "Hyvin" on kovin suhteellinen käsite: aikaisempaan verrattuna voin toki paremmin, mutta rajansa kaikella. Päätimme, että otan yhteyttä YTHS:n ja yritän selvittää, voidaanko tapaukseni ottaa uudelleen harkintaan. Jahkaamisen, jännittämisen ja aiheen välttelyn jälkeen soitin lopulta mielenterveyspalveluihin ja sain yhteyden henkilöön, jonka kanssa keskustella aiheesta. Puhelu oli uskomaton.

Esitin asiani rauhallisesti ja asiallisesti. Kerroin, että olen terapeuttini kanssa eri mieltä psykiatrin kirjoittaman lausunnon kanssa ja että haluaisin tietää, voidaanko tukea hakea uudelleen. Henkilö linjan toisessa päässä vastasi, ettei psykiatrin kirjoittamalla lausunnolla ole mitään väliä tuen saamisen kannalta (!) eikä väliä ole myöskään potilaan huonolla voinnilla. Kysyin, millaiset kriteerit tuen saamiseen sitten ovat, mikäli näillä seikoilla ei tosiaan ole väliä. En saanut tähän vastausta vaan sen sijaan keskustelutoverini sanoi näin: "Ymmärräthän, ettemme me ole täällä mitään jumalia. Emme me voi vertailla potilaiden vointia keskenään ja päättää, kenellä on suurin hätä." Vastasin, että minulle jää edelleen epäselväksi, millä perusteella päätöksiä sitten tehdään. "Olen todella pahoillani, että sinulle on tullut paha mieli. Hakemuksia on kuitenkin paljon ja vain harvat voivat saada tukea", jatkoi rouva, "mutta kun me emme ole jumalia." Minun oli lopulta pakko sanoa, etten ole tässä syyttämässä ketään. Keskustelutoverini toisti jälleen itseään ja totesi lopuksi olevansa "hyvin vaikeasti tavoitettava henkilö" ja että hän on nyt menossa kokoukseen. Ennen kuin hän katkaisi päättäväisesti puhelun, hän kuitenkin lupasi minulle armollisesti, että voisin varata hänelle ajan, mikäli haluaisin jatkaa keskustelua.

Olen pöyristynyt ja typertynyt. Sen sijaan, että olisin saanut tietoa hakuprosessista, sain kuulla paljon jumalasta ja siitä, kuinka "paha mieli" minulla nyt mahtaa olla. Keskustelukumppanini oli tyly, alentuva ja kiireinen. On käsittämätöntä, ettei YTHS:n apurahan haussa ole minkäänlaista läpinäkyvyyttä. Millä perustein päätöksiä tehdään, jos esimerkiksi psykiatrin kirjoittamalla lausunnolla ei ole hakuprosessissa minkäänlaista painoarvoa, kuten kanssani keskustellut psykologi väitti? Tiedän olevani herkkä ja reagoivani voimakkaasti, mutta on tämä kyllä aikamoista hevonpaskaa. Valitettavasti tämä kiihtymystä herättävä tapaus ei ole ainoa laatuaan.

Minulla ja psykiatrillani oli joitakin vuosia sitten vaikeuksia päästä yksimielisyyteen lääkityksestäni. Voin todella huonosti enkä kokenut, että silloisesta lääkeannoksestani oli apua. Sen sijaan, että annosta olisi kohotettu (se oli tuolloin varsin pieni), psykiatri kehotti minua luopumaan kokonaan lääkityksestä. Seuraukset olivat katastrofaaliset. Ensinnäkään lääkitystä ei pitäisi koskaan lopettaa kuin seinään, vaan lääkkeestä tulisi luopua vähitellen. Minun kuitenkin käskettiin lopettaa lääkitys saman tien. Soitin lopulta YTHS:lle ja sain puhelinajan toiselle psykiatrille, jonka kanssa oli tarkoitus pohtia psykiatrin vaihtamista tai muuta ratkaisua tilanteeseeni. Sen sijaan, että itse ongelmaani olisi kuunneltu, psykiatri kuitenkin kertoi minulle, että "sinun psykiatrisi on hyvä ihminen ja hän haluaa vain sinun parastasi". Hän jatkoi: "Ethän sinä varmastikaan halua toimia tällä tavoin hänen selkänsä takana. Se ei ole reilua ketään kohtaan." Itkuhan siitä taas tuli.

Voin sanoa ihan vilpittömästi, etten ole koskaan kokenut tulleeni kohdelluksi mielenterveyspotilaana yhtä vahvasti, kuin YTHS:n mielenterveyspalveluissa (!). Olen oppinut, että mielenterveyspalveluiden asiakas on henkilö, joka ei oikein ymmärrä omaa tilaansa saati sitten omaa parastaan. Mielenterveyspotilaan kanssa ei tarvitse keskustella asiallisesti eivätkä hänen kysymyksensä ole valideja, koska hänellä viiraa päässä. Toisaalta mielenterveyspotilasta kannattaa vähän syyllistää ja häntä kohtaan on suotavaa olla mahdollisimman tyly, ettei hänen olonsa vain kohentuisi. "Pahan mielen" kanssa kun on syytä oppia elämään.

Hekumallisia naisia (ja mies)

2009-01-10T23:30:00.007+02:00

En malta olla jatkamatta elokuvaihastuslistaani naisilla, jotka olivat ensimmäisessä kirjoituksessani vähemmistössä. On kiinnostavaa huomata ihastuslistani sukupuolittuneisuus: naislistani on harkitumpi ja minulle monella tavoin merkityksellisempi kuin mieslistani. Se on myös jollakin epämääräisellä tavalla eri tavoin esineellistävä kuin ensimmäinen tekeleeni.

On ollut ilo lukea haasteeseen tarttuneiden vastauksia: haasteen ovat ottaneet tähän mennessä vastaan ainakin Veloena kahdesti, Lupiini, Pinkki Baretti, Arawn, Syksyinen, Marginaali, Kesäminkki ja Tulta syöksevä lintu. Villitsen yhä muitakin liittymään heitukkojen joukkoon!

1. Mimi (Bitter Moon)

Emmanuelle Seignerin Mimi kuuluu sellaisten seksikkäiden nuorten naisten klaaniin, joiden kohtaamisen kokisin tosielämässä ehkä vieläkin uhkaavaksi ja uhkaavuudessaan raivostuttavaksi. Mimi on nimittäin ylitsevuotavan aistillinen ja seksuaalisuudessaan eläimellisen kutsuva. Mimi on juuri sellainen nainen, jota kutsutaan lutkaksi. Kuvittelen Mimin miehisen halun melkeinpä liioitelluksi kohteeksi; kuvittelen halveksunnansekaisen himon, tuskallisen ejakulaation, intohimosurman. Mikä minun haluni sitten on? Tunnistan itsessänikin näiden kuvitteellisten miesten janoavan ylenkatseen. Luulen kuitenkin, että pelkoni mimejä kohtaan hälvenee, mitä kypsemmäksi käyn. Itsereflektio sikseen: Mimin vuode kutsuu seireenin lailla!

2. Erika Kohut (La Pianiste)

Isabelle Huppertin huikeasti tulkitsema Erika on samanaikaisesti inhottava ja eroottisesti puoleensavetävä. Erikan tukahtuneisuus ja tuska tarttuvat kuumeen lailla ja vievät mukanaan likaisiin pornoluoliin, drive in -teattereihin ja konservatorion kolkkoihin käytäviin.

3. Lucy Harmon (Stealing Beauty)

"Lucy, Lucy, Lucy". Bertoluccin Koskematon kauneus sai minut haukkomaan henkeäni teini-iässä, ja elokuvan lumous kantaa yhä. Koko teos toscanalaisine maaseutuineen ja taiteilijayhteisöineen oli mielestäni pohjattoman aistikas, ja sitä oli myös Lucy. Halusin olla kuin Lucy, halusin olla Lucy.

4. Audrey Horne (Twin Peaks)

Vastustamattoman ihana bitch! Audrey on sinnikäs, rohkea, päämäärätietoinen ja haavoittuva - toisinaan muulloinkin, kuin manipulointitarkoituksessa. Ja tietysti Audrey on myös pirun seksikäs.

5. Katherine Clifton (The English Patient)

Kristin Scott Thomasin Katherine on henkeäsalpaavan hehkuva ja lumoava!

6. Vesper Lynd (Casino Royale)

Casino Royale on ensimmäinen Bond-elokuva, josta todella pidin. Ja kyllä, Vesper Lynd on Bond-tytöistä häikäisevin: älykäs, kunnianhimoinen ja kaunis tavalla, joka on kaukana geneerisestä.

7. Joy Jordan (Happiness)

En oikein tiedä, miksi valitsin listalleni Joy Jordanin, joka on hyväuskoisuudessaan ja sinisilmäisyydessään jopa tuskastuttavan riipaiseva. Häntä ympäröi Todd Solondzin mustaa huumoria tursuavassa elokuvassa oikea paskiaisten lauma. Kaikki käyttävät Joyn kiltteyttä hyväkseen: sisaret, tuntemattomat, miehet. Vastoinkäymisistään huolimatta Joyssa on yhä avoimuutta, herkkyyttä ja kyky luottaa. Luulen, että pitäisin hänestä kovasti, jos joskus tapaisin hänet.

8. Ivy Walker (The Village)

Ihana Ivy matkaa läpi synkän metsän pelastaakseen rakkaansa hengen. Miksi sokeat roolihahmot ovat aina niin ihastuttavia?

9. Camille (Un Coeur en hiver)

Emmanuelle Béartin lihallistaman Camillen traagisuudessa on jotakin, joka vetoaa minuun syvästi. Béartin rooleissa on melkeinpä aina jotakin aistillista ja surumielistä, eikä Camille ole poikkeus. Kuinka julma Daniel Auteuilin Stéphane elokuvassa onkaan!

10. Rosaleen (The Company of Wolves)

Ihastuttava punahilkka-Rosaleen on ollut blogissani läsnä sen syntymästä lähtien. Hänen hahmonsa on ollut minulle itsereflektion ja inspiraation kanava, kiistattoman voimakas ja lumovoimainen muusa.

11. Marty (Beautiful Girls)

On ärsyttävää, etten voi välttyä ajattelemasta, pidetäänkö Beautiful Girls -elokuvaa jotenkin pedofiilisena. Nuoren Martyn ja kolmekymppisen Willien välille syntyy elokuvassa hyvin erityinen yhteys ja ystävyys, jonka koin nuorempana vailla epäilystäkään hyvin romanttisena. Minua viehätti se, ettei Marty ole tyypillinen elokuvien varhaisteinilolita vaan moniulotteinen, älykäs hahmo. Toivoin aina, että Marty ja Willie tapaisivat vielä jonakin päivänä uudelleen.

12. Vicki (The Woodsman)

Kyra Sedgwickin näyttelemän Vickin rohkeudessa ja vahvuudessa on jotakin todella eroottista. Hänen osittain butchahtava, toisaalta hyvin naisellinen habituksensa on hyvin viehättävä.

13. Jane Eyre (Jane Eyre)

Ruth Wilson on ihanin Jane Eyre ikinä!

14. Draculan morsian (Bram Stoker's Dracula)

Monica Belluccin rooli Draculassa ei ole varsinaisesti mikään luonnerooli, mutta... Lääh, lääh!

BONUS:

Cahit Tomruk (Gegen die Wand)

En ymmärrä, kuinka saatoin unohtaa edellisestä listastani Birol Ünelin Cahitin! Cahit on itsetuhoinen, juopporetku tuittupää, mutta hänen suoruutensa on hyvin viehättävää. Lisäksi Cahit kuuntelee The Sisters of Mercya ja on hyvä sängyssä. Ja voi luoja kun se on hyvännäköinen!

I'm gonna marry agent Cooper, he'd be good as a wife!

2008-12-31T14:30:00.010+02:00

Olen kevytkenkäinen ja kova ihastumaan, joten aion nyt luetella heitukkamaisesti fiktiivisiä henkilöitä, jotka ottaisin rakastajikseni koska tahansa. Koska olen myös utelias ja ahne, panen alulle meemin: tee lista valkokankaan (myös tv-sarjat lasketaan) hahmoista, joihin olet ollut tavalla tai toisella ihastunut. Haastan meemiin kaikki kiinnostuneet sekä Alcinoen, Tulta syöksevän linnun, Arawnin ja Pinkin Baretin. Aion jatkaa meemiä mahdollisesti jossakin vaiheessa myös kirjallisilla hahmoilla. Listani todistaa aukottomasti, että kaikki naiset rakastavat väkivaltaisia, vaarallisia miehiä. (Huom! Lista ei ole paremmuusjärjestyksessä.)

1. Dale Cooper (Twin Peaks)

Yliluonnollisen intuitiivinen, älykäs ja vastustamattoman hörhö Cooper on niin vetovoimainen, etten ole pysyä pöksyissäni.

2. Sawyer (Lost)

Niin vaarallinen. Niin seksikäs. Sawyer saisi huijata vähät roposeni minulta koska tahansa, jos vain saisin hänet hetkeksi omakseni.

3. Heathcliff (Humiseva harju)

Ralph Fiennesin ruumiillistama Heathcliff on julma ja kaunis ja täynnä pidäteltyä intohimoa.

4. Al Swearengen (Deadwood)

En ole vielä varma, mihin suhteeni Swearengenin kanssa on kehittymässä, mutta hänen karismaattisuuttaan, päämäärätietoisuuttaan ja älykkyyttään on mahdotonta olla ihailematta. Toisaalta Al on myös huoratalon omistaja ja väkivaltainen paskiainen, mutta ehdottomasti eräs tv-historian mehevimmistä hahmoista. Cocksuckers!

5. Ricky Fitts (American Beauty)

Ehkä huumediileriyttä lukuun ottamatta tosi hot, tai oikeastaan aika viileä. Mahtavat kulmakarvat, lumoava poika.

6. Céline (Rakkautta ennen aamua)

Hurmaava, älykäs ja henkeäsalpaavan kaunis.

7. Wolverine (X-Men)

Läpeensä esineellistettävä karvaturri, jota olisi harvinaisen kiva kynsiä ja kutitella.

8. Miles (Sideways)

Ei-depressiivisinä hetkinään erittäin charming.

9. Rick Deckard & Rachel (Blade Runner)

Blade Runner on ollut eräs vaikuttavimmista elokuvaelämyksistäni koskaan, ja sitä ovat myös Rick ja Rachel. Ooh, mikä pariskunta!

10. Harold Smith (Twin Peaks)

Ihmisiä kammoava, ahdistunut Harold on hivenen creepy, mutta varsin suloinen. Donnana olisin jättänyt tomppeli-Jamesin niille sijoilleen ja ottanut Haroldin omakseni.

11. Severus Snape (Harry Potter)

On se vaan, on se vaan niin ihana ja edelleen too sexy. Ja niin on kyllä Alan Rickmankin.

Kertomuksia puberteetista

2008-12-27T20:15:00.009+02:00

It was one of those days when it's a minute away from snowing and there's this electricity in the air, you can almost hear it. And this bag was, like, dancing with me. Like a little kid begging me to play with it. For fifteen minutes. And that's the day I knew there was this entire life behind things, and... this incredibly benevolent force, that wanted me to know there was no reason to be afraid, ever. Video's a poor excuse, I know. But it helps me remember... and I need to remember... Sometimes there's so much beauty in the world I feel like I can't take it, like my heart's going to cave in.

Katsomme jouluaattona sadannen kerran American Beautyn (1999), jota seuralaiseni kommentoi osuvasti elokuvaksi, joka muistuttaa jostakin tärkeästä, sellaisesta, jonka haluaisi olevan jatkuvasti läsnä omassa elämässä. Ja sitten sen kuitenkin unohtaa, toisinaan pitkäksikin aikaa. American Beauty on ollut pitkään eräs lempielokuvistani. Muistan vieläkin, kuinka kävin katsomassa sen ensimmäistä kertaa vuosia sitten kotikaupunkini elokuvateatterissa äitini kanssa. Elokuvan alkaessa katsoimme epäuskoisen merkitsevästi toisiamme: Kevin Spaceyn suihkussa runkkaava roolihahmo muistutti ulkonäöllisesti kovasti isääni. Muistan yhä puhtaan lumoutumisen tunteen, jonka elokuva minussa herätti. Lester Burnhamin heräämistä on riipivän riemukasta seurata, ja Ricky Fittsin kauneus saa veren virtaamaan vailla esteitä. Tällä kertaa kiinnitän kuitenkin enemmän huomiota Thora Birchin esittämään Janeen, jonka tyttöys muistuttaa minua jostakin, jota en enää aktiivisesti ajattele. Janessa ruumiillistuu koko teini-ikäni klaustrofobinen näkymättömyyden tunne. Epätoivoinen nähdyksi tulemisen halu, joka manifestoituu lauluina akvaarioista, kaksikymmentäyksi sekuntia kestävistä puhelinkeskusteluista, ihmisjoukoista, raivosta kaikkia näitä ihmisiä kohtaan. Kuudentoista ikäisenä puberteetti rantautuu minuun uudelleen ja olen koko ajan vihainen. Olen tuskallisen tietoinen seksuaalisesta epäkelpoudestani, tahrasta, jota en näe, mutta joka minussa on pakko olla.

Elokuvassa Ricky Fitts kuitenkin näkee Janen. Jane riisuu ikkunassa paitansa ja paljastaa rintansa Rickyn videokameralle. Nähdyksi tuleminen vaatii todisteen, jota ajattelen tarvitsevani, mutta jota en dramaattisesti usko koskaan saavani. Elokuvan ruusuveden valelema enkeli-Angela on nemesikseni: inhoan kauniita, kepeitä vaaleahiuksisia tyttöjä, jotka nostattavat esiin halun silkalla olemassaolollaan. Minunkin ympäristössäni on sellainen tyttö. Hän on minun ystäväni, mutta vihaan häntä salaa. Kadehdin, myrkytyn, tulehdun. En ajattele olevani toivottoman ruma, mutta ruma kuitenkin. Joskus, kun olen kihartanut hiukseni, pidän itseäni hetken aikaa kauniina. Fantasiamaailmassani olen kätketty kukka, salattu elokuun kruunu. Unelmissani tapaan jonkun sellaisen kuin Ricky Fitts; jonkun, jonka katse ulottuu lian, rääsyjen ja pelon tuolle puolen. Sitten tapaan pikkukaupungin Kravitzin, mutta pikkukaupungin Kravitz ei ole mikään Ricky Fitts eikä minun epäkelpouden tunteeni katoa alkuunkaan.

Luulen, että olisin ilahtunut teini-iässä myös Edward Cullenin tapaamisesta. Edward on älykäs, taiteellinen ja fyysisiltä ja henkisiltä kyvyiltään ylivoimainen. Hänkin näkee tytön, jota muut eivät ole huomanneet. Luin koko syksyn lähinnä feminististä filosofiaa ja pakkomielteisesti Luupäitä, mutta joulun alla tartuin Stephenie Meyerin hehkutettuun teinikirjasarjaan, jonka pauloihin jouduin ensi silmäyksellä. Olen salaa fiksoitunut sekä vampyyreihin että amerikkalaiseen high school -maailmaan, joten uhriutumiseni ei ollut mikään yllätys. Meyerin hengentuotteet vetoavat muihinkin. Lueksin hiljattain keskustelua, jossa haltioituneet tytöt ja nuoret naiset ylistävät sarjan loistokkuutta. Keskustelussa on kuitenkin mukana myös riitasointuja: kolmekymppiseksi kirjallisuustieteilijäksi itseään tituuleeraava nimimerkki on tuohtunut siitä, että teinitytöille suolletaan yhä sarjan kaltaista "höttöä". Muissakin kriittisissä kommenteissa kiinnitetään huomiota nimenomaan sarjan päähenkilön, teini-ikäisen Bellan, toimijuuteen. Bella on a damsel in distress, ja häntä komentelee ja kontrolloi todellista ulkonäköään rutkasti vanhempi vampyyripoika. Kirjoittajien kritiikillä on luonnollisesti yhtymäkohtia tietynlaiseen feministiseen diskurssiin. Itse olen kuitenkin nauttinut häpeilemättömän röyhkeästi paitsi Meyerin kädenjäljestä ja hänen taidostaan käyttää kliseisiä(kin) populaarikuvastoja, myös tavasta, jolla hän kuvaa teini-ikäisen tytön kokemusta. Ulkopuolisuuden tunne, tavanomaisuuden pelko ja epävarmuus omasta ruumiista ovat Bellassa läsnä tavalla, joka on hyvin tunnistettava.

Hymyilyttää, tekee hieman kipeääkin.

(Theodor Kittelsen: Nokken)

Le Corps Mince de Françoise

2008-12-27T14:26:00.007+02:00

Jouluista iloa tursuten jaan kanssanne jälleen uuden musiikillisen löytöni, jonka aika monet muut ovat löytäneet jo minua aiemmin. Le Corps Mince de Françoise on suomalaisten tyttönaisten riemukas musiikkiprojekti, joka on herättänyt hysteriaa ihan ulkomaita myöten. Ja kyllä, minäkin haluan leikkiä heidän kanssaan!

Kirkollinen iltapala

2008-12-05T01:22:00.007+02:00

Seurasin taannoisena iltana Akateemisessa kirjakaupassa Johannes Ojansuun ja isä Mitron keskustelua lankeemuksesta. Itse keskustelu oli melkoisen mielenkiinnotonta pölvästeilyä, mutta minun on nyt paljastettava sen huippukohta. Keskustelun tiimellyksessä Ojansuu syleili vitutusta positiivisena, ihmisen liikkeelle panevana voimana ja ehdotti, että kirkkokin omaksuisi "vitutuksen" käsitteen omakseen. Tähän isä Mitro, tuo nokkela törkimys, vastasi: "Kohtahan se tulee ihan kirurgin veitsellä."

Tapaus Laasanen

2008-11-18T15:22:00.008+02:00

Siitä kirjoitetaan Hesarissa. Se esiintyy Epäkorrektia, Tuomas Enbuske! -sarjassa. Sitä osoitellaan pyssyllä Tulva-lehden kansikuvassa ja sen edesottamuksia analysoi Tieteessä tapahtuu. Mikä se on? Se on tietenkin tapaus Laasanen! Lueskelin viime keväänä Henry Laasasen kohuteosta Naisten seksuaalinen valta (2008) ja harkitsin tuolloin kirjoittavani jotakin aiheesta. Homma jäi lopulta sikseen, kuten kirjoittamisen kanssa on "viime aikoina" usein käynyt. Laasasta tursuaa kuitenkin yhä niin monesta tuutista, että päätin tarrata uudelleen aiheeseen kiinni punaisin kynsin ja keltaisin hampain. Lähestymistapani on kuitenkin hitusen erilainen, kuin mitä aluksi suunnittelin: laajan analyyttisen kritiikin sijaan pohdin tiettyjä Laasasen teesejä lähinnä omasta, subjektiivisesta kokemuksestani käsin.

Ennen henkilökohtaisten kokemusteni reflektointia katson kuitenkin tarpeelliseksi määritellä, missä itse seison. Ensinnäkään Laasanen ei ansaitse mielestäni henkilöön menevää loanheittoa vaan hänen kirjoituksiaan on syytä tarkastella asiallisesti, vaikka sitten kriittisesti. (Poleemisesta sävystäni huolimatta myös oma pyrkimykseni on olla asiallinen.) Toisekseen on otettava vakavasti se, että "alemman tason miehiksi" identifioituvia on todella olemassa. En myöskään epäile, etteikö Laasanen kuvaisi jotakin olemassa olevaa ilmiötä, onhan kiistaton fakta, että ökymiehet saavat paljon kuumaa pesää. Myötämielisyyteni loppuu kuitenkin lyhyeen, siksi runsaasti ongelmia Naisten seksuaalisessa vallassa on aina tutkijasubjektin paikantamisesta väitteiden empiiriseen todentamiseen. Laasanen esimerkiksi väittää, ettei tee normatiivisia tai eettisiä kannanottoja, mikä on sangen kummallinen väite ottaen huomioon, että koko teos on poliittinen pamfletti.

Mikä minua sitten Laasasen teoksessa henkilökohtaisesti häiritsee? Koen Laasasen "naiset" ja "miehet" hyvin kaukaisiksi paitsi omasta kokemusmaailmastani, myös siitä maailmasta, jossa vaikkapa lähipiirini elää. Missä on kaikki ne varakkaat miehet, joita minun pitäisi jahdata ja joiden kikkeliä minun pitäisi kiusata kiristääkseni itselleni (ja tulevalle kakkakäärölleni) taloudellista hyvinvointia? Missä on ne taivaalliset raha- ja koruvirrat, jotka kaltaiselleni nuorelle naiselle itsestään selvästi kuuluvat? (Lounasseurani epäili osuvasti Henryn vastaavan, että olen liian ruma.) Miksi elän ihmissuhteessa, jossa olen (ainakin toistaiseksi) se enemmän ansaitseva osapuoli? Missä on naisen halu, missä seksuaalinen nautinto? Laasasen naisille pimppi on vain vaihdon väline, tavara, jota vaihdetaan toiseen tavaraan. Miehille pimpero on puolestaan pakonomaisen purkautumisen kohde, astia, johon tyhjentää ikävä, orjuuttava kiima. Oma kokemukseni ihmisistä ja maailmasta poikkeaa niin vahvasti laasaslaisesta markkina-arvon maailmankaikkeudesta, että minulla on vaikeuksia ymmärtää, mistä Laasasen käsitykset nousevat. Pelkät viittaukset tutkimuksiin, joiden mukaan naiset arvostavat kumppanissaan taloudellista tai sosiaalista asemaa miesten keskittyessä tisseihin ja perseisiin, eivät riitä. Minä haluan tietää, missä Laasasen kuvaamaa maailmaa eletään.

Ai niin. Vaikka olenkin ollut "viime aikoina" suorastaan pöyristyttävän laiska keskustelija omassa blogissani, olen yhä aidosti kiinnostunut myös lukijoideni kokemuksista ja mielipiteistä. Pyrin olemaan jatkossa aktiivisempi, vaikka en maailman nopein vastaaja olisikaan.

(John William Waterhouse: The Siren)

Sudet tulevat

2008-09-13T02:01:00.007+03:00

"Sä olet jotenkin muuttunut", sanoo ystävä, jota olen nähnyt viimeisen vuoden aikana vähän. "Sä oot noin iloinen, vaikka et olekaan kännissä", hän jatkaa häkeltyneenä. En voi olla nauramatta hänen hämmennykselleen ja sille, että tänä aamuna minua kuvaillaan "mongoloidisen iloiseksi". Ystäväni on oikeassa: olen muuttunut. Helsingissä viettämieni vuosien aikana en ole ollut koskaan yhtä onnellinen ja hyvinvoiva kuin nyt. Syön yhä lääkkeitä, käyn terapiassa ja ahdistun säännöllisesti, mutta voin sittenkin paremmin kuin aikoihin. Olen alkanut lukea uudelleen kaunokirjallisuutta. Olen rohkeampi, suorempi ja sosiaalisempi. Jännitän yhä monenlaista sosiaalista kanssakäymistä ja esiintymistilanteita helvetisti, mutta toisinaan voin jo sanoa entä sitten. Joudun mitä todennäköisemmin tuskailemaan näiden samojen kysymysten kanssa enemmän tai vähemmän koko loppuelämäni ajan, mutta kenties asian avoin myöntäminen ja hyväksyminen onkin helpottavaa. Uskon siihen, että kykenen luopumaan jossakin vaiheessa lääkityksestä. On kummallista ajatella, miltä elämä tuntuu ilman kemiallista turvaverkkoa.

Olen lueksinut viime päivinä omaelämäkerrallisia tekstejä, joiden selkeys ja suoraviivaisuus hämmentävät minua loputtomasti. Anne ja John Paulk kirjoittavat kilvoittelustaan kristittyinä homoseksuaaleina kirjassaan Love Won Out (1999). He kutovat kertomusta "rikkonaiseen" seksuaali- ja sukupuoli-identiteettiin kasvamisesta ja niistä elämässään tapahtuneista interventioista, jotka ovat saaneet aikaan kristillis-psykoanalyyttisen eheytysliikkeen piirissä homoseksuaalisuudeksi kutsutun kehityshäiriön. Kausaalisuhde seksuaalisen hyväksikäytön kokemisen ja homoseksuaalisuuden välillä on yksinkertainen ja kyseenalaistamaton. Aikuisen seksuaalisuuden näkeminen ja varhainen pornoon tutustuminen ovat estäneet Paulkeja kasvamasta eheään, heteroseksuaaliseen seksuaali-identiteettiin. Kathryn Harrison puolestaan kuvaa omaelämäkerrallisessa romaanissaan Suudelma (1997) seksuaalis-romanttista suhdetta isäänsä, jonka hän kohtaa kolmannen kerran elämässään nuorena aikuisena. Millaista omaelämäkertaa olen rakentanut (ja rakennan) omissa, julkisissa teksteissäni, joita olen lähettänyt bittiavaruuteen pian kolmen vuoden ajan? Ajattelenko omaa elämääni samanlaisena kausaalisuhteiden ketjuna, kuin vaikkapa Paulkin pariskunta ja Harrison, joka kirjoittaa anoreksiastaan ja hyväksynnän hakemisestaan? Heidän tekstiensä epäsuorasti innoittamana muistan yhtäkkiä erään kokemusten sarjan vuosien takaa.

Kun olen viidentoista, käyn katsomassa teatterisovituksen Vigdís Grímsdóttirin romaanista Nimeni on Isbjörg: olen leijona. Lavalla tuttuja näyttelijöitä intensiivisinä ja uhkaavina. Näytelmästä tarttuu minuun outo pelko, jota yritän parsia umpeen käymällä katsomassa sen toistamiseen. Pelko tuntuu vatsassa ja kosketuksen välttämisenä. Jollakin kummallisella tavalla tämä taide-elämys lihallistaa pelkoni ruumistani ja seksuaalisuuttani kohtaan. Näytelmä kummittelee mielessäni kuukausien ajan. Kokemus on ahdistava. Teatteripiireissä teinityttöys on haluttua kamaa: "Mä haluan kusta sun suuhun", ilmoittaa känninen, paksu näyttelijä ystävättärelleni teatteriväen pikkujouluissa. Samaan aikaan ravintolan vessassa saippuoidaan komean näyttelijän penistä. En muista, mitä ajattelen näistä aikuisten leikeistä. Olen kenties hämmentynyt, mutta haluan pysyä itsepintaisesti tässä, imeä nämä boheemit ihmiset itseeni. Teatteriharjoituksissa tumma, vanhempi näyttelijä iskee minulle silmää ja nostelee kulmakarvojaan merkitsevästi. Luovun projektista ja lopulta teatteristakin. Minulla on hoitamaton masennus. Vuosia myöhemmin alan voida huonosti. Mikä on johtanut mihinkin?

Bat For Lashes

2008-09-12T13:17:00.007+03:00

Parempaa sanottavaa ja hehkeämpää ulkoasua odotellessa esittelen uudehkon musiikillisen löytöni. Natasha Khan eli Bat For Lashes kuulostaa aika ajoin Björkiltä, PJ Harveylta ja ehkä myös Tori Amosilta. Silti debyyttilevy Fur And Gold on jollakin tapaa omaperäinen, raikas ja viehättävä. Erityisesti levyn avausraita Horse And I on koukuttava. Ohessa kuitenkin What's a Girl to Do, jonka musiikkivideo muistuttaa vanhoista kauhuelokuvista ja lapsuuden pimeistä mörkömetsäteistä.

Porno, naiset ja kärsimys

2008-07-19T16:50:00.010+03:00

Porno ei ole helppo kysymys... Olen prostituution laillistamista vastaan. Prostituutiolaista olisi pitänyt tehdä tiukempi, seksin osto ja myynti olisi pitänyt kriminalisoida yksiselitteisesti. Mä ajattelen, että pornossa työskentelevät naiset kärsivät, ja kärsivät siitä aina. Porno ja prostituutio ovat sama asia, koska molemmissa vaihdetaan seksiä rahaan. Porno on ehkä vielä pahempi, koska siinä rahasta harrastettu seksi monistuu useampien nähtäväksi kuin prostituutiossa.

On alueita, joille en tuo feminismiä. Makuuhuoneeseen esimerkiksi.

Tulvan päätoimittaja Anne Moilanen kertoo City-lehdessä (13/08), ettei tuo feminismiä makuuhuoneeseen. On kuitenkin syytä tarkentaa, että kyse on nimenomaan Moilasen omasta makuuhuoneesta, ei esimerkiksi toisten naisten haluista tai heidän harjoittamistaan seksuaalikäytänteistä. Moilasen näkemykset eivät juurikaan poikkea tietynlaisen skandinaavisen feminismin opinkappaleista, joiden mukaan porno ja prostituutio ovat tavalla tai toisella haitallisia ja naiset kärsivät aina, tiesivätpä sen itse tai eivät. Nirhaisen oitis kättä, joka minua ruokkii: myös esimerkiksi Päivystävä feministi juhlistaa blogissaan ruotsalaisen huoltoaseman päätöstä vetää pornolehdet pois myynnistä. Itse en pidä tätä silkkana "sukupuolisensitiivisyytenä" saati sitten sukupuolikysymysten esille tuomisena, vaan liitän sen pikemminkin samaan konservatiiviseen asenneilmastoon, jossa puututaan vaikkapa virkamiesten pornon katseluun heidän työmatkoillaan. Pornoteollisuuteen liittyy toki ongelmia, mutta voidaan kysyä, onko edellä mainituissa tapauksissa kuitenkin kyse pornon mahdollisesta "likaisuudesta" tai illegitiimin seksuaalisuuden "paheksuttavuudesta" tai "loukkaavuudesta". Helsingin Sanomat kertoo, ettei huoltoaseman työntekijä "halunnut työskennellä pornolehtien seassa", mutta uutisesta ei selviä, miksi. Itse olen sitä mieltä, että hyväksikäyttöä vastaan on taisteltava, mutta sex is not the enemy. Vai onko sittenkin?

Moilasen haastattelusta ei valitettavasti käy ilmi, minkä vuoksi porno, naiset ja kärsimys muodostavat väistämättömän kolmiyhteyden, mutta voimme silti yrittää päästä näkemyksen jalanjäljille. Esineellistääkö porno naista, välineellistääkö se hänet ja seksuaalisuuden? Onko pornonäyttelijätär seksuaalisesti traumatisoitunut, onko häntä käytetty hyväksi lapsena? Eikö seksi saa olla kaupallista? Voivatko nautinto ja valuutta käydä koskaan käsi kädessä? Eikö porno vastaa Moilasen esteettisiä mieltymyksiä? Mitä mieltä hän on amatööripornosta? Implikoiko Moilanen, että piiska- ja pissaleikit olisi syytä teljetä neljän seinän sisään yksityisiin makuuhuoneisiin? Ainakaan seksistä ei saa pyytää rahaa eikä omalla ruumiilla ole suotavaa tehdä, mitä haluaa.

Se, mikä minua häiritsee tässä feministisessä keskustelussa on nimenomaan väite siitä, että nainen (ja aina nainen) kärsii riippumatta siitä, mitä mieltä hän itse on omasta toiminnastaan. Entä, jos nämä naiset eivät tarvitse edes Moilasen kaltaista valistunutta feministiä kertomaan heille, että he ovat hyväksikäytön uhreja ja tekevät pimpilleen ja mielenterveydelleen hallaa? Mitä, jos porno on näille naisille sama asia kuin Moilaselle hänen pyhä makuuhuoneensa, jonka ulkopuolelle jätetään feminismi ja seksuaalipolitiikka? Vaikuttaa siltä, että monen keskustelijan on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta hyväksyä sitä, että nainen voi nauttia pornon tekemisestä tai itsensä myymisestä. Minusta tällainen ihmettely on hieman kummallista ottaen huomioon ihmisen seksuaalifantasioiden ja -käytänteiden laajan kirjon. En tarkoita tällä sitä, ettei pornoon tai prostituutioon saisi suhtautua kriittisesti, pidänhän itsekin monia pornon konventioita vähintäänkin esteettisesti tympeinä ja vastustan kaikenlaista pakottamiseen perustuvaa ihmiskauppaa. En kuitenkaan hyväksy pornoteollisuudessa työskentelevien ihmisten omien näkemysten täydellistä sivuuttamista tai heidän kokemustensa väistämätöntä patologisointia.

En myöskään ole Moilasen kanssa samaa mieltä siitä, että prostituutio tulisi yksiselitteisesti kriminalisoida. Prostituutio ei ole mielestäni missään nimessä yksiselitteinen ilmiö ainakaan Moilasen viittaamalla tavalla. Mielipiteeni prostituutiosta eivät ole täysin johdonmukaisia tai loppuun asti mietittyjä, mutta kriminalisointia vastustan yksinkertaisesti sen vuoksi, että ihmisellä tulisi olla oikeus päättää omasta ruumiistaan. Silti esimerkiksi institutionalisoitunut bordellilaitos Saksan tai Hollannin malliin herättää minussa kylmiä väreitä, koska en voi olla ajattelematta, että sellaisessa yhteiskunnassa naisia pidetään lähinnä lihana ja kauppatavarana. Lisäksi laiton prostituutio ja paritus rehottavat kaupunkien laitamilla. Prostituutio ei ole minusta väistämättä esteettisesti vastenmielistä, mutta valtion väliintulo tekee siitä sellaista.

Lienee aika tarkastella omia asenteitaan ja niiden johdonmukaisuutta.

(H.R. Giger: Necronomicon)

Eräänlaiset jäähyväiset

2008-07-07T19:30:00.008+03:00

Yhtäkkiä olen aivan silmittömän vihainen, melkein raivokas.

Kammoan tätä täyteen ahdettua asuntoa, ruskean sävyihin verhottua persläpeä, johon en ikinä kotiutunut heikoista yrityksistäni huolimatta. Olen ollut monta päivää poissa, eikä asuntoon jättämäni sotku ole kadonnut minnekään palatessani. Inhottava, rivo ihmissotku, astiat pesemättä, rypistyneitä vaatteita pianon jakkaralla, sängyllä ja lattialla, pölyä, loputtomasti pölyä, typerä pieni keittokomero, typerä pieni kylpyhuone, liikaa takkeja roikkumassa eteisen naulakossa, hirvittävä määrä paperijätettä laskuja lehtiä mainoksia kirjoituksia, kaikki yhtä suurta sontaa. Ruma 70-lukulainen jalkalamppu liian ison vanhemmilta saadun nahkasohvan vieressä, mudanväriset läpikuultavat verhot. Kirjat pursuavat ulos kirjahyllystä, missään ei ole tarpeeksi tilaa. Tyylittömät, edellisiltä asukkailta jääneet rullaverhot. Kulunut, kellertävän värinen parketti. Tavaraa on niin paljon, että tulen varmasti hulluksi. Haluaisin kirkua, riipiä alkovin hapsuverhot alas.

Tule elokuun ensimmäinen, tule pian. Silloin jätän kantakaupungin ja boheemikaupunginosan, vastapäisen talon liian lähelle tulevat ikkunat ja tympeän rappukäytävän, jossa harva tervehtii. Jätän taakseni kaksi asuntoa ja yhden ihmissuhderaunion, joka savuaa yhä täällä jossakin, haiskahtaa nenääni niin, että kadulla on aina oltava varuillaan.

Tuntuu typerältä kirjoittaa tällaisia tekstinpuolikkaita, aivan kuin ei sanoisi mitään kunnolla.

Huomenna imuroin ja pesen lattiat, jotta uuden vuokralaisen kelpaa patsastella.

Vanilla jihad

2008-06-29T14:00:00.010+03:00

Olen lueksinut viime päivinä naistutkimuksen ainejärjestö Vastakarvan sähköpostilistalla käytävää keskustelua ns. mustapinkistä blokista, joka osallistui lauantaiselle Pride-marssille. En ollut itse marssimassa, joten tietoni marssin tapahtumista rajoittuvat lähinnä uutisiin. Tänä vuonna blokki kehotti joka tapauksessa ottamaan marssille polttopullot mukaan, ja sen iskulauseita olivat viha, kuolema (heterokulttuurille) ja trans-gressio. Polttopullojen sijaan blokkilaiset räjäyttelivät kuitenkin valoraketteja, eikä SETA:n pelkäämiä väkivallantekoja tapahtunut. Listakeskustelussa mustapinkki diskurssi on tulkittu ironiseksi vihapuheeksi, ja sillä lienee yhteyksiä myös Vastakarvan Facebook-ryhmässä käytyyn keskusteluun queer-politiikasta. Vastakarvan järjestämä baarikierros, jossa oli tarkoitus sonnustautua tekopartoihin ja huulipunaan, herätti keskustelijoissa kuohuntaa liittyen heteromatriisin järkyttämiseen, transgender-butchien kokeman paskan kunnioittamiseen (tai kunnioittamatta jättämiseen) ja vaniljaheteroihin.

Naistutkimuksen opinnoistani huolimatta olen ollut auvoisan tietämätön keskustelusta, jota ainejärjestössä käydään. Keskustelu herättää minussa kuitenkin kysymyksiä identiteeteistä ja identiteettipolitiikasta, siitä, mihin minä naistutkimuksen opiskelijana paikannun. Aloittaessani naistutkimuksen opinnot, tunsin viettäväni kuherruskuukautta: tässä on jotakin, jota minä olen etsinyt. Nykyään en ole enää aivan yhtä varma siitä, mitä ajattelen. Minua pohdituttaa tutkimuksen tekemisen poliittisuus ja se, millaista naistutkimusta Suomessa ylipäätään tehdään. Vaikuttaa siltä, että tutkimuksella on yllättävän paljon yhteyksiä yhdysvaltalaiseen, kulttuurikriittiseen cultural studies -perinteeseen, jota edustavat esimerkiksi bell hooks ja Laura Kipnis. Voidaan siis puhua kriittisestä kulttuurintutkimuksesta, jolla on jokin poliittinen agenda, usein feministinen, uusvasemmistolainen ja kulttuuristen marginaaliryhmien voimauttamiseen pyrkivä. Kriittisen kulttuurintutkimuksen keskiössä vaikuttavat olevan juuri identiteetit, joiden luonne ei ole essentiaalinen vaan pikemminkin alati muuttuva, konstruoitu. Mielestäni on kuitenkin perusteltua kysyä, korvataanko esimerkiksi "rotu" postkolonialistisessa, kriittisessä diskurssissa "identiteetin" ja "kulttuurin" kaltaisilla käsitteillä, joissa on ehkä sittenkin jonkinlainen essentia. Mulla on nyt tää mun kulttuurinen identiteetti ja sulla on sun. Luin syksyllä erään cultural studies -paradigmaan liittyvän tekstin, jossa Kathryn Woodward tarkastelee identiteettejä historiallisesti spesifeinä, rakennettuina konstruktioina, jotka tuotetaan eron (difference) ja toiseuden (Other) kautta: minä olen jotakin, jota tuo toinen ei ole. Hän esittää, että on olemassa jokin identiteettikriisi, joka on läsnä paitsi globaalilla, myös paikallisella ja henkilökohtaisella tasolla. Mielestäni Woodwardin artikkelissa tiivistyy ongelma, joka piinaa akateemista identiteettipuhetta: missä on empiirinen todistusaineisto?

Queer-teorian tuntemukseni on varsin kehno, mutta sen parissa korostetaan joka tapauksessa identiteettien keinotekoista ja rakennettua luonnetta. Vastakarvan keskusteluja seuratessani en voi kuitenkaan välttyä ajatukselta, että myös queer on normatiivinen identiteetti, tai ainakin siitä luodaan sellaista. Sekä parta & puna -keskustelussa että mustapinkin blokin manifestissa puhutaan halusta, vaaditaan sitä. On kuitenkin selvää, että kaikkien halut eivät ole yhtä hyviä, ja siitäkin voidaan taistella, kuka on eniten queer. Queer ei ole ainakaan lähetyssaarnaaja-asentoa haluava "vaniljahetero", jonka viikonloppuharrastuksiin eivät kuulu fisting by the pool tai muut marginaaliset seksuaalikäytännöt. Onkin syytä kysyä, kenen halusta on kyse ja millainen halu on tarpeeksi hyvä ollakseen queer. Onko heteroilla halua laisinkaan? Muistelen erästä naistutkimuksen kurssin pienryhmää, jolla usea kurssilainen julistautui joksikin seksuaaliksi. Minä ja muutama muu pysyimme vaiti, ja tilanne tuntui vähintäänkin painostavalta. Kyse voi toki olla omasta virheellisestä tulkinnastani, mutta vaikenijat tulkittiin todennäköisesti tylsiksi vaniljahetskuiksi. Omalla kohdallani tulkintaan riittänee myös feminiininen pukeutuminen ja se, että seurustelen miehen kanssa. Tulvan päätoimittajaa Anne Moilasta kutsuttiin naistutkimuksen laitoksella rusinat pullasta -feministiksi, koska hän pukeutui väärällä tavalla ja käytti huulipunaa.

Se, mitä olen yrittänyt rönsyilevässä kirjoituksessani sanoa on se, että minua ahdistaa ajatus siitä, että olisi omaksuttava jokin identiteettikategoria. Legitiimiin identiteettiin kuuluvat vähintäänkin quuer jihad ja tietynlaiset poliittiset ja seksuaaliset mieltymykset. En identifioi itseäni biseksuaaliksi, vaikka pidän sekä naisia että miehiä viehättävinä. En pidä siitä, että minun tulisi julistautua minkäänlaiseksi identiteetiksi, ellen itse niin halua. Olen tutustunut naistutkimuksen laitoksella monenlaiseen kriittiseen keskusteluun, mutta silti minua huolestuttaa se, että tutkimuksen tekemisen taustalla pitäisi olla jokin poliittinen agenda. En jaksa enää uskoa siihenkään, että riittää, kun avaa oman positionsa ja kertoo eksplisiittisesti, missä seisoo. Ollaanko tällaisessa tutkimuksen teossa todella avoimia oman poliittisen agendan vastaisille äänille? Kuvataanko tällöin todella tutkimuskohdetta vai lähinnä omia prosesseja, mitä ne ikinä ovatkaan?

(valokuva: unkultur)

My heart strings call

2008-06-28T02:53:00.007+03:00

Mikä elokuvakohtaus voisi kuvata minua ja kokemuksiani?
Valitsen epäröimättä tämän.

Jatkakaa toki meemiä!

via DorianK

Rakastan, en pelkää

2008-06-21T00:01:00.008+03:00

I freed myself from my family
I freed myself from work
I freed myself
Freed myself
And remained alone

Hämmentävällä tavalla kaikki nivoutuu yhteen uneliaaksi, melankoliseksi nesteeksi. Haluaisin kirjoittaa niin kuin Veloena, intiimisti ja aaltoillen. Ajattelen draamoja, jotka paisuivat tänä keväänä naurettavuuksiin asti. Ajattelen yksin viettämiäni päiviä ja sitä, kuinka tyhjälle paperille ilmestyy yhtäkkiä Bobby Peru ja toisaalta ajatukset, jotka ovat olleet viime kesästä saakka syrjässä, sivussa, pensselin ulottumattomissa. Ajattelen kohtausta, jossa Bobby Peru astuu Lulan huoneeseen: "I gotta take a piss bad, can I use your head?" Hänen ammottava hirviönsuunsa kutsuu vastaamaan myöntävästi, mutta edes hänen hampaidensa välistä leijuva kuolleen raadon löyhkä ei saa minua enää menettämään tajuntaani. Hassua, että valitsen juuri tämän metaforaksi tervehtymiselleni.

Lääkityksen vähentäminen tuntuu kehossa heikkoina kuiskauksina, kuin muistoina tummemmista ajoista. Sanon terapiassa, etten jaksaisi enää olla ainoa lapsi. Mutta minä olen, enkä voi sille mitään.

Tapasin sinut vuosi sitten. Yritin olla katsomatta sinua, ja suupieleni nykivät jännityksestä. Matkasin merille, sitten melkein Irlantiin asti. Ja nyt olen tässä sinun kanssasi, yrittäen maalata sinua, muotoilla sinua lauluksi. Haluan rakastaa, en pelätä.

Rakastan, en pelkää.

2000-luvun erotiikka

2008-05-18T21:36:00.007+03:00

Reiska on tylsä rakastaja, joulukuusen alla on hässittävä vaikka ei haluaisi, lapsi askartelee pornonukkeja ja Malmin munasta tarttuu sukupuolitauti. Suomalaisten naistaiteilijoiden kirjoittamassa novellikokoelmassa 2000-luvun Decamerone (2007) lutkutetaan taukoamatta kikkeliä ja sukelletaan elähtäneen avioseksin kuivahtaneisiin onkaloihin. Kirjaa on mainostettu kansitekstejä myöten eroottisena teoksena ja "rakkauden, intohimon ja eroottisen kaipuun runsaudensarvena", mutta 2000-luvun naiserotiikka ei valitettavasti saa ainakaan minua kostumaan. Arkirealismilla haluttomuuksineen, väsymyksineen ja tuttuuksineen suorastaan mässäillään uuvuttavuuksiin asti. Uskalletaan melkein, mutta ei aivan. Työnnetään, lykitään ja puuskutetaan, mutta ei kuitenkaan. Novelleissa käsitellään toki seksuaalisuutta, mutta en parhaan tahtonikaan mukaan kykene pitämään suurinta osaa kirjoituksista eroottisina. Olen pettynyt tarinoiden ennalta-arvattavuuteen ja tavanomaisuuteen: onko tässä todella kaikki, mitä taiteilijanaisilla on sanottavanaan himosta?

Miksei kukaan taiteilija lähesty halua vaikkapa fantasian tai tieteiskirjallisuuden keinoin? Miksi ihmisnaisen halun objekti on aina ihmismies? Kirjan radikaaleinta antia tässä suhteessa lienee Minna Koskelan novelli Muutos, jossa mies saa yllättäen kulkustensa tilalle häpyhuulet: humorisesti, totta kai. Teoksessa on laajasti edustettuna suomalaisen kirjallisuuden kentän nuori naissukupolvi, jolta olisin odottanut vähintäänkin kiehtovasti tihkuvaa lemmen nektariinia. Vaan kuinka kävikään? Sofi Oksanen viittaa omalle hahmolleen tyypillisesti kevytfetisismiin, kun taas Neiti Narunakin tunnettu, SM-piireissä vaikuttanut Outi Alanne kirjoittaa rakastelun epämukavuudesta metsän vuoteessa ja auton konepellillä. Insestiä vavahduttavasti On rakkautes ääretön (2001) -romaanissaan kuvannut Maria Peura akrobatisoi vähemmän vaikuttavasti arki- ja orgiamaailman rajalla. Riikka Pulkkisen teksti alkaa lupaavasti viisivuotiaan ensimmäisestä masturbointikokemuksesta, mutta päätyy uuvuttavaan parikymppisen tanssijattaren vatvomiseen siitä, kuinka tuo tuossa on minä, mutta myös jokin muu. Häpeä on vahvasti läsnä pikkuvanhan viisivuotiaan ajatuksissa, ajatteleehan hän tekevänsä jotakin, mitä viisivuotiaan ei vielä pitäisi tehdä. Nousin heti vastalauseeseen: onko lapsella pakko olla tällainen tietoisuus? Tai jos on, niin miksi?

Lempinovellikseni nousi lopulta Tuuve Aron kuvaus 13-vuotiaan tytön aistikkaasta kokemuksesta kolmikymppisen naisen kanssa. Myös Katja Kettu hätkähdyttää tekstillään torahampaisesta erektioassistentista, jonka tehtävänä on saattaa pornoelokuvan miespääosan esittäjän nahkea jöllikkä juhlakuntoon. Pelkään kuitenkin, että eroottisen luettavan puutteessa kannattaa tarttua pikemminkin jopa Regina-lehden naisten unelmiin kuin 2000-luvun Decameroneen. Miksi kummassa novellikokoelman nimessä ylipäätään viitataan Boccaccioon?

"Hän nurkan takana meitsiä kyttää: nähdäkseen, ja itseään lypsää..."

2008-05-06T20:36:00.009+03:00

Saako aikuinen ihminen masturboida katsellessaan lasten kuvia? Saako lapsista fantasioida eroottisesti? Onko alastoman lapsen vartalon esittämisessä väistämättä jotakin arveluttavaa?

Suuri online-taideyhteisö deviantART on tehnyt kaikessa poikkeavuudessaan ja dekadenttiudessaan virallisen linjauksen, jonka mukaan yhteisön jäsenet eivät saa esittää sivustolla valokuvia alastomista, alaikäisistä lapsista. Jopa vastasyntyneiden sukuelinten näkyminen kuvissa on kiellettyä, kuten myös yli kaksivuotiaiden tyttöjen esiintyminen kuvissa "rinnat" paljaana. Alle kaksivuotiaan lapsen paljaiden pakaroiden näyttämisestä voidaan kuitenkin neuvotella, mikäli penis tai vagina jäävät katseen ulottumattomiin. Lisäksi linjauksessa vaaditaan, etteivät teini-ikäiset yhteisön jäsenet saa tuottaa sivustolle eroottista taidetta. En ole varma, pitääkö kielto sisällään ainoastaan valokuvauksen vai myös esimerkiksi maalaustaiteen, ja millaisista elementeistä "eroottinen" taide lopulta koostuu. Varmaa on kuitenkin se, että esimerkiksi Sally Mannin taide olisi deviantARTissa mustalla listalla. Tehtiinhän Suomessakin tutkintapyyntö hänen viimesyksyisestä näyttelystään "ihmisarvon vastaisena".

DeviantARTin mukaan linjauksen taustalla ovat "lastensuojelulliset kysymykset" ja etenkin eräiden vanhempien huoli siitä, kuka katsoo heidän lastensa kuvia ja millaisella katseella. Kyseessä on siis "- - the very sickening subject of online pedophiles and predators". Vaikka sivuston ylläpitäjät myöntävät, ettei lasten kuvia metsästävien petojen lukumäärä lienekään todellisuudessa niin valtava, kuin mitä mediassa toisinaan myllytetään, on deviantARTin ensisijainen tehtävä kuitenkin tarjota turvallinen yhteisö, joka pyrkii pitämään ei-toivotun aineksen poissa.

En voi olla pohtimatta, millaisesta asenneilmapiiristä ja suhteesta seksuaalisuuteen deviantARTin sensuurivaatimukset kertovat. Mielestäni on ensinnäkin arveluttavaa, että miljoonien käyttäjien vapautta tuottaa taidetta tai vähintäänkin esittää sitä julkisesti rajoitetaan vetoamalla "poikkeaviin", "sairaisiin" yksilöihin, jotka "saattavat" levittää iljettävää petotautiaan silkan katseen voimalla. Tragikoomisinta linjauksessa on kuitenkin tapa, jolla deviantART itse seksualisoi lapsen ruumiin ja tekee siitä jotakin häpeällistä ja likaista: yli kaksivuotiaan lapsen ruumiissa on jotakin kiusoittelevaa ja kutsuvaa, joka on kätkettävä aikuisten halukkailta katseilta. Lastensuojelun sijaan (tai vähintäänkin sen rinnalla) voitaisiin puhua myös aikuisten suojelemisesta. On lisäksi hämmentävää, millä tavoin linjauksessa suhtaudutaan yli kaksivuotiaiden tyttöjen nänneihin.

On kiinnostavaa pohtia, millaisena lapsen seksuaalisuus nähdään konservatiivisessa diskurssissa, jonka mukaan lapsia on suojeltava paitsi alastomuuden ja seksuaalisuuden näkemiseltä, myös aikuisten katseilta. Ajatellaanko lapsia seksuaalisuuden ulkopuolelle jäävinä ruumiittomina olentoina vai haisevatko he päinvastoin niin voimakkaalta aistillisuudelta, että heiltä on varjeltava myös ympäristöä? Lueskelin syksyllä Elina Haavio-Mannilan ja Osmo Kontulan tutkimusta "Matkalla intohimoon: nuoruuden hurma ja kärsimys seksuaalielämäkertojen kuvaamana" (1995), jossa aikuiset ihmiset muistelevat lapsuutensa ja nuoruutensa seksuaalisia kokemuksia. Kertomukset ovat herkullisen lihallisia ja saivat minut muistelemaan omaa lapsuuttani. Muistan unelmoineeni alle kouluikäisenä turkiksiin verhoutuneesta, alastomasta jättiläisnaisesta, jonka ruumiin poimuihin ja kätköihin tein pesän. Haaveilin myös mustaan asuun verhoutuneesta kissanaismaisesta naisesta ja Batman-tyylisestä miehestä, jotka piileksivät musiikkiopiston kellarissa olevissa vessoissa. Fantasiani olivat kiistämättömän aistillisia ja mieltä kiihottavia. Seksuaalisuus ja kiinnostus ruumiiseen olivat läsnä myös oikeissa leikeissä: leikin ystävättäreni kanssa hävyttömiä barbileikkejä, joissa kaikki nussivat kaikkia. Teimme eroottisia kuunnelmia, kärsimme "suklaahimosta" ja pohdimme, onko oikea sana "orgasmi" vai "organismi". (Minä olin väärässä.) Halusimme ja himoitsimme, vaadimme ja kaipasimme. Jo silloin.

Tiedän toki, että on olemassa aikuisia ihmisiä, jotka suostuttelevat ja pakottavat lapsia ja nuoria seksiin tai johonkin muuhun. Sukulaismieheni olisi halunnut kopeloida tissejäni, kun olin yhdeksän. Ryyppyremmiin kuuluneet miehet jahtasivat sukulaisnaiseni "pientä lintua", kun hänen isänsä oli sammunut. Tuttavaani käytettiin seksuaalisesti hyväksi, kun hän oli lapsi. Näitä kertomuksia voisi jatkaa loputtomiin, mutta kuinka on seksuaalisten kuvastojen laita? Vahingoittavatko perhealbumien ja taiteen kuvastot vai pitäisikö huomio kiinnittää sittenkin yksilöihin, jotka vahingoittavat?

Lukekaa tämä erinomainen kirjoitus aiheesta.

(Sally Mann: Emmet, Jessie, Virginia 1989)

Kutkuttavia asioita

2008-03-30T15:30:00.011+03:00

1. Nan Goldin

(Nan Goldin: Heart-shaped Bruise, 1980)

Nan Goldinin valokuvat lumosivat sekä minut että toverittareni, kun kävimme katsomassa Kiasmassa hänen näyttelyään. Intiimit teokset maalautuivat tajuntaani sellaisella voimalla, etten enää kyennyt ja halunnut jatkaa matkaani Sinebrychoffin taidemuseon Peru-näyttelyyn. Pidin etenkin The Ballad of Sexual Dependency -sarjan kuvista, joihin myös Heart-shaped Bruise kuuluu. Teossarjassa on voimakkaasti läsnä rakkauden, kiiman ja väkivallan löyhkä. Goldin kuvaa myös huumeiden käyttöä ja aidsia, joka alkoi niittää hänen ystäväpiiriään 1980-luvun loppupuolella. Näyttelyssä kannattaa katsoa myös Goldinin videoinstallaatio Sisters, Saints & Sybils, joka on paitsi sisaren itsemurhan aiheuttamien traumaattisten kokemusten purkamista, myös feministinen kannanotto niiden kapinoivien naisten puolesta, joilta on riistetty vapaus omaan ruumiiseensa ja koskemattomuuteensa. Keskustelin ennen näyttelyä erään työtoverin kanssa, joka kritisoi Goldinin tapaa tehdä lähipiiristään ja henkilökohtaisista kokemuksistaan taidetta. Itse olen täysin päinvastaista mieltä: onko mielekästä jakaa taidetta ja taiteen tekemistä "yksityiseen" ja "julkiseen"? Millä tavoin "henkilökohtaista kokemusta" voi mitata?

2. Ysäritekno

Olen tavallaan järkyttynyt ja toisaalta kihisevän riemuissani siitä, että olen löytänyt uudelleen eurodancen, tuttavallisemmin ysäriteknon. Genren sisällä on tietenkin suollettu kammottavaa sontaa, mutta myös mitä mainioimpia tanssibiittejä ja yksinkertaisesti erinomaisia biisejä: esimerkiksi Culture Beatin Mr. Vainissa, Cappellan U Got 2 Let The Musicissa, Nightcrawlersien Push The Feeling Onissa ja U96:n Club Bizarressa on uskomatonta vapauden ja raikkauden tuntua. Ohessa U96:n ja Daisy Deen nerokas Love Religion.

3. Neverwinter Nights: A Dance with Rogues

Varkaiden kilta, biseksuaalisia romansseja, raiskauksia, seksuaalista ahdistelua, prostituutiota ja kuumia drow-haltioita. Pelasin syksyllä hurmoksessa Neverwinter Nights -pelin maailmaan sijoittuvaa loistavaa fanimoduulia A Dance with Rogues, jonka kutkuttavuutta ja nerokkuutta en voi kylliksi korostaa. Peli on jaettu kahteen osaan, joista varsinkin toinen on välillä liiankin taistelupainotteinen. Parhainta pelissä on kuitenkin mainio juoni, joka sai minut toisinaan suorastaan kiihdyksiin ja uppoamaan romanttisiin seikkailufantasioihin.

4. Miesasialiike

Henry Laasasen Naisten seksuaalisen vallan (2008) lisäksi olen lueskellut viimeaikoina Arno Kotron ja Hannu T. Sepposen toimittamaa Mies vailla tasa-arvoa -artikkelikokoelmaa (2007), joka on kirvoittanut kitkeriä kommentteja suunnasta jos toisestakin. Teos on haluttu vaieta kuoliaaksi ja sitä on pidetty paitsi silkkana idiotismina, myös vaarallisena idiotismina. Näkisin kuitenkin, että kirjaan olisi syytä suhtautua asiallisesti ja avoimesti, mikäli todella halutaan käydä dialogia sukupuolten tasa-arvosta. Arno Kotro kirjoittaa hyvin asepalveluksen epätasa-arvoisuudesta, kun taas Miika Lehtonen ja Ralf Sund tuovat esiin tärkeitä puheenvuoroja isyydestä ja huoltajuudesta. Myönnän, että Hannu T. Sepposen artikkeli sukupuolittuneesta väkivallasta herättää minussa aika ajoin jopa defensiivisiä vastalauseita, mutta hänen kirjoituksensa suurin anti on mielestäni vaatimuksessa tehdä laajempaa, puolueetonta tutkimusta naisten ja miesten harjoittamasta väkivallasta. En ole vielä lukenut koko kirjaa, mutta asiallisten artikkeleiden lisäksi siihen mahtuu myös kehnoa, konservatiivista ja outoa argumentointia. Esimerkiksi Heikki Sariolan kirjoitus biologisesta isyydestä hyökkäysten kohteena ansaitsee mielestäni niin paljon kritiikkiä, että voisin kirjoittaa siitä aivan oman bloggauksensa. Timo Karjalaisen "Halpoja ikämiehiä" -artikkeli on puolestaan ajoittain aivan käsittämätön: hän kauhistelee sitä, kuinka paljon rahaa miehet keskimäärin "menettävät" naisille lyhyemmän elinikänsä vuoksi. Vaikka miesten kuukausieläkkeet ovat Karjalaisen mukaan noin kolmanneksen suuremmat kuin naisilla, eläkkeitä maksetaan vähemmän miehille, jotka kuolevat nuorempina: "On siis olemassa vaara, että säännönmukaisesti nuorempana kuolevat ihmiset pakotetaan hyvinvointivaltion nimissä vaivihkaa ja tietämättään rahoittamaan itseään pidempi-ikäisten ihmisten vanhuuden turvaa", kirjoittaa Karjalainen. Miesten lyhyempään eliniänodotteeseen on toki kiinnitettävä huomiota, mutta minua ainakin typerryttävät ne konnotaatiot, joita Karjalaisen väitteet sisältävät.

Mielestäni on kiinnostavaa pohtia, millä tavoin kirjoittajat käsittelevät feminismiä ja naistutkimusta. Vaikuttaa siltä, että osassa teksteistä puhutaan "feminismistä", kun taas toisissa kirjoituksissa eritellään "feminismejä", mikä on analyyttisempi ja uskottavampi tapa lähestyä aihetta kuin edellä mainittu. Ymmärrän toki, ettei kyseessä ole tieteellinen teos, mutta toisinaan soisin kirjoittajien viittaavan tarkemmin siihen, kuka tutkija tai feministi, missä ja milloin on kyseessä. Näin argumentitkin saisivat enemmän lihaa luidensa ympärille eikä pauhattaisi vain siitä, kuinka "feministit" sitä ja tätä ja "nekin" tutkijat tuota.

5. Minä ja oikeistopopulismi

Mieltä lämmittää, kun huomaa olevansa samalla puolella oikeistopopulistien kanssa. Hollantilaisen poliitikon Geerd Wildersin Fitna-elokuvan laukaisemia reaktioita Euroopassa aina YK:ta ja huippupoliitikkoja myöten on ollut tuskastuttavaa seurata. Katsoin elokuvan, kun se oli vielä saatavissa LiveLeak.comissa ja on täysin käsittämätöntä, kuinka elokuvaa on kommentoitu. Sananvapautta ei saisi kuulemma "käyttää väärin". Suosittelen lämpimästi Tulta syöksevän linnun kirjoitusta aiheesta.

You're only popular with anorexia

2008-03-19T22:30:00.009+02:00

Nuorten naisten ja tyttöjen pahoinvointi lisääntyy kaiken aikaa. Masennus, bulimia, anoreksia ja muut itseinhon muodot eivät verso tyhjiöstä. Internetin, musiikkivideoiden ja viikkolehtien luista ja silikonista kootut kiiltokuvanaiset tarjoavat ahdistavan mahdotonta samastumismalliaan kasvaville tytöille. Ei ole yhtäkään syytä, miksi näiden kuvien pitää täyttää myös katuvarret. Kieltoa vastustavat vetoavat yleensä ilmaisunvapauteen, mutta tämä peruste ontuu, sillä emmehän me muutoinkaan salli julkisessa tilassa mitä vain.

Naisasialiitto Unionin ideologisestakin työstä vastaava pääsihteeri Elina Hatakka kirjoittaa Unionin jäsentiedotteessa seksistisestä katumainonnasta ja sen vahingollisista vaikutuksista nuoriin naisiin ja tyttöihin. Hän perää kirjoituksessaan tarkempaa rajanvetoa "sopivan" ja "ei-sopivan" välille ja väittää, että sopivaisuuden rajaa on hivutettu vuosien varrella manipulatiivisesti yhä "tötteröhuulisempaan, raukeasilmäisempään ja paljaampaan suuntaan". Hän kritisoi voimakkaasti tietynlaisen naisenruumiin näkyvyyttä katukuvassa ja esittää, että vastakkaisten näkemysten logiikka on seuraava: "kuva ei häiritse minua, ja sen vuoksi se ei häiritse muitakaan". Hän vie ajatuksensa yhä pidemmälle pohtien, voisiko kyse olla sittenkin siitä, että kuvat vetoavat kontrollilakien vastustajiin, jotka haluavat nauttia "ei-sopivasta" kuvastosta vastaisuudessakin.

Hatakan näkemykset ja perustelut ovat mielestäni monella tapaa ongelmallisia. Ensinnäkään hänen logiikkansa ei juurikaan eroa siitä, jota hän kritisoi, voidaanhan se kääntää seuraavasti: "kuva häiritsee minua, ja sen vuoksi sen pitäisi häiritä muitakin" tai "kuva häiritsee minua, ja sen vuoksi se pitäisi kieltää". Hatakka on toki ottanut oman närkästyksensä lisäksi mukaan perusteluihinsa myös epämääräisen nuorten naisten joukon, jota on suojeltava "sairastumiselta". Jää kuitenkin epäselväksi, mitkä kaikki kuvastot ovat kirjoittajan mukaan vahingollisia: olisiko kaikki alusvaatemainokset kiellettävä, "tarjoavathan" mallit niissä itseään "lähes alasti"? Vai onko pannaan tuomittava nimenomaan sellaiset alusvaatemainokset, joissa malli kutsuu katsojan kiimaiseen tyynysotaan ja himokkaaseen telmintään? Vahingoittaako nuoria naisia ja tyttöjä eksplisiittisen seksuaalisuuden esittäminen vai yhdenmukaiset kauneusihanteet? Onko Hatakka tullut ajatelleeksi, että kaikki, ehkäpä jopa suurin osa nuorista naisista, ei välttämättä pidä kuvia vahingollisina tai häiritsevinä; ehkäpä ne jopa miellyttävät heitä ja tuottavat heille nautintoa. Onko tämä luonnotonta ja sopimatonta? Lisäksi kuvia voidaan myös parodioida ja kyseenalaistaa, kuten esimerkiksi Tarja Tolonen on osoittanut koulua, sukupuolta ja ruumiillisuutta käsittelevässä tutkimuksessaan.

Minäkin näkisin mielelläni mediassa ja katukuvassa erilaisia ja toisistaan poikkeavia naisen- ja miehenruumiita, joiden ei tarvitsisi taipua yksiäänisiin normeihin. Kannatan myös lämpimästi keskustelua, kritiikkiä, polemiikkia ja debattia. Sensurointi on kuitenkin mielestäni tavattoman huonoa keskustelua ja on mielestäni ensiarvoisen tärkeää, että mediassa voidaan esittää myös kontroversiaalia materiaalia. On myös pidettävä mielessä, että Hatakkakin tuottaa kirjoituksessaan ruumiillisuusnormeja, joihin ei sovi esimerkiksi laihuus, isorintaisuus, eksplisiittinen seksuaalisuuden esittäminen ja turpeat huulet. Ystäväni esitti tärkeän huomion: olisiko syytä etsiä keinoja, joiden avulla "seksistisiä" kuvastoja voitaisiin pitää vähemmän haavoittavina? Tuon lisäksi esiin kysymyksen, jota voidaan pitää jopa tympeänä ja itsestäänselvänä: mitä Hatakka ajattelee mainoksista, joissa hikipisarat nuolevat nuoren miehen lihaksikasta ruumista, jonka keskipisteessä on alushousujen sisällä sykkivä penis?

Lopuksi vielä sananen anoreksiasta: vaikka esimerkiksi historioitsija Caroline Walker Bynum on huomauttanut, että 1900-lukulaisella anorexia nervosalla on epäilemättä myös "kulttuurinen" kontekstinsa, kyseessä on kuitenkin ilmiö, jolle on löydetty tutkimuksessa niin fysiologisia, geneettisiä, neurobiologisia kuin ravinnollisiakin selityksiä. Lisäksi Bynum toteaa, että on tärkeää kuunnella yksilön selityksiä omasta käyttäytymisestään: on syytä kysyä, onko yksilön oma kokemus väistämättä patologisoitavissa ja medikalisoitavissa. On myös kiehtovaa pohtia Rudolph M. Bellin tutkimusta Holy Anorexia (1985), jossa Bell väittää, että "anorexic response is timeless". Bell vertaa keskiaikaisten naispyhimysten paastoamista moderniin anorexia nervosaan ja väittää, että näiden kahden historiallisen ilmiön välillä on yhtäläisyyksiä. Hänen tutkimuksessaan on todella paljon kritisoitavaa, mutta väite siitä, että anoreksiassa ei olisikaan kyse täysin uudesta ilmiöstä, on joka tapauksessa kutkuttava.

(Kuva 1: kollaasi Emmanuelle Béartista H&M:n alusvaatekampanjassa
Kuva 2: Doven mainoskampanja)

...And now for something completely different

2008-03-14T09:30:00.009+02:00

Olen saanut hetkeksi (mutta vain hetkeksi) kyllikseni pornosta, väkivallasta ja mielenterveydellisistä ongelmista, joten muotiblogien ja toisaalta myös ihastuttavan aistillisen Mademoiselle Vosgesin inspiroimana aion astua itsetuhoa vastaan käyvälle polulle. Myös Eufemian taannoin kirjoittama ylistys neule- ja muotiblogeille väikkyy mielessäni, ja aionkin apinoida sitä mitä pikimmiten omalla muotibloggauksella, kenties jopa viehkeän sateenvarjoposeerauksen omaksuen. Kirjojen, elokuvien ja hyvän ruoan lisäksi kulutan luultavasti eniten vaatteisiin ja pukeutumiseen, vaikka olenkin suurimman osan ajasta toivottoman huolimaton, piittaamaton ja homssuinen pukeutuja. Ryvetän kenkäni huonoon kuntoon, en pidä talvitakeistani huolta ja useimpina aamuina ei ole puhettakaan siitä, että ehtisin ehostautua tai panostaa pukeutumiseeni. Minulla on ollut kaikenlaisia pukeutumiskausia aina kokomustasta vaatetuksesta romanttiseen kukkahippiröyhelötyyliin. Nykyään olen mieltynyt kai varsin pelkistettyyn, klassiseen ja naiselliseen tyyliin, joskin silmääni miellyttävät myös tietynlainen tyttömäisyys ja kujeilu. Olen lukenut jo pitkään hyvin laiskasti ja valikoivasti blogeja, mutta yllätin itseni syksyllä koukuttumalla muotiblogeihin. Aluksi suurin osa muotiblogeista vaikutti karmivan yhtenäiseltä ja tympeältä massalta harmaine säkkitunikoineen ja piukkoine leggingseineen, mutta löysin pian myös varsinaisia helmiä, joista seuraavaksi muutama sananen.

Only Shallow -blogin Rannalla on hyvin kaunis ja persoonallinen tyyli, joka herättää minussa ihastusta lähes jokaisella blogivierailullani. Suurin osa hänen vaatteistaan on second handia, mikä viehättää myös. Olisi luonnollisesti oiva ja eettinen valinta preferoida kierrätettyjä vaatteita. Löydän kuitenkin yllättävän harvoin esimerkiksi UFF:ilta mitään minua miellyttävää. Syynä voi tietenkin olla myös se, että silmäni ei ole vielä kovinkaan harjaantunut helmenkalastaja, koska tutustun tarjontaan verrattain harvoin ja usein hieman ylimalkaisesti. Kuuden euron päiviltä löysin kyllä mitä mainioimman ruskean, vyötäröä korostavan nahkatakin. Helsingin second hand -tarjonta on ylipäätään minulle vielä turhankin suuri mysteeri. Esimerkiksi Vallilan makasiineilla olisi varmasti vaikka mitä, mutta paikan päälle pitäisi ryömiä todennäköisesti heti, kun kirppis aukeaa. Pidän lisäksi enemmän itsepalvelukirppiksistä, koska minua ahdistaa hipelöidä vaatteita omistajan valvovan silmän alla. Inhoan syvästi kaikenlaista tyrkyttämistä. Ahdistun usein myös pienissä putiikeissa, koska koen äärimmäisen palvelualttiuden ja innokkuuden tai vaihtoehtoisesti vahtimisen erittäin kiusalliseksi.

Olen kuitenkin karaissut itseäni viime aikoina kiertelemällä toverini kanssa kiinnostavissa putiikeissa. Esimerkiksi Play It Again, Sam (Rauhankatu 2) on ehdottomasti käymisen arvoinen ja kiehtova, joskin luokattoman kallis vintage- ja second hand -liike. Alkuviikolla tutustuimme Punavuoren ja Eiran kierrätystaivaaseen: Ruuturouva (Fredrikinkatu 16), Amado (Albertinkatu 9), Kaunis Veera (Albertinkatu 10), Happy (jossakin viiskulman tienoilla, ehkä Fredalla) ja Hepsankeikka (Korkeavuorenkatu 17). Kauniissa Veerassa ja Amadossa oli luksusvaatteiden lisäksi myös kohtuuhintaisia ja hyväkuntoisia vaatteita. Vaatteiden sijaan lankesin kuitenkin Kauko Röyhkän Mielummin vanha kuin aikuinen -levyyn, joka irtosi Popparienkelistä (Fredrikinkatu 12) muutamalla lantilla (5 €). Myös Kalliosta löytyy kiinnostava second hand & new -puoti Hilda Viola (Toinen linja 15 B).

Lopuksi vielä muutama sananen blogeista: Polka dots on viehko ja kiinnostava muotiblogi, jonka kirjoittajan tyylistä diggailen kovasti. Tissien ja polkkatukan lisäksi minua ja Jonnaa yhdistää mieltymys korkeisiin vyötäröihin, trensseihin, vyötärövöihin ja palloiluun. Olen ollut verrattoman onnellinen siitä, että olen viimeinkin löytänyt korkeavyötäröiset housut ja hameet, jotka pukevat vartaloani niin paljon paremmin, kuin lähinnä persvakoa korostavat matalavyötäröiset hirvitykset. Näin minulle julisti myös The Body Shape Bible, jota en missään nimessä tunnusta selailleeni, enkä ainakaan töissä. Myös pitkäaikaisella blogituttavuudellani Anulla on aina kiinnostavia kirjoituksia tyylistä, kaupungista, muodista ja musiikista blogissaan Eräänä iltapäivänä. Lopuksi on mainittava myös maailman suloisin ja sympaattisin muotiblogi Colour me !, josta saadaan ilmeisesti maistiainen myös seuraavassa Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä. (Oikaisu 16.3: Blogeja esitellään tämän päivän kulttuurisivuilla, ei siis kuukausiliitteessä.)

Olen olemassa, siis provosoin

2008-01-31T17:30:00.010+02:00

Pekka Vilkuna uskoo tietävänsä, miksi naiset syyttävät miehiä sopimattomasta käytöksestä: "Se on tämän päivän muotia." Hän neuvoo naisia nauramaan juttujen mukana. "Jos ei sellaisia juttuja kestä, pitää pohtia uudestaan ammatinvalintaansa.
HS, 27.1.

Luonnostelin mielessäni kiihtynyttä bloggausta eduskunnan kähmintäskandaalista, mutta ikkunaiines kirjoitti jo päreessään oikeastaan sen, mitä olisin itsekin voinut sanoa. Aloin sen sijaan pohtia paitsi omia häirintäkokemuksiani, myös edellä mainitun kirjoituksen tiimoilta käytyä keskustelua naisten pukeutumisesta aina korkokengistä avonaisiin kaula-aukkoihin. Nämä esteettiset merkit leimataan keskustelussa suurimmaksi osaksi miesten miellyttämiseksi ja osa kirjoittajista perääkin naisilta konservatiivisempaa pukeutumista. Leonoora kirjoittaa: "Olen kyllä ollut huomaavinani, että joidenkin eduskunnannassa olevien naisten pukeutuminen ajoittain kerjää tällaista epäasiallista huomiota. On tosi avaria kaula-aukkoja, minihameita, mauttomia hiusvärejä, "sotamaalauksia" eikä varmaan viisausosamääräkään kaikilla päätä pakota." Seksuaalisesti houkutteleviksi oletettuja pukeutumistyylejä luonnehditaan "halvoiksi" ja "vääriksi", siis huomion kerjäämiseksi. Halo Efekti kertoo puolestaan siitä, kuinka miehet eivät ole uskaltaneet häiritä häntä työpaikalla, koska "sanavalmius ja luontainen auktoriteetti usein erottaa kiusattavat ja ne, joiden annetaan olla rauhassa". Johannes Knektman painottaa yksilön oikeutta ruumiilliseen koskemattomuuteen, mutta toteaa, että jos nainen "tunkee rintansa esiin", hän ei jätä katsomatta. (EDIT: Katsoa toki saa, mutta ilmaisun tapa herättää kysymyksiä, joihin palaan myöhemmin kirjoituksessani.)

Mitä tästä siis pitäisi päätellä? Sallikaa minun kärjistää hieman: jos pukeudun avokaulaiseen paitaan, lyhyeen hameeseen ja korkokenkiin, uhraan itseni miehen miellyttämisen alttarilla, asetan itseni tarjottimelle arvosteltavaksi ja kerjään epäasiallista huomiota? Minusta on ensinnäkin äärimmäisen epäilyttävää vierittää vastuuta häirinnästä kenenkään muun, kuin häiritsijän itsensä niskoille. Rintoja, sääriä ja takamusta korostaviin vaatteisiin verhoutuminen ei todellakaan tarkoita sitä, että älykkyydessä olisi vikaa saati sitten, että olisi lupa koskea tai viljellä rasvaisia juttuja. En väitä, että tällä tavoin argumentoivat keskustelisijat menisivät kannoissaan näin pitkälle, mutta mielestäni tietynlaiset kommentit kertovat varsin ikävistä asenteista. Luulevatko keskustelijat todella, että häirintä vähenisi, jos naiset pukeutuisivat eri tavoin?

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut blogissani, minuun on kohdistettu vastenmielistä huomiota jo kauan ennen kuin aloin pukeutua tavalla, joka korostaa muotoja. Rintoihini on tartuttu kiinni sekä edestä että takaa ja siihen on riittänyt aivan yksinkertaisesti se, että minulla on rinnat. Siihen ei ole valitettavasti auttanut sanavalmius tai "auktoriteetti". En ymmärrä sitäkään, miksi häirityn pitäisi ryhtyä nokkeliin sanaleikkeihin häiritsijän kanssa. Tärkeämpää on mielestäni ilmaista se, ettei häiritsijän käyttäytymisessä ole mitään hyväksyttävää. En ole kyennyt tekemään sitä läheskään aina, kuin olisin halunnut. Häirintä aiheuttaa suurta ja lamauttavaa häpeän tunnetta, josta on joskus vaikeaa riuhtaista itsensä irti. Viimeksi koin tällaisen tunteen silloin, kun olin valmistautumassa erääseen esiintymiseen ja ympärilläni olevat miehet alkoivat laskea leikkiä rinnoistani. Jännitän esiintymistä todella paljon ja meni hetki, ennen kuin edes ymmärsin, että vanhempi, keski-ikäinen mies puhui tissivaostani muiden hihitellessä taustalla.

Ihmisten halu puuttua toisten pukeutumiseen ja ruumiillisuuteen on hämmentävää. Olen hävennyt varttani jo aivan tarpeeksi, että ryhtyisin häpeämään sitäkin, jos haluan olla kaunis ja viehättävä. Jos joku pitää pukeutumistyyliäni mauttomana rintojen tunkemisena esiin ja oman itseni halventamisena, vika on taatusti jossakin muualla, kuin minussa.

(Kuva: Jan Saudek)

Jengipetturibingo

2007-12-27T22:56:00.010+02:00

OLETKO SINÄ JENGIPETTURI? Se selviää pelaamalla Tulvan Jengipetturi-bingoa. Pelin kulku: 1. Lue pelilaudan väittämät huolellisesti. 1. Mikäli väittämä pätee sinuun, piirrä ruutuun rasti. 3. Jos rastitetuista ruuduista muodostuu neljän suora vaakasuoraan, pystysuoraan tai vinottain, tartu peiliin, katso siihen, osoita sormella ja huuda kovaa: "Jengipetturi!"

Jouluisessa suklaaähkyssä mikään ei elähdytä pontevammin kuin feministisen aikakauslehti Tulvan (4/07) jengipetturibingo. En tiennyt kuuluvani mihinkään jengiin, mutta petturi olen takuulla ja koko sydämestäni, mikäli feministinä oleminen on hegemoniseen, yksiääniseen joukkoon kuulumista ja solidaarisuuden osoituksia "ryhmälle", joiden "jäsenien" oletetaan olevan kaikesta samaa mieltä. Asiallisten artikkelien lisäksi olen haistavinani lehdestä epäilyttäviä tuoksahduksia oikeanlaisen feministin ja "naisen" rakentamisesta. On petturuutta, synnin tekemistä ja niin edelleen: toimittajat ovat esimerkiksi listanneet "leikillisesti" syntisiä ja hävettäviä, mutta ah, niin maukkaita luurankojaan, joihin kuuluvat muun muassa Milo Manaran sarjakuvat ("Pornoa lähentelevät albumit ovat feministin painajainen - ja samalla niin syntisen kiehtovia!") ja Adrian Lynen Lolita-versiointi: "Tyylikkäästi ja lumoavan kauniisti toteutettu elokuva viehättää valonarasta aiheestaan huolimatta."

En kestä! Mikä teitä vaivaa?!

Nyt täytyy antaa luunappi möksöttäjälle!

1. Olen pitänyt jämäkkää naispomoa takakireänä akkana, kyvytöntä ja lepsua miespomoa rentona tyyppinä.

EI: Pidän jämäkkää naispomoa jämäkkänä, kyvytöntä ja lepsua miespomoa kyvyttömänä ja lepsuna.

2. Olen flirttaillut saadakseni palvelua tai päästäkseni etuilemaan.

JAA: Luullakseni, joskaan en kyllä etuile. Toiset hoitavat tämänkin niin paljon tehokkaammin: kun Maailman Pisin Mies parkkeeraa keikalla sadankuudenkymmenenviiden senttimetrini eteen, ilmestyy jostakin viehkosti hymyilevä räpsyripsi, joka anastaa paikan miekkosen edestä. Syvä huokaus.

3. Olen arvostellut toisen ihmisen äitiysloman pituutta tai imettämistä.

JAA: Olen kyllä kummeksunut sitä, miksi jotkut naiset imettävät lapsiaan kolmivuotiaiksi tai jopa vanhemmaksi asti.

4. Suhtaudun ennakkoluuloisesti minihameisiin talvella pukeutuviin naisiin.

JAA: Siinä mielessä kyllä, etten oikein jaksa ymmärtää, kuka haluaa värjötellä kylmissään minihameessa talvipakkasella.

5. Olen haukkunut toista naista vain siksi, että ihastukseni kohde lähti tämän matkaan.

JAA: Epäilemättä, katkeruuden puuskassa.

6. Joskus tulee hyvä olo, kun mies kantaa tavaroita puolestani tai kohtelee muuten kuin olisin pieni ja heikko.

JAA: Mitä helvettiä?! En todellakaan pane vastaan, mikäli joku haluaa kantaa tavaroitani, vaikka en olekaan välttämättä kovin pieni enkä heikko. Bring it on!

7. Olen jättänyt kehumatta naiskollegaa esimiehelle silloin, kun se käväisi mielessä.

JAA: Olen varmaankin jättänyt kehumatta myös mieskollegaa, mutta tämä johtuu aivan jostakin muusta, kuin kollegan sukupuolesta.

8. Olen käyttänyt naisesta jotain seuraavista nimityksistä: huora, ämmä, typykkä.

JAA: En huorittele, mutta ämmää ja typykkää kyllä käytän. Myös miehet saavat minulta sangollisen sukupuolittunutta paskaa niskaansa, jos niikseen tulee.

9. Pyydän jonkun miehen apuun heti, kun tietokoneelle/autolle/jollekin kodinkoneelle/polkupyörälle pitää tehdä jotain.

JAA/EI: Avunantajan ei toki tarvitse olla mies, mutta olen kyllä kohtuuttoman epäkäytännöllinen ja kädetön, joskaan en välttämättä tietokoneen kanssa.

10. Suhtaudun ennakkoluuloisesti nuoriin ja kauniisiin naisiin, jotka ovat edenneet urallaan nopeasti.

EI: (Tosin ehkä hieman kateellisesti, vaikka itsetuntoni onkin tietysti jättiläismäinen.)

11. Ostan sukulaisten ja tuttavien tyttärille joululahjoiksi vaaleanpunaisia vaatteita ja esineitä.

EI: En osta, mutta voisin ostaakin.

12. Mökkiviikonloppuina löydän itseni tiskaamasta ja kokkaamasta. Sillä aikaa mies/miehet hakkaavat halot ja sytyttävät tulen kiukaan alle.

JAA: Mieluummin tiskit ja kokkaus kuin halkojen hakkaaminen. Kukin halujensa mukaan.

13. Murehdin jatkuvasti pieniä/roikkuvia rintojani/suurta vatsaani/takamustani/selluliittejani.

JAA: En jatkuvasti, mutta usein. Kai minulla saa sentään olla traumaattinen ja neuroottinen suhde ruumiiseeni?!

14. Olen salaa paheksunut pikkujouluissa sekoillutta naiskollegaani, mutta ohittanut olankohautuksella mieskollegojeni mokat.

EI.

15. Joskus on mukavaa, kun kadulla tai baarissa perääni huudellaan ulkonäköäni ylistäviä kommentteja.

JAA: En nauti visvaisista ja tungettelevista kommenteista, mutta ulkonäön kommentointi voi tapahtua myös miellyttävämmässä hengessä. En näe mitään syytä siihen, miksei sellaisesta saisi ilota, oli feministi tai ei.

16. Olen teeskennellyt orgasmia.

EI.

Jengipetturi!

Muotokuva

2007-12-25T22:26:00.008+02:00

Aatonaattona saan tietää, että sinulla on syöpäsoluja. Olet ollut olemassa aina, kun minä olen ollut olemassa. Tänä syksynä olen nähnyt unia, joissa sinä olet kuollut. Mikään tässä ei ole yllättävää. Käymme luonasi, puhumme; sinä olet niin hauras, kun kosketan taikinaista paperi-ihoasi. Nenäsi valuu, ja olet jo päättänyt, että syöpä on levinnyt kaikkialle. Äiti on kertonut, että olet puhunut kuolemastasi jo keski-ikäisestä lähtien. Niin kauan kuin muistan, olet pohtinut, näetkö seuraavaa kesää tai joulua tai kevättä. Ehkä haponsyömä hahmo lähettää vitsaukseksesi syövän, juuri niin syövän, ja sitten sinua ei enää ole. Väkivaltainen miehesikin lähti sillä tavoin, pökertyi kylpyhuoneeseen ja paskansi verta. Olin kai viiden, kun vastasin puhelimeen vanhassa kodissamme. Pyysit äidin puhelimeen ja äiti alkoi itkeä. Minäkin itkin ja sitten kätkeydyin yläkerran vaatekaappiin. Vuoden päästä lähti poikasi, nautti valkoisia pillereitä ja väkijuomaa, ehkä lempijuomaansa; kenties viskiä tai votkaa. Istuin äidin vieressä hautajaisissa enkä oikein osannut itkeä, vaikka kaikki tädit nyyhkivät ja äidinkin kädet tärisivät.

Outoja muistoja Kerinkalliosta: olemme kävelyllä ja minä pakenen erityisiä lapsia erityisen koulun pihamaalla, koska sinä olet kertonut, että erityisyys voi tarttua. Sitten nakkeja ja ranskalaisia, pappa pitää minua sylissä ja minä leikin ison gorillan kanssa. Eläinrakas pappa, juoppo-pappa. En ikinä oppinut tuntemaan miestä, joka tanssi savupiippujen kanssa ja jonka nyrkki kohosi valtavaan erektioon, kun viina poltteli suloisesti kurkkua. Talviöinä pakenitte papan nyrkkiä hankeen, sinäkin. Lapsia tupsahteli ulos kohdustasi yksi toisensa jälkeen. Et ole ikinä pitänyt lapsista; ne mellastavat ja reuhuavat ja ovat silkkaa kaaosta. Et pidä myöskään kissoista tai koirista. Kerran pappa toi tupaanne pässin, jonka yksi tädeistä syötti hengiltä. Sinä valmistit siitä aterian.

Silloin, kun vieraillessamme mieluummin luin kuin puhuin, rakastuit. Vaivuit ovensuussa suloisiin suukkoihin, ja talon ämmät kyttäsivät teitä, kun istuitte rinta rinnan pihakeinussa. Sitten mies muuttui tomuksi ja sinä muutit lähemmäksi meitä.

Äiti kihartaa saunan jälkeen valkoiset hapsesi. Hymyilet minulle ja minä hymyilen takaisin.

Kovaa karkkia

2007-12-14T21:18:00.009+02:00

People always end up the way they started out. No one ever changes. They think they do but they don't. If you're the depressed type now that's the way you'll always be. If you're the mindless happy type now, that's the way you'll be when you grow up. You might lose some weight, your face may clear up, get a body tan, breast enlargement, a sex change, it makes no difference. Essentially, from in front, from behind. Whether you're 13 or 50, you will always be the same.

Näin lausuu pedofiliasta epäilty Mark Wiener Todd Solondzin elokuvassa Palindromes (2004). Mustasta huumoristaan ja erilaisten tabujen käsittelemisestä tuttu ohjaaja lihallistaa essentialistisen identiteetin ajatusta käyttämällä useita eri ikäisiä, värisiä ja kokoisia näyttelijöitä elokuvan päähenkilönä. 13-vuotias Aviva haluaa tulla raskaaksi, jotta hänellä olisi aina joku, jota rakastaa. Aviva lähtee oudolle matkalle, jolla hän tapaa nopeasti laukeavia teinipoikia, pedofiilirekkakuskeja, fundamentalistikristittyjä ja vammaisia lapsia. Solondzin varhaisemman mestariteoksen Happinessin tavoin katsoja joutuu kohtaamaan pedofiilin, joka on samaan aikaan sympaattinen, hauras ja inhottava. Ovatkohan elokuvan pääparin nimet (Aviva ja Bob) viittauksia valkokankaan toiseen palindromipariskuntaan, Julio Medemin Napapiirin rakastavaisten Ottoon ja Anaan?

Olen katsonut jostakin syystä viime aikoina elokuvia, joissa käsitellään tavalla tai toisella pedofiliaa. Tänään saaliikseni päätyivät Little Children (2006) ja Hard Candy (2005), kummatkin tahoillaan kehuttuja ja ansioituneita elokuvia. Little Childrenissä kuvataan useita rinnakkaisia tarinoita keskiluokkaisessa amerikkalaisessa lähiössä, jossa koko yhteisön inhon, avuttomuuden ja vihan tunteet projisoituvat vankilasta vapautuvaan itsensäpaljastaja-Ronnieen. Kullakin henkilöllä on omat, tahmaiset salaisuutensa nettipornoriippuvuudesta aviorikokseen. Lähes kaikkien elokuvan henkilöiden täydellistä kommunikointikyvyttömyyttä ja avoimuuden puutetta seurataan lähes uuvuttavuuksiin asti. Elokuvan lähtöasetelma voisi olla kiinnostava, mutta lopputulos on lähinnä jonkinlainen köyhän miehen American Beauty. Elokuvassa haetaan satiirista otetta, joka lässähtää lopulta omaan outoon konservatiivisuuteensa. Elokuvan loppuratkaisu on suorastaan tympeä ja oman luentani mukaan vailla ironian häivähdystäkään: paluu runkkariaviomiehen huomaan on sittenkin parempi ratkaisu kuin irtiotto uuteen elämään. Toisaalta loppuratkaisua voisi tulkita myös enemmän tai vähemmän symbolisena kastraationa, jonka kaikki päähenkilöt käyvät lävitse. Heistä revitään irti vähintäänkin unelma, fantastinen.

Jos Little Children on tympeä, Hard Candy on sitä vieläkin enemmän. Elokuvaa on kuvattu "häiritseväksi" ja "shokeeraavaksi", mutta itse pidän sitä lähinnä sensaationhakuisena ja moralistisena väkivaltafantasiana, jossa 14-vuotias teinityttö verhoutuu Tuomion Enkelin viittaan ja rankaisee teineistä ja lapsipornosta kiinnostunutta valokuvaajaa niin, että pallit ovat irrota silkan katseen voimasta. Kikkailujuonen ja trillerikäänteiden sijaan elokuvan tekijät olisivat voineet hätkähdyttää katsojia aivan muunlaisin keinoin. Suosittelen lämpimästi vähäeleistä ja pohdiskelevaa The Woodsmania, mikäli jotakuta kiinnostaa elokuvataiteessa esitetty pedofilia.

Yksi nurin, yksi oikein

2007-12-10T00:55:00.008+02:00

Lapsena uneksuin vuoteesta, joka sinkosi silmieni ummistuessa katon läpi öiselle taivaalle. En tuntenut pakkasta enkä viimaa; matka peiton alla tähtikirkkaan taivaan sylissä kohti kuunsirppiä. Tänä yönä boheemikaupunginosassa nukutaan sikeästi, mutta minä en saa unta. Kadulta kuuluu liikenteen etäinen humu. Humalaiset ovat kömpineet suojaan yön kirpeydeltä. Mitä teen aamulla, kun kello soi ja haluan vain hibernoida ja kätkeytyä vuoteen alle? Torkunko jälleen tunnin, puolitoista ja nousen lopulta nuhruisena ja tuhruisena ylös? Vellon passiivisuuden ja ja siitä irti pyristelemisen välillä. Olen pyristellyt tietoisemmin ja tarkemmin kuin aikoihin, se on myönnettävä. Olen käynyt taidenäyttelyissä ja löytänyt uudelleen leikkimisen riemun: sankariantropologi on ihastuttavan kinesteettinen ja inspiroiva, enkä ole koskaan tavannut ketään suorempaa ja rehellisempää. Oudoksutan itseäni tekemällä asioita, joiden pariin en ole luullut palaavani. Ensisilmukat aiheuttavat päänvaivaa ja turhautumista, mutta kädet löytävät yllättävän nopeasti rytmin ja liikkeen, joka on ollut viimeksi läsnä joskus lapsena. Puikot tervehtivät minua ilkurisesti, ja tällä kertaa voin tehdä tämän kaiken juuri niin kuin itse haluan.

Luistimet puristavat jalkojani kipeästi, mutta pian niiden ärähdykset hiljenevät. Punahilkka punaposki jääkenttien kuningatar, ennen luokan huonoin luistimilla. Perjantaina käyn ystäväni kanssa kylpemässä Yrjönkadulla. Joka paikassa tissejä ja tussuja, minunkin. Tämä on ollut minulle monen vuoden ajan sula mahdottomuus. Höyrysaunassa höyrytämme ulos häpeää ja kuollutta ihosolukkoa. Allas on liian täynnä pitkille, sulaville vedoille, mutta olkoon - minä olen nyt tässä ja minä kykenen tähän, eikä millään muulla ole väliä.

Joskus tavallisten asioiden toimimattomuus ja hoitamattomuus rassaavat: laskut myöhästelevät, hiukset rasvoittuvat ja opintoviikot odotuttavat itseään. Lauantai on niin ahdistava ja klaustrofobinen, että on kysyttävä itseltään, oppiiko ikinä pääsemään tästä lian ja paskan suosta ylös. Missä vaiheessa aloin pelätä yksinoloa? Silloinko, kun rintakehää ympäröi näkymätön koura ja ruumiinjäsenet alkoivat puutua ja pistellä? Enkä minä enää pelkää, minä vain ahdistun. Olen piiloillut kauan selkien takana, jotka ovat olleet leveämpiä kuin omani. Yritän piiloutua työskentelyltä ja taiteen tekemiseltä ja kehon liikuttamiselta. Olen kaivannut turvallisuutta niin epätoivoisesti, että olen jättänyt tekemättä monia sellaisia asioita, jotka ovat minulle tärkeitä.

Emmin yhä kirjoittamista ja tilan ottamista. En ole jaksanut olla kiinnostunut oikein mistään. Terät ja piikit ovat kaikonneet johonkin, mutta ne yrittävät taas puskea esiin ihoni alta.

New Movements in Fashion

2007-12-03T10:38:00.010+02:00

Vaikka Kiasman pohjoismaisen nykytaiteen näyttely Carnegie Art Award (26.10. - 6.1.) ei tarjoaisikaan suurta elämystä, kannattaa se käydä katsomassa ainakin Nathalie Djurbergin voittoisan New Movements in Fashion (2006) -savianimaation vuoksi. Djurbergin feministinen työ penetroituu konttaavan mallinaisen lihaan hilpeällä ja kepeällä voimalla Hans Bergin loistavan musiikin säestämänä.

Pieni maistiainen teoksesta löytyy täältä.

Threads that are golden don't break easily

2007-12-02T23:35:00.010+02:00

Haluan leikkiä enkä käydä lyijynraskaaksi.

(Sally Mann: Three Graces)

Suffer Little Children

2007-11-02T22:18:00.011+02:00

Kävin tänään Sally Mannin upeassa ja kiehtovassa taidenäyttelyssä Tennispalatsin taidemuseossa. Mannin kuvat herättivät suurta kohua 1990-luvun Yhdysvalloissa, jossa varsinkin konservatiiviset kristityt leimasivat hänen Immediate Family -valokuvasarjansa (1985 - 1994) lapsipornoksi. Mann kuvasi alastomien lastensa ruumiita tavalla, joka tulkittiin hyvin provokatiiviseksi. Näyttelyssä on esillä myös unenomaisen kaunis maisemakuvasarja Deep South (1997). Mannin uusimmassa teossarjassa What Remains (2005) on puolestaan läsnä lahoavan ihmisruumiin estetiikka.

Mannin kuvat herättivät minussa hämmennystä, riemua, ihmetystä ja hermostuneisuutta. Millainen on se katse, jolla tarkastelen näitä kuvia? Mitä minä näen? Mitä viisivuotiaan Jessien asento ja puku viestittävät? Entä Candy Cigarette? Young Venus after School?

(Sally Mann: Immediate Family)

Porno Academy

2007-10-20T01:05:00.010+03:00

Pornoakatemia järjesti 18.-19.10. kansainvälisen symposiumin Porno Academy - International Symposium on Pornography, Sexual Representations, Obscenity and Desire. Suomalaisten tutkijoiden lisäksi symposiumissa luennoivat kulttuurikriitikko Laura Kipnis, homopornoa tutkiva Tim Dean, performanssitaiteilija Tim Stüttgen ja sukupuolten sekä seksuaalisuuksien rajoja häivyttävä taiteilija Del LaGrace Volcano.

Symposiumin kiinnostavinta antia olivat paitsi tietyt luennot, myös niiden tiimoilta käydyt keskustelut. Antu Soraisen ansiokas ja kriittinen analyysi suomalaisesta pedofiliadiskurssista kirvoitti yleisöstä kommentteja, jotka havainnollistivat oivallisesti teeman kiihdyttävyyttä ja räjähdysherkkyyttä: jotkut kokivat Soraisen analyyttisen lähestymistavan "kylmäksi" ja "etäiseksi", olihan hänen esityksensä "all facts and figures". Omasta mielestäni hänen luentonsa oli paitsi asiallinen ja kiihkoton analyysi, myös tärkeä ja kiinnostava kontribuutio pedofiliasta ja lastensuojelusta käytävään yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Seminaari oli opettavainen myös erilaisten pornotrendien suhteen. Harri Kalha luennoi yhdysvaltalaisessa homopornossa jalansijaa saaneesta esinahkafetisismistä. Kymmenen vuotta sitten yli kahdeksankymmentä prosenttia valkoisista yhdysvaltaisista miehistä oli ympärileikattuja, ja esinahka onkin saanut monenlaisia merkityksiä aina likaisesta, smegmaisesta (blue cheese) anomaliasta aidon, luonnollisen maskuliinisuuden kiihottavaan symboliin. Esinahan kaipuu on kaupallistettu pornoteollisuudessa elokuviksi kuten Foreskin Frenzy, Foreskin Fiesta ja Foreskin Gump (!). Tim Dean luennoi puolestaan niin sanotusta bareback-pornosta, jossa homomiehet harrastavat suojaamatonta seksiä. Bareback-porno on herättänyt vastustusta homopiireissä, joissa kondomin käyttämistä pornoelokuvissa on pidetty tärkeänä roolimallina HIV:in ja sukupuolitautien leviämisen estämiseksi. Se ei kuitenkaan estä pornoelokuvan korskean orhen vaatimusta: "Another load, Jesse!"

Jenny Kangasvuo käsitteli japanilaista naisille suunnattua yaoi-homopornoa. Livia Hekanahon tutkimuskohde on puolestaan fem dom, jossa hän lähestyy sadomasokismia maskuliinisen masokistisen halun kautta. Luennon visuaalinen anti käsitti muun muassa stilettikorkoisia naisia seisomassa possunpunaisten miestenvatsojen päällä sekä peribrittiläistä elämää farmilla. Keskustelussa nousi esiin hämmentäviä kommentteja maskuliinisesta halusta sadomasokistisen seksin (ainoana?) subjektina ja keskipisteenä. Millainen on sadistinen (nais)subjekti? Onko dominatrix vain masokistisen miehen fantasioiden toteuttaja? Millainen on hänen nautintonsa? Millä tavoin sadistista halua on teoretisoitu? Esittämäni kysymykset ovat tietenkin heteroseksuaalisessa kontekstissa.

Sanna Härmän luento afroamerikkalaisesta rap-pornosta hämmensi varsinkin luentoa seuraavassa keskustelussa tai pikemminkin "keskustelussa", jossa Härmä ei kyennyt vastaamaan kysymyksiin rap-pornon tuotannosta tai siitä, millaiselle yleisölle se on suunnattu tai millainen on sen kuluttajayleisö. Lisäksi Härmä ilmoitti eksplisiittisesti, ettei hän ole kiinnostunut tutkimuksen kohteidensa intentioista ja käsityksistä. Hän väitti esittäneensä luennossaan ainoastaan ehdotuksia rap-pornon katsominen tavoiksi, mutta esitti kuitenkin selväsanaisia tulkintoja esimerkiksi naispuolisten rap-tähtien pukeutumisesta ja liikkeestä "voimauttavina" ja "stereotypioilla leikkivinä". Herää kysymys, mistä Härmä oikeastaan tekee tutkimusta. Millä tavoin hän perustelee tutkimuksensa? Myös Tulta syöksevä lintu jupisee aiheesta kommenttilaatikossaan.

Pornosymposiumin ehdoton kohokohta oli Del LaGrace Volcano, jonka persoona, taide ja poliittinen projekti koskettivat minua syvällä henkilökohtaisella tasolla. Kävin tänään hänen luennollaan Corpus Queer - Bodies of Resistance, joka ansaitsisi kokonaan oman kirjoituksensa. Tilan ottamisen problematiikka oli monella tapaa läsnä hänen puheessaan ja se on jotakin, joka on tällä hetkellä hyvin keskeistä myös omassa elämässäni: kuinka ottaa tilaa ihmissuhteissa, taiteen tekemisessä, sosiaalisessa vuorovaikutuksessa - jopa omassa blogissa! Olen ollut kirjoittamatta monista syistä, joita ehkä käsittelen täällä, tai sitten en. Avaus metodiselle kirjoittamisen harjoittelulle on tässä.

(Del LaGrace Volcano: Hermaphrodite Torso, 1999)

Terrible Angels

2007-08-19T21:11:00.008+03:00

Pieni, valkoinen koira nuuskii bussissa varpaitani. Tuoksuukohan niissäkin kuukautisveri ja kohtuuttomasti valuva hiki? Haistaako koira minusta paniikkikohtauksen jäljet? Jään pois Hakaniemessä, jossa mies karjuu kadulla eläimentuskaansa: "Mun äiti on kuollu! Tekee pahaa!" Samaan aikaan toisaalla mies sulkee silmänsä lasisessa kopissa, antaa pehmeän ihmiskudoksen taipua kiskojen alle. Veri ja sisäelimet muuttuvat pumpuliksi. Yhdeksän lempeää hymyä, yhdeksän kauhistunutta henkäisyä.

Night and day I dream of making love to you now baby.

Flow-festivaaleilla CocoRosie ja yötaivas. K-Hole, Beautiful Boyz ja Werewolf; liekehtivä rytmi ja savupiippujen okra tähtiä vasten. Vieressä himoittava keho laulaa suloista tanssiinkutsua.

(Dave McKean: Moon)

Sudenlauluja

2007-08-07T14:02:00.009+03:00

Carterin novellissa väkevä susi löytää Punahilkasta vertaisensa, kuten niiden laumassa voimakkaalla parilla on fyysinen suhde. Tekee mieleni väittää, että ainoa uhkaava kuolema on petite.

Tulta syöksevä lintu reflektoi blogissaan kauniisti luomiskertomustani.

Elokuva-arkistossa pyöri pari vuotta sitten brittikauhuun keskittyvä English Gothic -sarja. Wicker Manien ja Hellraiserien joukosta poimin Neil Jordanin lumoavan teoksen The Company of Wolves (1984). Elokuva pohjautuu Angela Carterin novelliin Sudet tulevat (1975), jossa kirjailija kujeilee kiehtovasti Punahilkka-sadun seksuaalisilla konnotaatioilla. Nukkuva tyttö piehtaroi levottomana vuoteessaan; punainen hilkka ja maalatut huulet viettelevät aistimaan kuukautisveren tuoreen tuoksun ja supussa olevan hävyn aukeamisen. Katso minua sutena, kivimäessä, kuuta päin. Elokuvan Rosaleen on rohkea ja voimakas, eikä hän kavahda metsän Liebestodia.

Poiketaan polulta, astutaan kylän räkänokkien ja sudenkammoisten metsästäjien sijaan suden suuhun. Äiti hyvästelee Rosaleenin omalla tavallaan, eikä susien vyörymistä nukkuvan tytön huoneeseen voi estää. Vaietaanko aidan yli karanneista iäksi, kuten Lucile Hadzihalilovicin upeassa feminiinisen klaustrofobian ja seksuaalisuuden kuvauksessa Innocence?

Taidenautintoni jälkeen en ole voinut olla unelmoimatta olennoista, joiden kulmakarvat ovat kasvaneet yhteen.

"Oh, ils sont en train de me toucher..."

2007-08-06T18:30:00.010+03:00

Nilkutan haavoittuneen jalkani kanssa kauppaan ostamaan suklaata. Makeanhimoni on loistanut oudosti poissaolollaan yllättävän kauan, mutta nyt olen sairaslomalla ja alakuloinen ja jämähtänyt ja tiedän, että matka päihdyttävän Geisha-suklaan luo käy valoakin nopeammin. Jolkotan siis luimistellen ohi terassin, jossa miehet puhuvat pillusta ja saan hillitä itseäni, etten repisi tuttua käärepaperia auki jo hississä. Lohturuoka tunnesyöminen pullaterapia, kaikki tuttuakin tutumpia tyytymättömyyden karkottajia. Muistan salaa syömisen synnillisen nautinnon ja tyhjät karkkipaperit koulurepussa. Paheellisesti hykerrellen ahdan suuni täyteen suklaata ja hedelmäkaramelleja tuntien lopulta suloisen pahoinvoinnin autuuden. Syömiseen liittyi samanlaista häpeää ja nautintoa kuin vesisuihkun paineeseen ja omien käsien salaisiin, pidättyväisiin hipaisuihin. Joskus myöhemmin uusi kaupunki humalluttavine tuoksuineen johdattaa minut yökioskille hankkimaan karamelleja, jotka ovat sweet ja sour. Kuuntelen aamuyöllä bussien raivostuttavaa surinaa ja Dream Brotheria ja työnnän makeisia suuhuni niin, että taju lähtee.

Suklaalevy on jo kadonnut, tartuttanut taivaallisen jälkensä makunystyröihini ja jättänyt jälkeensä kirsikkapuunkuoren. Siemailen väljähtänyttä viiniä ja kaipaan maailmanpyörään. Olen näet ottanut opikseni Virginialta ja asuttanut oman huoneen, jossa soivat Beirutin ja pianon lisäksi myös riemupuiston kiljahdukset. Ilta-aurinko silpoo tummia huonekaluja ja tekee tilaa hikipisaroille. Lähtisin kävelylle, mikäli koipeni sallisi. Alakulo on versonut vatsassani koko päivän, mutta olen kirjoittanut hiljakseen ja tarkastellut Manaran ja Serpierin naisia. Olen imenyt itseeni Druunaa, turpeita huulia ja täydellisen muotoisia takamuksia. Oletteko huomanneet, että Blogistan on täynnä seksikkäiden nuorten naisten blogeja? Ei liene sattumaa, että erästäkin niistä (nyt jo multiin painunutta) kuvittivat Manaran aistillista voihketta kaikuvat maalailut. Tiedättekö, olen joskus tuntenut suurta alemmuudentunnetta ja kateutta näiden sensuellien olentojen vierellä. He eivät ainoastaan katso, heitä katsotaan. Hoikat varret murskaantuvat suklaapalojen alle, kiinteät reidet päällystetään kraaterimassoilla. Loputtomia leivoskestejä lähikonditoriassa, takapuolen peittämistä säkkien alle. Kyllä sinä meille kelpaat, mutta tuolla menolla et kenellekään muulle. Ainaisia saarnoja syömisestä ja lopulta pistokoe laukkuun, joka on muuttunut menehtyneiden karamellipaperien hautausmaaksi. Eikä kukaan muista, kuinka olen seurannut vuosikausia teidän laihdutusrumbianne, mättämisiänne ja fanaattisia urheiluprojektejanne.

Eron jälkeen makeanhimo ja ylensyönti ovat kutistuneet käsiteltäviksi ja monella tapaa vähemmän kaoottisiksi, ymmärrettävämmiksi käyttäytymismalleiksi. Muistanko tämän yhä, kun alan voida huonosti?

Ja hetki sitten minua verrataan Manaran, Bourgeonin ja Comèsin naisiin. Eläimenloikkaus virtaan vaatteitta, alastomana.

(Kuva: Milo Manara)

Nach mir die Flut nach mir Tornados

2007-07-25T18:11:00.008+03:00

Juuri terapiakesälomalla kaikki tuttuudet ja tottumukset räjähtävät kappaleiksi: "rohkea ja kova teko", sanoo isä. Erotaan, pakataan oma tila rönsyilevään matka-arkkuun ja lähdetään pois juuri sen ihmisen luota, joka on ollut niin rakas ja hyvä. Ja kuitenkin minun on hyvä jossakin muualla. Lähtemällä luotasi altistan itseni kaipuulle, mutta jäämällä olisin alkanut kaivata itseäni. Synkistellään, nahistellaan, törmätään penseyteen ja yllättyneisiin kulmakarvainkohotuksiin. Makustellaan lääkeannoksen pienentämistä, pohditaan omistetuksi tulemista ja omistamista. Olen huomannut, että kadotan itseni rakkaudessa tukahduttavalla tavalla. Millainen on minun haluni? Onko se, mitä olen kuvitellut rakkaudeksi rakkautta ensinkään? Eikö rakkaus voisi olla suurta vapautta?

On lopetettava yletön hyväksynnän etsiminen. Nautin öisistä hetkistä kiipeilytelineessä, aistin yllättävän vapauden tunteen. Silti minussa on vielä paljon surua ja ahdistusta: olen ymmärtänyt olevani yksin. Näen omat esteeni niin selvästi, että heikottaa. Olen väsynyt ja kääntynyt sisäänpäin. Entä, kun on levittänyt itsensä ja elämänsä ja reitensä toisen eteen, mutta ei ole sittenkään tullut nähdyksi? Huomaan, etten ole kuunnellut. Valppauteni katosi uneliaaseen uiskenteluun turvallisissa, rajatuissa altaissa.

She's been everybody else's girl ja niin edelleen. Mieluiten en olisi kenenkään tyttö.

Sukellus pöljyyteen

2007-06-23T20:51:00.010+03:00

Vesikuperkeikkojen ja paarmanpuremien lomassa tulee kova tarve kirjoittaa. En kaipaa tietokonetta, mutta isoan tyhjän paperin lumousta. Voitteko kuvitella, mihin kesälomani on kadonnut? En minäkään, se on liian noloa. Mutta juuri tällä hetkellä minä olen tässä ja nyt. Olen lukenut Ralf Königin riemukasta (ja seksististä) Lysistrate-versiointia ja uppoutunut Anthony de Mellon Havahtumiseen. Kaikki ovat lukeneet de Melloa; nyt viimein minäkin, hidas ja vastahakoinen kun olen. Olen niin vastaanottavainen nyt, niin hereillä. Vastaanottavaisuuteni on valikoivaa, mutta teen sijaa avoimuudelle ja pelottomuudelle - oikeasti. De Mello on vielä kesken, mutta joistakin vastalauseistani huolimatta koen hänen ajatuksensa hyvin inspiroiviksi ja eläväisiksi juuri tässä hetkessä. Ystäväni suositteli minulle de Melloa, sukellusta yhteiseen pöljyyteemme. Minä olen pöljä ja sinä olet pöljä, kuinka vapauttavaa!

On hetkiä, kun ymmärtää onnekkuutensa ja iloisuutensa ja sen, että ympärillä on ihmisiä, joiden kanssa voi jakaa herkkyytensä ilman, että on pelättävä pistoja ja nokkaisuja. Minä ja eräs ystäväni olemme syyllisyyden mestareita, mutta voimme laskea siitä makaaberia leikkiä. Tuon toisen kanssa riitelemme aina, jos olemme eksyneet sisään Tuomiokirkkoon, mutta muuten käymme niin hyvin yksiin. Eivätkä nämä ystävyydet ole sitä hymistelyä, johon olen joskus tottunut. Alkuviikosta toinen ystäväni puhuu varjon kanssa flirttailusta, tietynlaisista hypyistä omiin pimeyksiin. Hän puhuu omista riippuvaiksuuksistaan, jotka ovat joskus olleet, mutta menneet pois tietyn pisteen jälkeen. Hän on vapautunut näistä riippuvuuksistaan. Kun on vieraillut varjossa tarpeeksi kauan, tulee oivallus, jonka jälkeen ei enää halua eikä kaipaa. Onko elämä näin yksinkertaista? Onko luopuminen lopulta helppoa? Onko minut ohjelmoitu, kuten de Mello asian ilmaisee?

Olen pohtinut omia riippuvuuksiani ja niiden aiheuttamaa itseinhoa. Minä ja ruoka, me olemme ongelmainen pariskunta. Tiedättekö sen tunteen, kun on vain pakonomaisesti syötävä, vaikka ei ole nälkä tai on jo huono olo? Syöminen on yhtäaikaa tuttu ja kummallinen pakokeino ahdistuksesta: se on lohtu, joka muuttuu lopulta vain kierteeksi ja tympeäksi pyörremyrskyksi. Ja minä raukka ajattelen, etten voi päästää siitä irti. Totta kai minä voin! Olen myös riippuvainen imarteluista ja haluttavuuden tunteesta samalla tavoin, kuin en voi antaa loukkauksienkaan mennä koskemattomina lävitseni. Miellyttämisentarpeeni on ollut yksi suurimmista riippuvuuksistani, josta olen alkanut opetella pois vasta häviävän pienen ajan suhteutettuna omaan historiaani. Olen siis toisinaan töksäyttelevänkin rehellinen ja voi luoja, reflektoin niin kovasti, että menen vesikelloille. On kuitenkin ihmisiä, joita minä pelkään niin paljon, että muutun hiirulaiseksi. Miksi?

Kielteiset tuntemukset ja loukkaantumiset ovat aina sinussa, sanoo de Mello. En voi olla ajattelematta keväistä terapiaistuntoa, jolloin olin ensi kertaa VUOSIIN tuntematta vihaa. Kaiken vihan ja suojautumisen vuoksi olin ja en ollut unohtanut oman vastuuni, ja se kuristi minua. On kammottavaa kohdata omat vinoon menneet ajatuksensa ja kaiken sen naurettavuuden, jolta on yrittänyt parhaansa mukaan välttyä. Ne ovat toki ymmärrettäviä, mutta ne on todella tiedostettava kipeimmänkin kautta. (Olen hirvittävä terapiakirjoittaja, mutta sallittakoon se nyt minulle.) Sinä teit väärin hölmöyttäsi ja nuoruuttasi ja kokeaksesi vallan tunnetta, mutta minä olin a traitor of kind. Sinusta tuli kaikkien epävarmuuksieni ja kipujeni ruumiillistuma, vaikka ne ovat kaikki minussa. Ja vain häviävän pieniä hetkiä sitten minä kohtaan sinut kaupan karamelliosastolla ja ymmärrän, että sinussakin on yhä jotakin kaunista. On itse otettava vastuu itsestään, on havahduttava.

Walk into the jaws of Hell

2007-04-22T19:52:00.009+03:00

Jossakin on a woman in trouble, lupaa David Lynchin uutukainen Inland Empire (2006). Joudun kolmeksi tunniksi suttuiseen ja rakeiseen painajaiseen, joka on kuvattu v a l l a n k u m o u k s e l l i s e l l a digikameralla, joka on Lynchin mukaan ainoa tapa, jolla hän aikoo tehdä tulevaisuudessa elokuvaa. Mulholland Drive (2001) ja Lost Highway (1997) olivat painajaismaisia mysteerejä, joiden jalanjäljillä myös Inland Empire jatkaa. Se on jo osoittautunut kriitikoiden lempilapseksi, avantgardistiseksi helmeksi kaupallisen Hollywood-kuonan seassa. Minulla on kuitenkin epämiellyttävä tunne siitä, että Lynch pissii tällä kertaa yleisöään ikävästi silmään.

Ylipitkä elokuva on uuvuttava ja surrealistinen jättiläinen, jossa Laura Dern esittää painajaiseen ajautuvaa näyttelijätärtä. Puolalainen huora seuraa itkien hotellihuoneessa televisiosta Dernin roolihahmo(je)n edesottamuksia sekä kaurismäkeläisen harvasanaista pupujen sitcomia. Eksentrinen naapuri varoittaa näyttelijätärtä tämän saamasta roolihahmosta: "Brutal fucking murder!" Identiteetit sekoittuvat, ajan ja tilan rajoitukset katoavat. Näyttelijätär matkustaa nenäliinaan poltetun reiän läpi nuorien prostituoitujen kanssa Los Angelesin huorakaduille. Julia Ormond iskee itseään ruuvimeisselillä vatsaan. Jossakin tehdään kirottua, puolalaista elokuvaa. Välillä tanssitaan Locomotionin tahtiin ja nähdään hirvittäviin irvistyksiin vääntyviä kasvoja.

Ainekset mestarilliseen Lynch-elokuvaan olisivat valmiit, mutta eheän taideteoksen sijaan näemme käsittämätöntä, ilman käsikirjoitusta kuvattua tajunnanvirtaa, joka jättää katsojan turraksi ja välinpitämättömäksi. Hetkittäisissä kohtauksissa on imua, eikä kukaan taida Lynchiä paremmin unen absurdia logiikkaa. Mulholland Driven aiheuttamaan haltioitumiseen verrattuna Inland Empire on kuitenkin yhdentekevä, tylsistyttävä tapahtumien kimppu, joka ei innosta juurikaan edes tulkitsemaan itseään. Lynchin elokuville pakolliseen toiseen katsomiskertaan en aio ruoskia itseäni pitkään aikaan, jos koskaan.

Ytimekkäämmän arvostelun löydätte täältä.

But momma, it wasn't my bullet

2007-04-19T16:15:00.009+03:00

Olen metsästäjän tytär.

Kaikki suvun miehet jahtasivat hirviä ja jäniksiä ja sorsia pienestä pitäen, aivan kuten isänikin. Muistan yhä, miltä mestsästysmajan hirvenruhot haisivat, kun olin pieni. Tuijotin riippuvia, elottomia sarvipäitä lumoutuneena; aistien tuoreen veren löyhkän. Jossakin vaiheessa hirvi muuttui pakastepusseihin survotuksi lihaksi, josta äiti valmisti lihapullia. Syystalvella remuttiin hirvipeijaisissa, joissa vaari oli kännissä ja mummo hapan uuvuttavan leipomisrallin ja mesoavan miehensä vuoksi. Minä jahtasin kellohameessani poikia ja hihittelin serkkuni kanssa vessassa, kun kuulimme hienojen naisten piereksivän ovien takana. Olimme joutuneet outoon, mutta puoleensavetävään aikuisten maailmaan. Meidän suvussamme aseet ja metsäneläimet kuuluivat miehille, enkä minä päässyt koskaan käsiksi kumpaankaan. En edes ajatellut, että se olisi mahdollista. Toisinaan isä lupasi opettaa minut ampumaan, mutta niin ei lopulta koskaan käynyt. Aseet olivat kummallisia, kiehtovia ja pelottavia kapistuksia, jotka lepäsivät mummolan lukittavassa, metallisessa kaapissa. Niillä otettiin henki myös halvaantuneesta koirasta ja minun kissastani.

Ja nyt olen ensimmäistä kertaa elämässäni ampumaradalla (juuri siellä, missä tapahtui pahoja asioita) uhmaten itsesuojeluvaistoani ja pelkoani räjähtäviä kuolemankoneita kohtaan. Ja silti olen lapsenomaisen innostunut ja toivon, että olisin puhdas luonnonlahjakkuus. Haluan päihittää viereisten ratojen ensikertalaiset, nuo irlantilaiset pölkkypäät! Lahjakkuuteni tuntuu kuitenkin uinuvan syvässä talvihorroksessa. Sitä mieltä ovat ainakin käteni, jotka värisevät, kuten neitsyen kätöset ainakin. Pienoispistooli laukeaa sulavassa käsittelyssäni kuin unelma, mutta huomaan kuitenkin, etten olekaan kyennyt viemään nautintoa aivan viimeiseen maaliin saakka. Kaiken lisäksi minussa on kirous: joudun käymään läpi pikasuhteen ainakin kolmen eri aseen kanssa, koska ne menevät jatkuvasti jumiin. Poltergeistini saa kouluttajankin huudahtamaan epäuskoisena ja epäilemään, että olen tehnyt edellisessä elämässäni ilkitöitä, joista minua nyt rangaistaan. Lopuksi saan käteeni ysimillisen, jonka potkaisu saa hengitykseni katkeamaan hetkeksi.

Ampumisen aiheuttaman adrenaliinivyöryn ja euforian ohella tunnen epämääräistä syyllisyyttä siitä, että olen tarttunut aseeseen.

We'll see how brave you are

2007-03-23T23:53:00.013+02:00

Keskinkertaiset tyttöhumanistit istuvat ringissä ja tuijottavat tyttöhumanistikenkiään, jotka ovat vähän erikoisia, niin kuin humanistien kengät ovat. Tyttöhumanistit ovat ihan hiljaa, kunnes ne sanovat "ihan kiva" tai "hyvää kieltä" ja sitten "ei mulla oo nyt mitään sanottavaa". "Mä en tiedä tästä mitään." Minua ne kehuvat asiantuntevaksi, tyttöhumanistit. Vähän niin kuin silloin, kun olin nuorempi ja ammatiltani tyttöjen äänitorvi, hikari, mutta sittenkin kelvollinen puhumaan. Seminaarihuoneessa on kuuma, ja me kaikki hymistelemme niin, ettei kenellekään jää epäselväksi, että me olemme suuria tutkimuksentekijöitä, me tyttöhumanistit. Pilkuttamisesta voi narista, mutta asiasisältöön ei ole soveliasta puuttua. Se on varattu miehille, jotka loistavat ryhmässämme kuin sivistyksen soihdut. Kun valmistumme, ei liene epäselvää, keille laitoksen tutkijapaikat on lopulta varattu.

Luin Anna Rotkirchin blogia ja tunsin piston rinnassani:

UPJ-keväästä 05 minulla on kaksi vahvaa muistikuvaa. Toinen on laadullisten menetelmien kurssista, joissa opiskelijat tuijottavat alas pulpetteihin, jotta eivät vain joutuisi vastaamaan kysymyksiini. Lopuksi menetin malttini: ”Yliopisto, toisin kun peruskoulu, on vapaaehtoista, ja jollei lukeminen, pohtiminen ja keskustelu kiinnosta, aikaansa kannattaisi viettää muualla!” Tämän jälkeen opiskelijat tuijottivat vielä päättäväisemmin seinään.

Been there, done that.

Päästessäni sisään yliopistoon olen niin innostunut ja ylpeä laadukkaista akateemisista aivoistani, että olen haljeta. Kun uutuudenviehätys lopulta katoaa (ja se katoaa nopeasti), näen ympärilläni vain pätemisen tarvetta ja kaikkea muuta ahdistavaa, ja olen täydellisen kyvytön tutustumaan keneenkään (paitsi tietenkin Myräkkään, josta on tuleva läheistäkin läheisempi ystävä). Lopulta unohdan jotakin, mitä en ole koskaan aikaisemmin itsessäni kyseenalaistanut: unohdan, että minulla on ajatuksia. Pian huomaan, että välttelemisestä tulee toinen luontoni. On yllättävän helppoa huuhtoutua vesiväriksi, häivyttää itsensä niin, ettei lopulta näe edes omia rajojaan. Poljen itseäni maahan kipeillä koroilla ja asetan itseni alastomana tarjottimelle, kunnes ruumiini katoaa yhä kauemmas minusta. En tunne enää itseäni, mutta niitän suosiota kaikkialla, missä kuljen. Ystäväni on huolissaan minusta, mutta minä en halua kuunnella häntä. Putoan lasin läpi yhä uudelleen ja uudelleen: katsokaa, kuinka minusta on tullut paha tyttö! Olen lähdössä viikonlopuksi Turkuun ystäväni luokse, mutta aamulla tulee ensimmäinen horkka. Itken ja vapisen, mutta saan lopulta pakotettua itseni junaan. Kun palaan sunnuntai-iltana kotiin, saan elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen kello kymmenen illalla. Olen varma, että kuolen. Ajattelen äitiä ja sitä, kuinka minut löydetään kuolleena asunnostani. Soitan ystävälleni, joka puhuu kanssani koko matkan puhelimessa, kun menen yöpäivystykseen. Ihmiset tuijottavat minua aulassa, kun itken ja tärisen ja soperran. Onko mulla paniikkikohtaus vai kuolenko mä. Ystävällinen hoitaja puhuu minulle rauhoittavasti, kun hengitän paperipussiin. Kasvoni ovat puutuneet kauttaaltaan, ja sormia pistelee. Ystävä hakee minut kotiin ja nukkuu vieressäni koko yön.

Minä olen juuri sellainen Rotkirchin eksynyt, romahtanut opiskelija, josta hän kirjoittaa heittäessään jäähyväisiä yliopistolle. Epämotivoitunut opiskelija, joka tuijottaa seinää, kun pitäisi keskustella. Opiskelija, joka ymmärtää neljännen opiskeluvuotensa keväänä, ettei opiskele oppiakseen vaan saadakseen hyviä suorituksia. Olen ymmärtänyt, että minun opiskelustani puuttuu ilo ja letkeys. Minä valitan ja lusmuilen ja teen kaikkeni, ettei minun tarvitsisi laittaa itseäni likoon. Ymmärrän nyt ensi kertaa eläessäni, että monet valintani ovat perustuneet silkkaan miellyttämisenhaluun. Kyseenalaistan ensi kertaa tämän kaiken mielekkyyden. Miksi minä opiskelen? Kenen vuoksi? Ketä varten? Kun matkasin muutama vuosi sitten pääaineeni pääsykokeisiin vieraaseen kaupunkiin, keskustelin junassa pitkään lievästi päihtyneen miehen kanssa, joka oli nelissäkymmenissä ja jo katkeroitunut elämäänsä, joka ei ollutkaan johtanut teatterilavoille tai mihinkään, mitä hän olisi halunnut. Hän sanoi minulle, että minä en ole tosissani. Vaihdoin junaa, nukuin ystäväni luona ja aamulla suoritin pääsykokeen, niin kuin vain suorittaja osaa. Mies junassa oli oikeassa.

Minun ei tarvitse vielä tietää, mitä haluan tehdä. Minun ei tarvitse olla täydellinen. Minun ei tarvitse miellyttää. Itsetutkiskeluni on paljastanut minusta puolia, joista en pidä. Tänä keväänä olen kuitenkin löytänyt itsestäni sen tiedonhalun ja luovuuden, joka on aina lymyillyt minussa. On minun valintani, haluanko pitää itseäni yhä lieassa. Vaikka kaikkeen ei voi vaikuttaa silkalla asenteella, kuten jotkut väittävät, tämän ei kuitenkaan tarvitse olla tällaista. Minä voin vaikuttaa itse siihen, kuinka kauan olen vihainen ja katkera. On myös mahdollista antaa anteeksi niille, jotka ovat loukanneet minua. On mahdollista olla lempeämpi itselleen, kuten olen jo huomannut. Näiden pienien satorien myötä olen ymmärtänyt, että F41.9 ei ole minun viholliseni. Se purkautui minusta esiin silloin, kun olin luisumassa kauas itsestäni: "saan sairastaa itseni terveeksi".

Lopuksi vielä se häiritsevä huomio, joka kirvoitti minusta tämän tekstin johdannon: istumme seminaariryhmässämme kuin peruskoulussa. Tytöt katsovat vierestä, kun pojat tekevät. Miksi?

Irtiottoja

2007-03-19T19:22:00.010+02:00

Kuinka paljon minussa vielä onkaan sitä pientä tyttöä, joka haluaa kirmata äidin ja isin luokse. Näyttää heille hyvän todistuksen; katsokaa, kuinka kiltti ja pätevä ja hyvä minä olen! Tämä on se sama tyttö, joka suhtautuu kuolemanvakavasti seurapeleihin ja tuntee kohisevan värin kasvoillaan, kun on käveltävä ruokalan lävitse. Katse harhailee pitkin pöytiä ja tuoleja etsien tuttuja kasvoja. Minä olen niin paljas. Pelko runtelee ruumistani, kun kuljen kohti työpaikkaa, jossa toimin järjestelmän kunnollisena raajana. Leimataan ääni, voitte sulkea sen kuoreen. Kuinka paljon voi ihminen pelätä? Jännitys on ollut aina hallinnassa, kunnes vuoden kaksituhattaviisi syyskuussa se purskahtaa ulos verenkierrostani puhtaana kauhuna. Nyt kauhu on kesytetty hampaattomaksi pikku lurjukseksi, kohta jo puolentoista vuoden verran.

Voinko elää koskaan ilman lääkkeitä? Työnnän ensimmäisen pillerin suuhuni ja ajattelen ottavani askeleen, jonka jälkeen ei ole enää paluuta entiseen. Kai sinä lääkitsisit itseäsi, jos sinulla olisi syöpä tai hiv tai kuppa, minä toitotan yhä uudelleen ja uudelleen heille, jotka kohentavat häiriöitään pilvellä ja viinalla. Mutta ei, lääkkeidenkään tie ei ole helppo. Saan todeta sen eräänä talvisena päivänä, kun lääke on yhtäkkiä loppunut ja minua huimaa ja hikoiluttaa. Ajatella! Kärsin vieroitusoireista, minä! Kävelen levottomana lumisessa Töölössä, ja vastaanottohuoneessa pillahdan suureen itkuun. Onneksi on Joanna Newsom Pikku-Myyn äänineen: Enough of this terror! We deserve to know light.

Olen ollut ihan hiljakseen. Hiljaisuudesta on noussut ajatus: minun ei ole pakko enää rypeä tässä kaikessa.

Ja anna meille meidän epätäydellisyytemme anteeksi

2007-02-01T16:09:00.010+02:00

Taina Kinnusen ja Anne Puurosen toimittama artikkelikokoelma Seksuaalinen ruumis - kulttuuritieteelliset lähestymistavat (2006) on viihtynyt jo hyvän aikaa hyppysissäni, siksi kiinnostavia teemoja teoksessa käsitellään. Kirjasta olisi ammennettevaa useammaksikin blogikirjoitukseksi ja olinkin ajatellut horista täällä Kinnusen plastiikkakirurgiaa käsittelevästä artikkelista Silikoni-implantit omaksi iloksi?. Tursuavia selluliittireisiäni hölskytellen päädyin kuitenkin ensin Pauliinan blogin kautta Nyt-liitteen kauneuskilpailujen näkymättömäksi osanottajaksi. Selkäni jaksoi tuskin kannatella tonnin painoisia rintojani, kun tavasin suu vaahdossa, mikä on kaunista ja mikä ei. Harottava tonnikeijun katseeni hyväili toinen toistaan kauniimpia naisvartaloita (luojan kiitos Nyt-liitteen toimitus oli valinnut ehdolle vain hoikkia ja normaalivartaloisia naisia), joilla oli liian suuret rinnat, selluliittia, liian pienet rinnat, löysiä mandariiniperseitä jne. jne. Pienirintaiset naiset julistivat yhteen ääneen "tissitelineiden" äärellä, kuinka heillä ei onneksi ole isoja roikkurintoja. Vastaavasti povekkaammat naiset moittivat kilvan pienirintaisia ehdokkaita, joista ei osannut sanoa, ovatko he miehiä vai naisia. Ja herran tähden, kaikilla pienirintaisilla on oltava anoreksia, eiväthän he olisi muuten niin luonnottoman näköisiä! Minulle selvisi palstalta myös se, että raskaana olevat naiset ovatkin oikeasti vain epämuodostuneita ihmisiä. Muutamat laupiaat samarialaiset määkivät palstalla lammasmaisesti jotakin kaikkien vartaloiden kauneudesta, mutta moisille hipeille laitettiin nopeasti luu kurkkuun. Jaettiin muun muassa hyviä neuvoja siitä, kuinka kiinteyttää vartaloa, välttää roskaruokaa ja näyttää kirurgin veistä liian isoille rinnoille, jotka totisesti häpäisevät roikkumisellaan koko ihmiskunnan, naissukupuolesta nyt puhumattakaan.

En voinut olla lopulta ajattelematta Taina Kinnusen artikkelia, jossa hän spekuloi sitä, mitä naisten tai tyttöjen paitain alta odotetaan paljastuvan, kun mediakuvissa rinnat ovat yhä useammin suuria, kiinteitä palloja, jotka osoittavat terhakasti taivaalle keholle vieraiden aineiden voimin. Onko tämä oleva normaaliuden standardi? Keskustelupalstan diskurssissa käy nimittäin harvinaisen selväksi, että normaalit ja kauniit rinnat eivät roiku, eivätkä ne ole myöskään liian pieniä. Nyt-liitteen kilpailussa etsitään toki nimenomaan ihannevartaloa, jotakin haluttua ja tavoiteltua. Siitä huolimatta minua ihmetyttää (joskaan ei yllätä) palstan raaka arvostelukulttuuri, joka näkyy myös vartaloiden pisteytyksessä (asteikko 1 - 10): paras naisvartalo on saanut 6,25 pistettä ja vastaavasti miesvartalo 6,33. Suurin osa kommenteista on myös hyvin kärkeviä ja tiukkoja ihannestandardeissaan. Moninaisuus ei todellakaan ole lahja.

Taina Kinnunen haastatteli tutkimuksessaan sekä plastiikkakirurgeja että naisia, jotka ovat hankkineet silikoni-implantit. Rintojen suurennuksesta puhuttiin kohentavana ja parantavana operaationa, ikään kuin lääkkeenä, jonka tarkoitus on palauttaa pienet rinnat normaaliin tilaan. Kyseessä ei ole ainoastaan fyysinen muutos vaan pyrkimyksenä on myös lääkitä kärsivän naisen sielua. Eräs lääkäri vertasi feminiinistä kauneuskirurgiaa maskuliiniseen autokulttuuriin, jossa kallis urheilukaara on peniksen jatke: loppujen lopuksi on kyse oman statuksen parantamisesta, eikä materian keräämisestä olekaan kovin pitkä matka kehon muotoilemiseen veitsellä. Naiset puolestaan perustelivat implanttien lisäämistä seksualisen ja ruumiillisen itsetuntonsa parantajana. Kaikkia heitä yhdisti perfektionistinen ihannevartalon tavoittelu ja toisaalta jatkuva riittämättömyyden tunne. Muutamat myönsivät avoimesti murtuvansa muiden kauniiden naisten katselemisesta. Kyseessä on siis jonkinlainen kilpavarustelu ja oman markkina-arvon kohottaminen. Estetisoituneessa kulttuurissa visuaalisella mielihyvällä on tärkeä sija: vaikka eräältä haastateltavalta oli kadonnut osittain tunto toisesta rinnasta, hän koki saavansa enemmän seksuaalista mielihyvää katsotuksi tulemisesta kuin kosketuksesta. Toisten naisten kriittiset kommentit kauneuskirurgiasta tulkittiin yleensä kateudeksi.

Kummassakin haastatteluryhmässä suhtauduttiin kauneuskirurgiaan myös (näennäisen?) kriittisesti, mutta nähdäkseni eräs tärkeä seikka oli unohtunut. Kun naiset kokivat itsensä enemmän tai vähemmän kauneusihanteiden uhreiksi (vaikka myös täysjärkisiksi toimijoiksi), kirurgit kokivat lähinnä vastaavansa "kentän" toiveisiin. Kumpikaan osapuoli ei siis pitänyt itseään kauneusteollisuuden aktiivisena uusintajana. Eräs Kinnusen artikkelin kiinnostavimmista pointeista oli kuitenkin kauneuskirurgian sukupuolittuminen. Kun hän kysyi kirurgeilta, mitä nämä tekisivät miehille, jotka haluaisivat implantit vaikkapa pakaroihin tai rintalihaksiin, useat kirurgit olivat pöyristyneitä ja pitivät tällaisia miehiä infantiileina, teini-ikäisen tasolle jääneinä tapauksina, joiden itsetunnossa olisi rutkasti parantamisen varaa. Vaikka kyseessä olisikin hyvin samantyyppinen operaatio kuin rintaimplanttien istutus, korostivat kirurgit kuitenkin miesten kohdalla implanttien terveydellisiä riskejä, joita puolestaan häivytettiin, kun puhuttiin nimenomaan rintaimplanteista. Yhdysvalloissa tehdään jo paljon miesten kauneusleikkauksia, mutta Suomessa vastaava toiminta on vasta lapsenkengissä. Ovatko rintaimplantit hankkivat naiset siis luonnostaan infantiileja, teini-ikäisen tasolle jääneitä surkimuksia? Eiväthän toki. He ovat rohkeita ja ennakkoluulottomia toimijoita, jotka tahtovat leikkaukseen omasta halustaan. Totta puhuen heillä on jopa syytä suurennuttaa rintojaan, kuten eräskin kirurgi vihjaisi vastatessaan Kinnusen kysymykseen siitä, mitä parannettavaa hänessä mahdollisesti olisi.

God sometimes you just don't come through

2007-01-13T12:41:00.009+02:00

Olen kirjoittanut täällä läheisteni kuolemista. Sinä vuonna minusta tuntui siltä, että kaikki ympärilläni kuolevat. Etkö voi jo lakata suremasta, minulle sanottiin. Entä, kun on liian paljon syyllisyyttä? Silloin kätkeydytään suruun ja vihaan, eikä siinä ole mitään kaunista tai ylevää. Puhutaan arvokkaasta suremisesta, enkä minä tiedä, mitä sellainen on. Voiko sellaista vaatia keneltäkään? Juha Itkonen käsittelee kiehtovasti syyllisyyden, kuoleman ja uskon teemoja Finlandia-ehdokkaana olleessa esikoisteoksessaan Myöhempien aikojen pyhiä (2003).

David ja Mark ovat pyhiä amerikkalaispoikia, jotka tekevät lähetystyötä piskuisessa suomalaiskaupungissa, jossa ovet eivät avaudu ja pikkulapsetkin tuijottavat sanantuojia kummissaan. Salt Lake City on toisessa maailmankaikkeudessa eikä kukaan tiedä mitään Joseph Smithistä, Nefistä tai Lehistä. Täällä ei kilvoitella Jumalan suosiosta, täällä taivaaseen päästään uskomalla Jeesukseen Kristukseen. Olisiko sellainen usko armollisempaa Davidille, joka epäilee ja lankeaa haureuden syntiin? Onko olemassa hyvä ja paha Jumala? Paha Jumala on surmannut Davidin perheen ja vie kaiken hyvän hänen ympäriltään. Ja totisesti, kuinka monta kertaa on pyydettävä anteeksi?

Parasta Itkosen teoksessa on ehdottomasti juuri Davidin moniulotteinen hahmo ja hänen tunteidensa laaja skaala; hänen kauhunsa, kateutensa, kaipuunsa ja loputon syyllisyytensä. David on sulkeutunut klaustrofobiseen kammioon, jossa vain hänen teoillaan ja ajatuksillaan on merkitystä. David on Job, David on Kain. David on pahan Jumalan valittu ja kadotuksen poika. Anteeksi, anteeksi, anteeksi. Onko mahdollista tehdä rauha ylivoimaisen kanssa? Voiko olla lihallinen kokematta syyllisyyttä? Kuinka on mahdollista päästää irti surusta, jos ei saa surra? Itkosen romaani ei ole täydellinen tai aukoton eikä ehkä autenttinenkaan kuvaus mormoniyhteisöstä, mutta hän on mielestäni tavoittanut teoksessaan jotakin olennaisen inhimillistä ja haurasta. Hän kirjoittaa taidokkaasti asioista, jotka ovat pyhiä.

Itkosen mormonipojat ovat jääneet kaihertamaan mieltäni, kun kävelen pitkästä aikaa pakkasessa. Kaupassa teititellään ja limainen tuote-esittelijä saa minut ostamaan tavaroita, joita en tarvitse. Kaksi yhden hinnalla! Miesten ja naisten pussit erikseen hehe, naisille kevyttuotteita tietenkin! Työnnän kiltisti pussit ostoskoriini ja jatkan korvat punaisina kassalle. Kuka on tehnyt minusta niin pehmon, että jopa puhelinmyyjille on vaikea sanoa ei? Yhtäkkiä mieleeni palaa muisto kouluvuosilta: ystäväni on löytänyt jostakin laatan, jossa lukee VANHIN MILNE. Hän teeskentelee koko päivän kääntyneensä mormoniksi ja meillä on hauskaa. Minä istun ruotsin tunnilla helluntailaistytön vieressä ja lipsautan vahingossa joka välissä "herranjumala" ja "voi jeesus". On niin mukavaa pilkata sitä, mikä on toiselle pyhää. Kuinka kauan uskoin Jeesukseen ja parrakkaaseen Jumala-mieheen? Neitseelliset sikiämiset ja huoramadonnat, oi Jeesus. Rippikoulussa unelmoidaan isosista ja hihitellään luterilaiselle seksivalistukselle. Olen hippigootti, joka kuuntelee Beatlesia ja Type O Negativea. Vaikka kaulassa riippuu Ankh ja lähetystyöntekijät inhottavat, tulee kirkossa silti rauhallinen olo. Silloin, ja yhä vieläkin.